Author: sjhurr

Oikeusjärjestelmällä on erityisen keskeinen rooli oikeussuojan takaamisessa yksilölle. Oikeussuoja alkaa ehdottomasti demokraattisesta yhteiskunnasta ja oikeudenmukainen yhteiskunta lopulta takaa sen. Tuomioistuimilla on viime kädessä velvollisuus huolehtia siitä, että jokainen yksilö saa mahdollisuuden viedä asiansa oikeuden eteen ja lisäksi ne varmistavat myös tarpeenmukaisen suojelun mielivaltaiselta puuttumiselta oikeuksiin ja vapauksiin. Tämänkaltainen oikeussuojan saatavuus tunnetaan paremmin access to justice -lähtökohtana tai periaatteena, jota myös Pia Letto-Vanamo käsittelee artikkelissaan Access to justice – a concept with many meanings, JFT 2–4/2017 s. 233–241. Mielestäni kyseinen lähestymistapa heijastaa myös perusoikeudellista ja ihmisoikeuksiin kytkeytyvää käsitettä, jolla on suuri merkitys oikeusvaltion rakentamisessa ja toiminnassa. Haluankin tässä blogitekstissä pohtia, minkälainen suhde access to justice -periaatteella on oikeusvaltioon ja tarvitaanko oikeusvaltiossa esimerkiksi lisää vaihtoehtoisia oikeusmenettelyitä perinteiselle tuomioistuinmenettelylle, jotta access to justice -periaate toteutuisi tehokkaammin toteuttaen samalla oikeusvaltion käsitettä.

Letto-Vanamo nostaa artikkelissaan esiin sen, että vaihtoehtoisten riidanratkaisukeinojen roolin kasvu heijastaa ainakin joiltain osin tuomioistuimessa tapahtuvien oikeudenkäyntien ongelmia ja alhaista tasoa. Access to justice -lähestymistapa, joka tuli tutuksi 1960-luvulla onkin lopulta johtanut uusiin sovittelumenettelyihin ja muihin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumuotoihin kuten esimerkiksi välitysmenettelyyn, joiden tarkoituksena on ratkaista riidat nopeammin ja halvemmalla kuin tuomioistuimet. Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa sitä, että jokaisella on yhdenvertainen oikeussuoja lain edessä ja, että viranomaiset eivät mielivaltaisesti puutu yksilön oikeuksiin. Minulle oikeusvaltioperiaate heijastaa kuitenkin myös luottamusta ja sitä, että yksilö voi tukeutua ja luottaa siihen, että esimerkiksi tuomioistuin ratkaisee asian tasavertaisesti ja siten, että yksilön ei tarvitse kärsiä enempää kuin mitä rangaistus tai tuomioistuimen muu ratkaisu osoittaa. Kuitenkin perinteisellä tuomioistuinprosessilla on usein julkisuutensa vuoksi vaikutus, joka saattaa aiheuttaa suurta haittaa kuten mainehaittaa yksilölle tai oikeushenkilölle. Tämän vuoksi vaihtoehtoiset menettelyt tuomioistuimen ulkopuolella ovat nostaneet suosiotaan. Kuten Letto-Vanamokin mainitsee; yleisesti ottaen tavanomaisen tuomioistuinmenettelyn asema ja rooli riitojenratkaisussa heijastelee sitä legitimiteettiä ja luottamusta, joka tuomioistuimilla on tietyn yhteiskunnan ihmisten keskuudessa. On selvää, että yhteiskunnan erilaistuminen ja pirstoutuminen heikentää oikeuslaitoksen asemaa ja sen tuottamaa oikeutta. Tuomioistuin pystyy yleensä lain mukaan määrittämään, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, mutta se ei välttämättä aina pysty tarjoamaan järkevää oikeussuojakeinoa myöskään osapuolelle, joka on oikeassa. Tästä syystä pelkkä pääsy riippumattomaan, puolueettomaan tuomioistuinjärjestelmään ei aina johda aineelliseen oikeuteen.

