Joitain viikkoja sitten astuin aamulla ulos vielä unisena, matalalta paistava aurinko häikäisi silmiä, tuulessa oli syksyn koleutta ja kirpeyttä. Maisema ympärillä oli melkein yllättäen vähemmän vihreä ja enemmän lämpimän sävyinen, kuten valokin. Pyöräilimme auringonpaisteessa kirpputorille, mutta kädet ja korvat palelivat jo.

Nyt lehtipuut ovat oransseja ja ruskeita, suurelta osin jo pudottaneet lehtensä. Monena aamuna olen astunut ulos pimeään, sateen pisaroidessa kasvoille. Iltaisin, pihavalojen ulottumattomissa, on melkein mahdoton nähdä ympärilleen. Pelloilla tuulee usein. Halla on tehnyt jo joitakin viikkoja sitten kurpitsojen lehdistä velttoja ja tummia, ne roikkuvat varsissaan kuin pienet haamut. Ulkona tarvitsee useamman vaatekerroksen ja saunassa tekee mieli istua pidempään.

Olen ollut kenttätöissä puolitoista kuukautta, muutaman lokakuun viikon enemmän tai vähemmän sairaana ja pakotettuna pysähtymään. Tämä sai minut huomaamaan, että olisi ollut hyödyllistä jarruttaa jo ennen sairastumista.  Viikot vilisevät ohi ja muuttuvat kuukausiksi kuin huomaamatta. Tuntuu siltä, että nyt pitäisi tallentaa kaikki, mutta vaikka kuinka yrittäisin kirjoittaa, syksy ja kokemus ei tunnu tallentuvan paperille niin ehjänä ja kirkkaana kuin haluaisin.  Vaikka tuntuu kuin olisin ollut täällä jo pidempään ja olen nauttinut tästä ajasta, tutkimus pyörii vähintään jossakin mielen taustalla enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Linssinä jonka läpi miettii ja katsoo lähes kaikkea, arvioi omaa toimintaansa ja kokemuksiaan.

Syksy on kiireistä aikaa, vaikka maisema ympärillä valmistautuukin lepäämään. Satoa korjataan ja säilötään talven varalle monin eri tavoin. Kasvimaata kunnostetaan odottamaan kevättä, tehdään syyskylvöjä ja pian istutetaan talvivalkosipulit. Saunassa ovat tuoksuneet erilaiset kuivattavat yrtit. Samalla kun tehtävää on paljon, tekee mieli käpertyä peiton alle ja kuunnella sadetta tai tuulta omasta lämpimästä pesästä. Päivät ovat tasapainoilua opintojen, rahoituksen hakemisen ja sen kaikkein tärkeimmän, eli täällä kuljeskelun, tekemisen ja olemisen kanssa. Kirjoittamiselle on löydyttävä aikaa, mutta niin myös itselle ja omille tunteille ja ajatuksille.

Minulle on muodostunut erilaisia rutiineja, jotka liittyvät vahvasti ihmisiin. Jonkun kanssa jaamme aamupuuron, toisen kanssa vetäydymme iltaisiin neulomaan ja juomaan teetä. Eläimistä huolehtiminen yhdistää tavalla, jota en ole osannut ihan odottaakaan. Olen syksyn mittaa kerännyt luonnosta ja kasvimaalta itsellenikin kaikenlaista pientä kuivatettavaa teeyrteiksi ja värjännyt lankoja syksyn kasveilla. On herännyt tarve kerätä talvivarastoja (ja muistella Veikko Huovisen Hamstereita). Mielessä on ajatus, miten talvella voi palata näihin makuihin, tuoksuihin ja väreihin.

Isoäidilläni oli tapana kuljeskella puutarhassa rauhaksiin keltaisissa saappaissaan lampsien, kädet selän takana, katse maassa tai puissa. Hän teki tällaisia rauhallisia tarkkailukierroksia ja etsi muutoksia ympäristössä, kasvillisuudessa, maisemassa. Kalenteriin hän kirjoitti joka päivälle tärkeimmät tapahtumat, minkälainen sää oli ja mitä puutarhassa tapahtui. Keitä kävi kylässä, tuliko leivottua tai käytyä uimassa. Jälkikäteen minua ovat liikuttaneet etenkin kissaa koskevat merkinnät. Olen yrittänyt tehdä täällä samaa. Kävellä rauhassa ja käyttää kaikkia aisteja. Sekä kirjoittaa, tosin paljon pidemmin.

Kenttätyöt ovat antaneet mahdollisuuden nauttia maaseutumaisemasta kaikilla aisteilla, syödä satokauden ruokaa ja keskittyä katsomaan, tuntemaan ja kokemaan. Samalla moni nyt melko toissijaiselta tuntuva asia on karsiutunut elämästä ja arki on yksinkertaisempaa. Silti olisi vielä tarve hidastaa. Muutaman viikon päästä palaan ainakin hetkeksi kotiin, mutta en varmaankaan kovin pitkäksi aikaa.

– Suvi

ps. Minuun voi olla yhteydessä sähköpostitse: suvi.e.salminen@utu.fi