Tiede ei tekemällä loppu

Louis Clerc
yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani
poliittisen historian professori

Valtio-opin yliopisto-opettaja, dosentti Rauli Mickelsson lähti eläkeelle. Pitkäänaikaista ja arvostettua opettajaa ja tutkija anähdään vielä yliopistossa, mutta hän ehti lähtöluennossaan pudottaa alan erikoistuneille pieni pommi: poliittisia puolueita ei tutkita Suomessa. Tai ainakaan ei tarpeeksi.

Tuntui tosi oudolta: emmekö tiedä kaikki puolueista? On Vesa Vareksen Kokoomus-kirjat, ja Mikko Majanderin sos-dem-kirjat, Jenni Karimäkikin kirjoitti äsken Vihreästä liikkeestä kirjan! Mutta Rauli selitti: puolueita tutkitaan katkonaisesti, epätasaisesti, ja erityisesti niiden sisäistä toimintaa, sisäistä kehitystä tunnetaan vain vähän. Muualta tulleet teoreettiset mallit sovelletaan Suomen tapaukseen ikään kuin ne luonnollisesti toimisivat, empiirinen tutkimus puuttuu, ja tekijät itse saavat kirjoittaa omista teoistaan ilman, että tieteellinen tutkimus tulisi häiritsemään.

Suurin klisee tieteestä on ehkä se, että kaikki on jo tutkittu. Se ei pidä paikkansa. Jokainen sukupolvi tutkii, mikä sitä kiinnostaa. Nykyään ulkopuolisen rahoituksen jatkuva hakeminenkin ohjaa, mitä tutkitaan: tietyt aiheet saavat helposti rahaa, ja niitä tutkitaan paljon; jotkut eivät saa helposti rahaa, ja niitä tutkitaan vähän. Erityisesti Suomessa, jossa tutkimukseen annetut resurssit ovat väkisin pienemmät kuin muualla, ja jossa tutkimuksen usein pyydetään olevan “tehokas”, tutkivan “hyödyllisiä” asioita, ilmiö on yllättävän usein esillä. Se, että aihe on tieteellisesti merkittävä, ei riitä rahansaantiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Suomen ulkopolitiikan ja ulkosuhteiden historiassa. Siitä tiedetään paljon, ja siitä puhutaan paljon, mutta tutkitaanko sitä? Tässäkin aihpiirissä tutkimuksen anti on epätasainen. Talvisodan pitkä rintama on kaluttu läpi niin tarkkaan, ettei lienee yhtäkään senttimetriä sitä, mistä emme tietäisi tismalleen, mitä siellä tapahtui. Urho Kekkosen kirjeenvaihtoa ovat tutkineet kymmenet tutkijat. Mutta kokonaiset osa-alueet jäävät täysin ilman tutkimusta. Miten ulkopolitiikan päätökset tehdään demokraattisessa Suomessa, ja miten tämä prosessi on kehittynyt ajassa? Mitä on ja on ollut Suomen politiikka Yhdistyneissä Kansakunnissa tai muissa kansainvälisissä järjestöissä (Euroopan neuvosto, tai vaikkapa pikkuruinen allianssi Nato, jonka kanssa Suomella on ollut suhteita melkein alusta lähtien)? Mitkä olivat Suomen ja Yhdysvaltojen väliset suhteet 1980- ja 1990-luvulla?

Kaikki nämä kysymykset, jonka sekä tieteellistä että yhteiskunnallista relevanssia on vaikea kiistää, ovat tällä hetkellä vailla spesifistä, tieteellistä tutkimusta. Tämä aiheuttaa ongelmia. Myytit alkavat kehittyä noista ilmiöistä. Tekijät itse, pitkän uran jälkeen, pääsevät vielä kirjoittaa “omaa historiansa”, kertomaan miten meni. Suomessa on pitkään korostanut Etykin henki ja siihen liittyvät käsitys Suomen roolista maailmassa ja kriisien hallinnassa, mutta Suomen Etykin politiikkaa on erittäin vähän tutkittu. Tunnetuimmat kirjat aiheesta kirjoitti entinen diplomaatti Markku Reima, joka oli itse neuvottelemassa Etykiä.  

 Kannattaa tehdä kaikki mahdollinen, että tieteellinen tutkimus pystyisi mahdollisimman monipuolisena, ellei haluta, että kokonaiset ilmiöt jäisivät pimentoon. Se ei ole ainoastaan tieteen ja tutkijoiden intressi, vaan koko yhteiskunnan.

 Tämä on viimeinen blogikirjoitukseni dekaanina – kapula siirtyy vuoden vaihteessa logopedian professorille Elina Mainela-Arnold. Kiitos paljon hänelle, että hän jatkaa tätä työtä. Dekaanina toimimisesta haluan muistaa ainoastaan hyviä hetkiä, ja teidän kanssa toimiminen on ylivoimaisesti ollut tämän tehtävän paras anti. Meillä on loistava tiedekunta, joka minulla on ollut kunniaa hoitaa hetkeksi. Kiitos tutkijoille, henkilökunnan jäsenille ja apurahalla oleville: jatkakaa tärkeätä työtä. Ja suuri kiitos hallinnolliselle henkilökunnalle ja kaikille, jotka auttavat.

Ollaan yhteydessä.

T: Louis

Blogikirjoituksen pääkuva Etyk-kokouksesta vuodelta 1975: Museoviraston kuvakokoelmat