Erityisesti perinteisissä tuomioistuimissa käydyissä oikeudenkäynneissä korostuu prosessien hitaus, kalleus ja pitkä kesto. Tämä tietenkin murentaa oikeusvaltion tarjoamaa suojaa sekä saa yksilöt ja oikeushenkilöt pohtimaan muita vaihtoehtoja. Artikkelissa nostetaankin se esiin, että ihmisten pitäisi kokea menettely niin, että heitä arvostettaisiin ja heille pitäisi tarjota mahdollisuus seurata käsittelyn sekä ratkaisun kulkua ja vaikuttaa siihen. Uskon myös, että täten ihmiset kokisivat menettelyn avoimeksi, uskottavaksi ja oikeudenmukaiseksi. Tällä hetkellä access to justice –lähetysmistapaa toteuttavat julkiset oikeusapulaitokset, ryhmäkanteen mahdollisuus, tuomioistuimen ulkopuoliset riidanratkaisumenetelmät kuten välimiesmenettely tai sovittelu. Kustannuksien ja ajansäästö ovat suurimpia syitä näiden vaihtoehtoisten menettelyiden käyttöön, mainitsee Letto-Vanamo artikkelissaan. Toisin sanoen näyttää tämän perusteella siltä, että perinteinen tuomioistuinlaitos ei niitä pysty tarjoamaan ja tämän vuoksi oikeusvaltioperiaate on vaarassa toteutua. 

Vaikka perinteiselle tuomioistuinkäsittelylle on monia vaihtoehtoja, myös vaihtoehtoisten menettelyiden käyttö voi olla kallista. Pelkästä sovittelusta tuomioistuimessa peritään ainoastaan oikeudenkäyntimaksu, mutta lakimiesavustajan käyttö sovittelussakin on erittäin suositeltavaa, mikä voi nostaa kustannuksia merkittävästi, mikäli Oikeusapulaitos ei tarjoa oikeusavustajaa. Sovittelija lähtökohtaisesti ohjaa sovittelua, mutta sovittelijan tehtävänä ei ole huolehtia siitä, että yksilö on tuonut kaikki tarpeelliset oikeudelliset argumentit esiin sovittelussa. Samoin välitysmenettelyssä on tärkeää käyttää lakimiesavustajaa, sillä välitysoikeuden ratkaisut ovat sitovia. Kustannukset voivat tämän vuoksi nousta erityisen korkeiksi myös vaihtoehtoisissa menettelyissä. Mielestäni olisikin perusteltua pohtia, voisiko kunnat, kaupungit tai valtio tarjota myös sellaisia vaihtoehtoja perinteiselle oikeusprosessille, jossa esimerkiksi lakimiesavustajan käyttö ei olisi sallittua ja sovittelija ohjaisi sekä ottaisi myös kantaa henkilöiden argumentteihin oikeudellisesti, kuitenkin säilyttäen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon. Oikeusvaltioperiaatteen toteutumisen vuoksi olisi mielestäni ensisijaisen tärkeää mahdollistaa menettely, jossa ratkaisu ei ole riippuvainen siitä, onko henkilöllä ollut käytössään avustaja vai ei, mutta toki olisi tärkeää vielä pohtia menettelyn hyötyjä ja haittoja tarkemmin, erityisesti kustannustehokkuuden, access to justice -näkökulman sekä oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta.

Lähteet

Letto-Vanamo, Pia, Access to justice – a concept with many meanings, JFT 2–4/2017, s. 233-241. (https://www-edilex-fi.ezproxy.utu.fi/jft/181010008.pdf, Luettu 3.4.2024). 

Tuomioistuinlaitos, Oikeus.fi – Tuomioistuinlaitos – Asiat – Riita-asiat – Sovittelu, 2021. (https://oikeus.fi/tuomioistuimet/fi/index/asiat/riita-asiat/sovittelu.html, Luettu 2.4.2024).

Venäläinen, Marika, Oikeusministeriö.fi – Vastuualueet – Oikeusvaltio ja oikeusturva – Oikeusvaltio Suomi, Oikeusministeriö, 2023. (https://oikeusministerio.fi/oikeusvaltio-suomi, Luettu 3.4.2024).

Oikeusvaltiotiimi

Oikeusvaltio on termi, joka on noussut viime aikojen muutosten kourissa yhä useammin keskusteluun, ja kuten niin usein muotitermien kohdalla, sen tarkempi määrittely ja tarkoitusperät termin käytölle vaihtelevat kontekstista ja puhujasta riippuen. Oikeusvaltion merkityksellisyyttä kuvaa erityisesti se että se on yksi EUn perussopimuksen 2. artiklaan kirjatuista viidestä arvosta, eli ei pelkkä rakenne vaan jotain enemmän. Miten tähän on päädytty? Miten länsimainen, yksilön vapautta ja liberaalia demokratiaa ihannoiva yhteiskunta on näin vahvasti sitoutunut oikeusvaltion ideaan, ja rajoituksiinkin?  Hannu Tolonen analysoi tekstissään ”Valtion juridisesta käsitteellistämisestä sekä julkisoikeudesta ja yksityisoikeudesta”, oikeusvaltion idean ja aatteellisuuden syntyä ja historiaa, ja pyrkii menemään lakien taakse filosofiseen ja kriittiseen kysymykseen siitä, mitä jännitteitä on kätketty oikeusjärjestelmän sisään vuosisatojen kuluessa rakentuneeseen oikeusvaltion käsitteeseen.

