Kerrotaan muillekin

Juha Räikkä
filosofian professori
varadekaani

Kun ihminen kertoo toiselle jotakin, hän tekee samalla erityisen puheteon. Tosiasioiden kertominen ei ole sama asia kuin niiden toteaminen ääneen tai lauseiden sanominen huvin vuoksi. Kertojan odotetaan antavan meille informaatiota.

Tavanomaisissa tilanteissa kertoja odottaa, että häntä uskotaan. Jos joku kertoo meille asian, mutta kieltäydymme uskomasta häntä, tapauksen taustalta täytyy löytyä jotain. Ehkä kertoja on aiemmin erehtynyt tai jopa tahallaan pyrkinyt harhaanjohtamaan meitä. Tai ehkä hän onkin kertomassa tosiasioiden sijasta satua.

Kertominen perustuu päätökseen kertoa. Siksi kertojaa voidaan pitää vastuussa sanoistaan. Jos joku näkee tekemäni muistiinpanot ja päättelee niistä, mitä ajattelen jostakin asiasta, en ole kertonut hänelle mitään. Jos olen erehtynyt, minua ei voida syyttää siitä, etten ole kertoessani puhunut totta. Mitään kertomistahan ei ole tapahtunut.

Hypätään hetkeksi tulevaisuuteen. Kuvitelkaamme, että saisimme selville henkilön näkemyksen tietystä asiasta vaikkapa kätevällä pienikokoisella aivoskannerilla. Kuvitelkaamme lisäksi, että hänen uskomuksensa olisi epätosi ja johtaisi meitä harhaan. Tässä tilanteessa emme voisi syyttää häntä virheellisen informaation jakamisesta, sillä hän ei olisi jakanut sellaista. Mehän olisimme itse hankkineet tiedon hänen uskomuksistaan. Kertomiseen liittyvä oma päätös ja siitä seuraava vastuu puuttuisivat.

Sama pätee tilanteisiin, joissa henkilö vain luettelee uskomuksiaan (vaikkapa unissaan) eikä yritä kertoa meille mitään. Kertominen on muutakin kuin mekaanista raportoimista.

On kiinnostavaa, että faktojen kertominen muistuttaa lupaamista tai sopimista. Kertoja voidaan laittaa sanoistaan vastuuseen, hiukan samalla tavalla kuin lupauksen antaja ja sopimuksen tekijä voidaan laittaa vastuuseen, jos asiat eivät mene luvatulla tai sovitulla tavalla.

Kertomispuhetekoja eivät ole kaikki lauseet, joita sanomme. Kertomalla luodaan normatiivisia odotuksia. Jos joku lausuu, että ”Onpa kaunis päivä”, hän ei ole välttämättä kertonut mitään, vaan on kenties vain pelastamassa sosiaalista tilannetta.

Kertomalla kertoja voi tehdä yhtä ja toista muutakin kuin kertoa jonkun asian. Hän voi kertomalla esimerkiksi varoittaa, huomauttaa tai kiittää.

Koska asioiden kertominen muille merkitsee vastuun ottamista omista sanomisista, kertojan kannattaa olla tarkkana, kun hän asioista kertoo. Tämä pätee arkisiin tilanteisiin, mutta se pätee myös ja ehkä erityisesti tutkimuksesta kertomiseen.

Kertominen tieteen tuloksista ei ole mitätön tapahtuma, vaan sen avulla saamme aikaan odotuksia ja asetamme itsemme vastuuseen sanoistamme. Jos kaikki menee hyvin, meitä uskotaan. Se, käykö näin, on osittain omissa käsissämme.

Kerrotaan tutkimuksistamme muillekin!

Pääkuvassa filosofi Elisa Aaltolta, PET-keskuksen johtaja Juhani Knuuti ja Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro keskustelevat kaikille avoimilla Tieteen päivillä tieteellisten tulosten kertomisesta yleisölle.