Artikkelissaan ”Protecting the planet: a proposal for a law of ecocide” lakimies Polly Higgins ja tutkijat Damien Short ja Nigel South kertovat ehdotuksesta tunnustaa ”ekomurha” kansainväliseksi rikokseksi. He esittelevät esimerkkejä rikoksista ja vahingoista, sekä valottavat sekä keskustelua koskien oikeuskäytännön kehitystä että luonnonmurha-termin alkuperää tutkijoiden ja kansainvälisten toimijoiden käytössä läpi historian.
Viimeisen vuosikymmenen aikana on vironnut keskustelua koskien vihreää kehitystä, ja sitä miten rikosoikeudessa on suhtauduttu rikoksiin koskien ympäristöä, ihmis- ja muuta elämää sekä planeettaamme kohdistuviin ongelmiin. Kyseisiin haittoihin kuuluvat muun muassa teollisuussaaste, osakeyhtiörikollisuus ja sen vaikutus ympäristöön; terveys ja turvallisuus työpaikoissa, jossa rikkeistä seuraa ympäristöllisiä haittoja; järjestäytyneen rikollisuuden osallisuus vaarallisen jätteen laittomassa hävityksessä ja armeijan toiminnan vaikutus maisemaan, vesivaroihin, ilmanlaatuun ja eliökunnan populaatioon niillä alueilla, joilla se on toiminut. Kuitenkin näistä vaikutuksista huolimatta maapallon luonnonvarojen hyväksikäyttöä ja ympäristön heikentämistä on vasta vastikään alettu pitää toimintana, jonka voidaan katsoa olevan rikollista tai ainakin aiheuttavan vakavaa haittaa tuleville sukupolville ja kansalaisille rajoista riippumatta.
Ero ”rikoksen” ja ”haitan” välillä heijastaa pitkäaikaista haastetta kriminologialle: onko syytä tutkia vain laissa määriteltyjä rikoksia vai myös niitä toimia, jotka kuuluvat laillisen toiminnan piiriin, mutta joilla luultavasti on haitallisia seurauksia ja sietäisivät siten tulla lailla kielletyksi. Kriminologit ovat näin ollen pyrkineet omaksumaan joko oikeudellisproseduraalisen lähestymistavan, jossa huomio pysyy perinteisesti säädetyn ympäristölainsäädännön rikkomuksissa, tai kriittisemmän sosio-oikeudellisen lähestymistavan, jossa ympäristöön kohdistuvia toimia, jotka eivät ole laissa kiellettyjä, mutta kuitenkin vähintään yhtä haitallisia, pidetään lainrikkomuksina. Lähestymistavasta huolimatta, pitääkseen lain ajan tasalla ja oikeudenmukaisena, kriminologia on tehnyt rutiininomaisia tarkastuksia koskien ”itsestään selviä” rikosten määritelmiä ja ehdottaen miten sääntelyä tulisi ohjailla.
Esimerkit ympäristörikoksista ja -haitoista voidaan jakaa ensisijaisiin ja toissijaisiin riippuen siitä aiheutuuko toimesta suoraa haittaa, kuten esimerkiksi luonnonvarojen tuhoutumista, vai syntyvätkö seuraukset ympäristövahinkojen tai kriisien jälkeisistä olosuhteista (laittomat markkinat) tai sääntöjen laiminlyönnistä. Ensisijaiset vahingot voidaan jakaa neljään pääryhmään. Veden saastuminen koskee muun muassa juomavettä ja muita vesistöjä, riuttoja sekä liikakalastuksesta kärsiviä kaloja. Ilmansaasterikokset koskevat ihmisiä yli kansainvälisten rajojen joten kaikki väestöt kärsivät niistä. Maailman terveysjärjestö arvioi yli kahden miljoonan ihmisen kuolevan ennenaikaisesti sairauksiin, jotka ovat suora seuraus huonosta ilmanlaadusta. Metsän hävittäminen ja maaperän pilaaminen puolestaan nopeuttavat ilmaston lämpenemistä, kun hiilinieluja kuten sademetsiä kaadetaan ja vaaralliset kaasut kohoavat ilmakehään. Sen sijaan rikokset ei-ihmislajeja vastaan tuhoavat lajien monimuotoisuutta ja näin ollen ekosysteemiä, joka voi näkyä eläinten elinympäristön katoamisena.