Tolonen lähtee artikkelissaan pohtimaan julkisoikeudellista suhdetta ja innostuu Merikosken määrittelystä julkisen ja yksityisen edun suhteesta, ja merkityksestä. Tämä teema on ajankohtainen edelleen, ja väitän että demokratioissa tämä tasapainoilu on keskiössä: kuinka paljon ja mitkä asiat on syytä päättää yhteisesti, ja missä menee yksilön vapauden rajat. Tolonen siteeraa Merikoskea väittäen että ”näiden oppien mukaan julkisoikeus on se oikeusala, jolla julkiset intressit ovat etusijassa määräävinä, yksityisoikeus taas on se ala, jolla yksilön intressit saavat, sillä tavoin kuin julkiset intressit sen myöten antavat, olla määräävinä”. Näkemykseni mukaan oikeusvaltio on yksi osa sitä kolmiyhteistä oikeudellista rakennetta, joka antaa mahdollisuuden yksilön vapaudelle. Kaksi muuta osaa ovat perus- ja ihmisoikeuksien kunnioitus ja kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmä. Nämä arvot tarvitsevat kukin toinen toistaan toteutuakseen.

Mutta palataan Toloseen, ja historiaan. Julkinen subjekti ja julkinen etu ovat käsitteitä, joita käytetään paljon, ja Tolonen pyrkii tätä tilannetta valaisemaan katsomalla pitkälle taaksepäin. Valtion käsitteellistämisestä Tolonen nostaa esiin vanhimpana traditiona utilitas publica ja bonum communis käsitteet, jotka tarkoittavat julkisen hyödyn ja yleisen intressin ajatusteemoja. Valtion oikeushenkilöllisyys ja suvereniteetti liittyivät näihin teemoihin. Kaikkineen Tolonen muistuttaa koko länsimaisen oikeusjärjestyksen ja instituutioiden nojautumisesta yhteiseen historiaan, ja erityisesti myöhäisfeodaaliseen yhteiskuntaan. Valtio-käsite on syntynyt feodaaliyhteiskunnassa käyttöön otetusta status–käsitteestä, joka tarkoittaa tilaa. Siitä muodostui Tolosen mukaan perusta ja kehikko valtiolle, yhdessä hallitusta tarkoittavan regime-termin kanssa. Tolonen löytää feodaaliajan valtioajattelusta joko hallitsijan persoonaan, kansaan tai valtioon yhteisenä asiana perustuvan käsitteellistämisen. Nykypäivänä ei ainakaan oikeusvaltioon sitoutuneissa valtiomalleissa tunnisteta ensimmäistä lähestymistapaa, mutta kansanvaltaisuus, demokratia ja valtio yhteisenä etuna leimautuu edelleen vahvasti myös oikeusvaltioon. 

Tolonen etenee aikajanalla orgaanisiin valtioteorioihin ja julkisoikeudelliseen positivismin kautta valtion ja julkisoikeudellisen suhteen kaksinaisuuden vakiintumiseen. Koko tämä varsin laajaan aineistoon niin ajallisesti kuin näkökulmien osalta perustuva Tolosen pohdinta päätyy Giergeä mukaillen siihen, että valtio toimii yhteistarkoituksen (Gesammenzweck) puolesta. Mitä se sitten tarkoittaa?  Ehkä tämä, mistä Tolosen mukaan Baldus ja myös Bartolus kirjoittivat jo keskiaikana, ”se mikä palvelee kaikkien etua on erotettava siitä mikä palvelee pelkästään henkilön, tai paikkakunnan erityistä etua” on se perusta myös nykyiselle oikeusvaltiokeskustelulle, ja sen uusille ideoille. 

Nykyisten isojen muutosten aikana, ei oikeusvaltio EU- Suomessa ole pelkkää poliittista retoriikkaa, tai edes pelkkä hähmäinen arvo, vaan yhteisen unionin perussopimuksiin kirjattu, jäsenvaltioita sitova juridinen velvoite. Sen kautta unioni on valtiosääntöinen yhteisö, joka kaikki toiminta, myös kansainvälinen, rakentuu oikeusvaltiopohjalle. Yhteisten päätösten kautta myös jäsenvaltiot ja niiden valtioelimet sekä tuomioistuinten lainkäyttö nojaa oikeusvaltioon, erityisesti niiden toimiessa EU-oikeuden alalla. EU:ssa oikeusvaltio ei ole valinnainen; yksittäiset jäsenvaltiot eivät voi määritellä oikeusvaltion peruspiirteitä EU-oikeudesta poiketen, ja jäsenvaltioilla on velvollisuus luottaa toistensa oikeusjärjestelmiin, ja niiden yhteensopivuuteen. 

Jo Rousseau pohti aikanaan kansanvallan merkitystä teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta vuodelta 1762, hyvin modernilla ajatuksella että ihmiset voivat sekä säilyttää itsensä että vapautensa liittymällä yhteen yhteiskuntasopimuksella. Toinen ranskalainen Michel Serres jatkaa kirjassaan Luontosopimus vuodelta 1994 että ”kun kaikista ihmisistä yhtäläisesti huolta pitävä ja yhteiskuntarauhan takaava yhteiskuntasopimus on jo kaikille itsestäänselvyys (!) ja pitkälti ympäri maailman myös todellisuutta, seuraava askel ihmiskunnan sivistyksen tiellä pitäisi olla luontosopimus”

Ehkä tämä Hannu Tolosen artikkelissaan avaama valtion, ja oikeusvaltion rooli julkisen edun ajajana päivittyykin nyt juuri yhteisten viheliäisten ongelmien ratkaisun avaajana: ilmastonmuutosta, kokonaisturvallisuutta tai muita kestävän kehityksen teemoja ei voida ratkaista ilman vakaata ”käyttöjärjestelmää” jollainen oikeusvaltion voidaan käsittää olevan?  Ja tämä antaa uuden, entistä vahvemman tulevaisuusorientoituneen perustan oikeusvaltion moderneille ideoille. Lopuksi, Tolonenkaan ei halua sivuuttaa valtioninstituutioon liittyviä yli-individuaalisia tarkoituksia, arvoja ja intressejä. Kestävän kehityksen edistämisen voitaneen katsoa istuvan tähän, ja näin taas kerran historia antaa meille eväitä tulevaisuuden rakentamiseen, myös oikeusjärjestelmän näkökulmasta. 

Lähteet

Tolonen, Hannu: ”Valtion juridisesta käsitteellistämisestä sekä julkisoikeudesta ja yksityisoikeudesta”, teoksessa Kaarlo Tuori (toim.) Oikeuden kaleidoskooppi. Helsinki, SLY 2008, ss. 281-299

Raitio, Juha, Allan Rosas ja Pekka Pohjakoski: Oikeusvaltiollisuus Euroopan unionissa ja Suomessa. Helsinki, Valtioneuvoston kanslia 2022. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/164030/VNTEAS_2022_39.pdf%20?sequence=1&isAllowed=y vierailtu 11.4.2024

Toiviainen Pasi: Yhteiskuntasopimus ja Suomi – pohdintoja sivistysvaltion takamailta. Tiedeblogi. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/05/yhteiskuntasopimus-ja-suomi-pohdintoja-sivistysvaltion-takamailta vierailtu 11.4.2024

https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:yhteiskuntasopimus

Oikeusvaltiotiimi

Kestävyysmurros on yksi aikamme keskeisimmistä haasteista, joka vaatii perusteellisia yhteiskunnallisia muutoksia vastatakseen monimutkaisiin ja laajamittaisiin ympäristöongelmiin. Kestävyysmurros ei varmasti terminä ole monellekaan entuudestaan tuttu, eikä se ollut sitä myöskään minulle, mutta luettuani oikeustieteen tohtorin, Jukka Similän artikkelin ”Kestävyysmurros ja oikeus”, ymmärsin, kuinka laajasta, yhteiskuntia merkittävästi muuttavasta ilmiöstä on kyse. Similän artikkeli on mielestäni erinomainen sekä ajankohtainen katsaus kestävyysmurroksen ja oikeudellisen sääntelyn välisestä vuorovaikutuksesta. Vaikka kestävää kehitystä on tutkittu oikeustieteen piirissä jo jonkin aikaa, kestävyysmurros on jäänyt vähemmälle huomiolle. Similän artikkelissa pyritäänkin täyttämään tämä tutkimuksellinen aukko ja avaamaan keskustelua siitä, miten kestävyysmurros vaikuttaa oikeuden käsitteisiin ja tutkimukseen. 