Luonnonmurhalla on käsitteenä pitkä historia, mutta se ei ole saanut odotettua kannatusta sen aiheellisuuden ja hyödyllisyyden vuoksi. Käsitteen institutionaalinen historia liittyy erottamattomasti sen tunnetumpaan sukulaiskäsitteeseen kansanmurhaan, joka on mainittu ensimmäisen kerran vuonna 1933. Ensimmäisen kerran ”ecocide” on kirjattu vuonna 1970 Washingtonissa, sotaa ja kansallista vastuuta käsittelevässä konferenssissa, jossa professori Arthur W. Galston ehdotti ”uutta kansainvälistä sopimusta luonnonmurhan kieltämiseksi.” Hän käytti termiä kuvaamaan ”vahingon aiheuttamista tai sallimista luonnonympäristölle massiivisessa mittakaavassa”, joka heijastaa ”ihmiskunnan laiminlyötyä yleistä huolehtimisvelvollisuutta.” Vuonna 1973 professori Richard A. Falk laati luonnoksen kansainvälistä luonnonmurharikosta koskevaa yleissopimusta. Luonnos otettiin käyttöön, mutta hylättiin syytä ilmoittamatta myöhemmin. 1980-luvulla keskustelu siitä pitäisikö ”vakavan haitan aiheuttaminen ympäristölle” lisätä rikokseksi rauhaa vastaan, heräsi uudestaan keskittyen tahallisuuden aspektiin, ja vuonna 1991 se mielessä pitäen viimeisteltiin artiklaa 26 YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunnalle (ILC). Kuitenkin kodifikaation takia aiemmat luonnokset poistettiin ja artikla 26 supistettiin sisältämään vain ”tahallisen ja vakavan ympäristövahingon.” Lopulta vuosia kestänyt kansainvälinen poliittinen köydenveto riisui artikla 26:n syvällisemmästä sisällöstään ja teki siitä lähinnä korulauseen, jolloin alkuperäinen artikla poistettiin ja Rooman perussopimukseen päätyi valmistelukomitean muokkaama artikla, joka kieltää tahallisesti ”laajan, pitkäaikaisen ja vakavan vahingon aiheuttamisen luonnonympäristölle” sodan yhteydessä.
Huhtikuussa 2010 brittiläinen lakimies Polly Higgins jätti ehdotuksen kansainvälisestä Ecocide-laista ILC:lle, ja ehdotti Rooman perussääntöön seuraavaa muutosta: ”Ecocide on ekosysteemi(e)n laajaa tuhoamista tai menetystä tietyltä alueelta, joko ihmisen toimesta tai muusta syystä siinä määrin, missä alueen asukkaiden kyky nauttia alueesta on merkittävästi vähentynyt.” Hän tunnistaa kaksi luonnonmurhan tyyppiä; ihmisen aiheuttaman ja luonnollisesti tapahtuvan, ja tällä jaottelulla luotaisiin oikeuskäytäntöä luonnonmurhan ennaltaehkäisyä varten. Ehdotus ylemmästä vastuusta ei koskisi vain yrityksiä vaan myös valtioita. Luomalla valtioille lainmukainen velvollisuus toimia ennen joukkotuhoa tai ekosysteemin romahdusta velvoittaa kaikkia valtioita auttamaan maita, joita uhkaa esimerkiksi merenpinnan nousu. Luonnollisesti tapahtuvan luonnonmurhan estäminen olisi valtioiden hallitusten vastuulla. Kysymys tällaisen lain täytäntöönpanosta ja käyttöönotosta liittyy rinnakkaisiin ehdotuksiin ympäristötuomioistuinten laajentamisesta ja kansainvälisen ympäristötuomioistuimen perustamisesta.
Ecocide-laki pitäisi tunnustaa ihmisen aiheuttaman ympäristövahingon ankaran vastuun rikokseksi myös rauhan aikana. Tahallisuuden vaatimuksen puuttuminen aiheuttaisi loisi porsaanreiän, jonka myötä ympäristötuhot voitaisiin kuitata vahinkona ja tällä tavoin kiertää vastuu piiloutumalla tietämättömyyden taakse. Lain täytäntöönpano lopettaisi tuhoamisen alkutekijöihinsä ja asettaisi yrityksille velvollisuuden ennaltaehkäistä suurvahinkoja. Tällä olisi ilmastonmuutokseen valtava vaikutus – suurimpien saastuttajien hiilidioksiditasojen laskiessa ilmakehän epävakaus vähenisi, ja Ecocide-laista tulisi tehokas ennaltaehkäisevä toimenpide saattamiseksi vastuuseen joukkotuhoa aiheuttavaa päätöksentekoa johtavat, tukevat tai rahoittavat tahot.
— Murharyhmä
Lähteet:
Polly Higgins & Damien Short & Nigel South: Protecting the planet: a proposal for a law of ecocide. Crime, Law and Social Change 59 (2013) 251-266.