Mutta mitä kestävyysmurroksella todellisuudessa tarkoitetaan? Kestävyysmurros pyrkii vastaamaan käsillämme olevaan ekologiseen kriisiin. Kestävyysmurros syntyy harkitusta ja päämäärätietoisesta toiminnasta, jossa pyritään ratkaisemaan monia pysyviä, systeemisiä ja globaaleja ympäristöhaasteita – oikeudenmukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että tuotannon ja kulutuksen järjestelmiä, kuten liikenteen, asumisen ja ruoantuotannon järjestelmiä, ohjataan muuttumaan kestävämmiksi ja vastaamaan nykyisiin ja tuleviin ympäristöhaasteisiin. Artikkelissa korostetaan, että vaikka oikeudellisella sääntelyllä on rajoitettu vaikutus kestävyysmurrokseen, sen muuttuminen on kuitenkin välttämätöntä murroksen edistämiseksi. Koska muutosprosessiin liittyy epävarmuutta, eikä voida luottaa siihen, että pelkät lait tai määräykset riittäisivät, tarvitaan myös ihmisten ja organisaatioiden oma-aloitteista toimintaa. 

Similän mukaan kestävyysmurros on epälineaarinen prosessi kohti kestävyyttä, johon vaikuttavat innovaatiot, kokeilut, oppiminen ja verkostoituminen. Tämä aiheuttaa jännitteen vapauden ja kontrollin välille, mikä korostaa tarpeen luoda oikeudellinen kehys, joka ohjaa mutta samalla antaa tilaa alhaalta päin tuleville ideoille ja toimille. Similä käsittelee artikkelinsa kolmannessa luvussa kestävyysmurroksen tavoitteita ja niiden oikeudellistamista. Hän aloittaa keskustelun huomauttamalla, että kestävyysmurroksen tietoinen tavoittelu edellyttää selkeää käsitystä siitä, mitä muutosta kohti pyritään. Similä argumentoi, että pelkkä viittaus kestävään kehitykseen ei riitä määrittelemään kestävyysmurroksen tavoitetta. Sen sijaan tarvitaan konkreettisia ja mitattavissa olevia muutostavoitteita. Hän huomauttaa, että vaikka julkisen sektorin asettamat kestävyysmurroksen tavoitteet ovat usein poliittisia tahdonilmaisuja ilman oikeudellista sitovuutta, ne silti luovat ennustettavuutta lainsäädännön kehitykselle ja ovat siten merkityksellisiä yksityisten toimijoiden innovaatioiden, kokeilujen ja investointien kannalta. Esimerkkinä kestävyysmurroksen tavoitteista Similä mainitsee Euroopan vihreän kehityksen ohjelman, joka pyrkii ratkaisemaan laajoja ympäristöongelmia kuten ilmastonmuutoksen, luontokadon, ympäristön pilaantumisen ja luonnonvarojen tuhoutumisen. Tämä ohjelma yhdistää ympäristötavoitteet talouspolitiikkaan, mikä kuvastaa kestävyysmurroksen monitahoista luonnetta. Keskustelussaan Similä tuo esiin myös Pariisin ilmastosopimuksen 2 artiklassa asetetun ilmaston lämpenemiseen liittyvän tavoitteen, joka on yksi merkittävimmistä oikeudellisista kestävyysmurrostavoitteista kansainvälisellä tasolla. 

Artikkelissaan Similä pohtii myös, miten tiedepohjaiset tai muutoin selkeästi havainnoitavat kollektiiviset tavoitteet, kuten hiilineutraaliustavoite, eroavat kestävän kehityksen abstraktimmista tavoitteista. Hän korostaa, että tavoitteiden asettaminen lainsäädäntöön antaa niille pysyvyyttä ja painoarvoa yli vaalikausien, ja voi edistää muutostavoitteen saavuttamista luomalla sitovan arviointimekanismin ja ohjaamalla päätöksentekoa kohti haluttua suuntaa. Similä lopettaa kappaleensa pohtimalla kestävyysmurroksen oikeudellista problematiikkaa, tunnustaen samalla kompleksisuuden ja dynaamisuuden, joka liittyy tuotanto- ja kulutusjärjestelmien muuttamiseen. Hän ehdottaa, että oikeudellisen sääntelyn tulisi vaikuttaa yhteiskunnalliseen dynamiikkaan edistäen kestävyysmurrosta, mutta samalla tunnustaen, että lainsäätäjä ei voi suoraan määrätä tätä dynamiikkaa. Lisäksi Similä korostaa, että kestävyysmurroksessa on tärkeää huomioida muutoksen oikeudenmukaisuus. Tämä vaatii, että muutoksen seuraukset otetaan huomioon niin, että kaikki yhteiskunnan jäsenet voivat hyötyä muutoksesta ja että heidän oikeutensa ja tarpeensa otetaan huomioon. 

Lopuksi Similä toteaa, että kestävyysmurros on merkittävä yhteiskunnallinen haaste, joka vaikuttaa voimakkaasti oikeuden kehitykseen. Hän pohtii, miten ekologiset ja taloudelliset tavoitteet sekä oikeudenmukaisuuden vaatimukset asettuvat poliittisissa kamppailuissa. Similä korostaa myös sääntelyn merkitystä kestävyysmurroksessa: ilman sääntelyä markkinat tai kansalaisyhteiskunta eivät voi tuottaa kestävyysmurrosta, mutta huono sääntely voi tukahduttaa tarvittavan innovoinnin. Hän käsittelee myös ympäristösääntelyn roolia kestävyysmurroksessa ja korostaa tarvetta tunnistaa oikeuden muutoskyvykkyys sekä markkinoiden tehokkaan toiminnan ja kestävyysmurroksen välisen yhteensovittamisen haasteet. Similä katsoo, että kestävyysmurroksen oikeudellinen problematiikka vaatii monitieteellistä ja monioikeustieteellistä lähestymistapaa, ja että keskeinen kysymys on, miten sääntely voi edistää laaja-alaista, systeemistä muutosta kohti kestävämpää tulevaisuutta.

Similän teksti herättää tärkeitä pohdintoja siitä, miten oikeudellinen sääntely voi edistää kestävyysmurrosta ja vastata ympäristöhaasteisiin. Seminaarityössäni aion tarkastella yritysvastuudirektiiviä ympäristöoikeudellisesta näkökulmasta. Valitsin Similän artikkelin tutkittavaksi, sillä uskon sen sopivan täydellisesti osaksi seminaarityöni laajempaa kontekstia. Similän artikkeli tarjoaa näkökulmia kestävyysmurroksen tavoitteiden asettamiseen ja oikeudenmukaisuuden huomioimiseen, mikä auttaa minua syventämään seminaarityötäni ja tuomaan esiin monipuolisia näkökulmia aiheeseen. Mielestäni yritysvastuudirektiivi voidaan nähdä yhtenä merkittävänä EU-tason kestävyysmurrostavoitteena, sillä se pyrkii edistämään kestävää kehitystä, mutta tällä kertaa yritysten toiminnan kautta. Se velvoittaa yritykset raportoimaan tiettyjen kestävyysnäkökohtien huomioimisesta liiketoiminnassaan. Tämä edistää avoimuutta ja vastuullisuutta yritystoiminnassa, mikä on olennainen osa kestävyysmurrosta kohti ympäristöllisesti kestävämpää liiketoimintaa. Lisäksi direktiivi kannustaa yrityksiä ottamaan käyttöön kestäviä innovaatioita ja käytäntöjä, mikä edistää laajempaa kestävyysmurrosta yhteiskunnassa. 

Lähteet 

Similä, Jukka: Kestävyysmurros ja oikeus. Ympäristöjuridiikka 4/2021 s. 6–24.

Taloustiimi I

Daniel J. Fiorino on kestävyyspolitiikkaan keskittynyt professori amerikkalaisessa yliopistossa Washington DC, jossa hän johtaa yksikköä Center for Environmental Policy in the School of Public Affairs. 

Artikkelissaan “The Green Economy mythical or meaningful?” Fiorino pyrkii vastaamaan siihen, mitä ”Green Economy” (myöhemmin ”vihreä talous”) on, mistä se on tullut ja mistä kaksijakautuminen kyseisen ilmiön suhteen johtuu. Ensinnäkin voidaan todeta, että vihreä talous on reaktio siihen tosiasiaan, että maapallon resurssit ovat rajattuja – mutta seuraava kysymys kuuluukin, onko vihreä talous todellisuudessa tekosyy, jolla pyritään oikeuttamaan taloudellisen kasvun jatkamista? Tulisiko vihreän talouden sijaan luottaa vähäiseen kasvuun tai jopa ”degrowthiin”?

Fiorino esittelee vihreän talouden ajattelun syntyä – niitä ajatustapoja, jotka alkujaan ovat muodostaneet vihreän talouden ajattelua. Artikkelissa käydään myös läpi eri vaikutteita, jotka ovat ajan myötä muovanneet vihreän talouden ajattelua, sekä miten eri poliittiset suuntaukset suhtautuvat kyseiseen ajatteluun. Lisäksi Fiorino kartoittaa vihreään talouteen kohdistuvia kriittisiä näkökulmia, samalla analysoiden kysymystä, onko vihreä talous ”myyttinen vai tarkoituksenmukainen”. Hän tulee siihen lopputulokseen, että vihreä talous on tarkoituksenmukaista, mahdollista toteuttaa, ja itse asiassa ainoa mahdollisuutemme muuttaa maailmaa siten, että aletaan elämään luonnonvarojen rajoissa. Täten pystymme estämään ennakoitavissa olevaa katastrofia. Fiorino perustaa oman näkökulmansa siihen, että taloudellinen kasvu on välttämätön tosiasia mitä tarvitaan sekä kehittyneissä- että kehitysmaissa. Hän paiottaa, että on mahdollista irtaannuttaa ekologiset haittavaikutukset taloudellisesta kasvusta – juuri vihreän talouden avulla.

Ekologisten ja taloudellisten tavoitteiden välinen ristiriita on ollut ympäristöpolitiikan keskiössä jo 1960 luvulta lähtien. Lähtökohtaisesti on ajateltu, että nämä kaksi intressiä ovat toistensa vastapuolia, eivätkä ne voisi mitenkään tukea toisiaan. On katsottu että, päästöjen vähentäminen ja ekosysteemien ja muiden luonnonresurssien suojeleminen rampauttaa taloudellista kasvua, kilpailukykyä ja yleistä hyvinvointia. Tästä näkökulmasta katsoen on luonnollista ajatella että, julkisen vallan tulisi puoltaa taloudellista kasvua. Ristiriidan toisena puolena on kuitenkin ajatus siitä, että ihmisten hyvinvointi ja luonnon rajat vaativat rajallista – tietyn muotin mukaista ja hyvin rajattua kasvua, tai että kasvua ei tarvita ollenkaan. Tämän näkökulman mukaan tulisi valita ekologisia valintoja taloudellisten intressien edellä, silloin kuin nämä tavoitteet ovat ristiriidassa. On vaikea löytää tasapainoisesti toimivaa välitietä taloudellisen kasvun ja ekologisten tavoitteiden välillä. Vihreällä taloudella halutaan antaa pragmaattisen ratkaisun kysieseen ristiriitaan. Se otoimii ajatuksena siitä, että taloudelliset ja sosiaaliset tavoitteet ympäri maailmaa voidaan toteuttaa ylittämättä ekosysteemien rajoja. Tämä tarkoittaa kestävää luonnonvarojen käyttöä, energiatehokkuutta ja luonnonvarojen arvostamista.

Artikkelissa esitettyjä eri tahojen analyyseja vihreästä taloudesta:

United Nations Environment Programme (UNEP) analysoi vihreää taloutta sellaisena taloutena, joka parantaisi yleistä hyvinvointia ja sosiaalista yhdenvertaisuutta samalla vähentäen ympäristöllisiä riskejä ja kohentaen taloudellisesti haasteellisten alueiden tilannetta. UNEP uskoo ”green investment” -strategian, jonka mukaan joidenkin siirtymävuosien jälkeen saataisiin jopa enemmän kasvua verrattuna ”brown” -strategiaan, eli tavalliseen talouteen. Lisäksi green investment -strategian avulla vähennettäisiin köyhyyttä tehokkaammin ja työpaikkoja syntyisi enemmän. UNEP:in laskelmien mukaan riittäisi, että sijoitettaisiin 2% vuosittaisesta bruttokansantuotteesta vihreisiin sijoituksiin, pysyäksemme luonnonvarojen rajoissa. 

Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD) kohdistaa katseen vihreään kasvuun ”Green Growth” – heillä on optimistinen visio, jonka mukaan vihreää kasvua kehittäen voidaan varmistua siitä, että luonnon varat pystyvät jatkossakin tarjoamaan sitä kaikkea, mihin hyvinvointimme perustuu. OECD:n mukaan tarvittavat muutokset tulisi etenkin ottaa huomioon poliittisessa päätöksenteossa. Vihreisiin sijoituksiin panostamisen lisäksi olisi tärkeää muodostaa eko-veroja ja säädöksiä jotka kannustavat vihreään innovaatioon, panostaa koulutukseen joka tukee vihreää energiaa sekä poistaa haitallisia kannustimia jotka esimerkiksi kannustavat fossiilisten polttoaineiden käyttöön.

World Business Council for Sustainable Development (WBCSD) pyrkivät löytämään tavan, jonka avulla ihmiset saavat toteuttaa perustarpeitaan vahingoittamatta luonnon moninaisuutta, ilmastoa ja ekosysteemejä. Heidän strategiaansa liittyy monta tavoitetta, kuten köyhien maiden talouden parantaminen sekä metsäkaton ja hiilipäästöjen vähentäminen. He toteavat, että mikäli jatketaan tavalliseen tapaan, 2050 mennessä olemme jo käyttäneet 2,3 maapallon määrän resursseja. Vihreän talouden strategian mukaan olisimme käyttäneet reilu yhden planeetan resursseja samaan aikaan mennessä. 

Kaikkien edellä mainittujen tahojen analyysit vihreästä taloudesta ovat Fiorinon mukaan erittäin optimistisia, sillä niiden mukaan ongelma on ratkaistavissa, kunhan vain otetaan oikeat keinot käyttöön. Kaikki nämä tahot ovat myös varmoja siitä, että mikäli kasvu jatkuu samalla tavalla kuin ennen, se tulee johtamaan katastrofiin. Samalla he ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että jatkuva taloudellinen kasvu on välttämätön.

Artikkelissaan Fiorino nostaa esille vihreän talouden ajattelun syntyyn liittyvää oleellista kirjallisuutta joista kumpuaa aikoinaan reformisia ajatuksia.

• Kirjassa Blueprint for a Green Economy, vuodelta 1989 (David Pearce, Anil Markandya ja Edward Barbier), huomataan talouden ja luonnon yhtenäinen riippuvuus toisistaan. Talous vaikuttaa luontoon, ja luonto vaikuttaa talouteen. Luonnonvarat ja yleinen hyvinvointi on taloudellisen voiton perustana, mutta siitä huolimatta markkinat eivät arvosta luonnonvaroja kuten puhdasta vettä ja ilmaa. Kirjailijoiden sanoma on, että vasta silloin kun pystytään ymmärtämään luonnon arvoa muutoin kuin taloudellisen kasvun välineenä, ekologiset tavoitteet voivat kilpailla taloudellisten tavoitteiden kanssa. 

• 1980 luvulla muodostunutta kirjallisuutta ” ecological modernization theory” jonka keskeisenä sanomana on, että sisäistämällä ekologiset ongelamt poliittiseen päätöksentekoon ja muuttamalla taloutta teknologian, innovaatioiden ja uusien käytäntöjen avulla, talous saadaan käännettyä luonnon kanssa linjassa olevaan kestävämpään suuntaan. 

• ”Ecological economics” alaan lukeutuvat ekonomistit ovet jo pitkään kyseenalaistaneet pelkästään taloudellisen kasvun tavoittelua. He luonnehtivat tavallista taloudellista kasvun tavoittelua lyhytkatseiseksi, ja painottavat ettei olla huomioitu kriittisiä ongelmia kuten luonnon rajallisuutta ja sosiaalista yhdenvertaisuutta. He kysyvät, minkä arvoista on sellainen kasvu, jonka hintana on ekosysteemit joihin kakki elämä perustuu? 

• The ”greening of business” kirjallisuudessa käsitellään finanssin ja luonnon välistä suhdetta ja käännettään perinteistä ajattelua siten, että vihreät innovaatiot edistävät taloudellista voittoa. Business greeningin myötä yritykset ovat muuttaneet suhtautumistaan luonnon ongelmiin ja yrittävät löytää win-win ratkaisuja ja siten myös kohentaa kilpailukykyään.  

Fiorino kiteyttää vihreän talouden käsitettä viiteen pääpointtiin, joiden täyttyessä voidaan puhua vihreän talouden toteuttamisesta:

• Ekosysteemien rajallisuus tulisi ottaa huomioon päätöksenteossa;
• Luonnonvarojen kuten veden, metsän, luonnon monimuotoisuuden ja näiden antimet tulisi arvostaa asianmukaisesti;
• Ekologisten ja taloudellisten tavoitteiden välinen positiivinen suhde tulisi näkyä lähes kaikessa päätöksenteossa;
• Ekologinen ajattelu ja luonnon huomioon ottaminen tulisi integroida jokaisen yhteiskunnan päätöksenteon kaikkiin osa-alueisiin;
• Taloudelliseen kasvuun päätavoitteena tulisi suhtautua vakavasti ja kriittisesti. 

Lähteet

Fiorino, Daniel J: The green economy: mythical or meaningful? Policy quarterly, Vol.10 (1), 2014, p. 26- 34.

Taloustiimi I

Vihreä kapitalismi, jota kutsutaan myös luonnonkapitalismiksi tai ekokapitalismiksi, on ympäristöajattelun muoto, jossa korostetaan ekosysteemien ja biologisen monimuotoisuuden taloudellista arvoa ja pyritään vähentämään ihmisten aiheuttamia ympäristövaikutuksia varmistamalla, että ympäristöpalvelujen merkitys näkyy markkinoiden toiminnassa. Sen lähtökohtana on tunnistaa, että ekosysteemit tuottavat monenlaisia palveluja, joista yhteiskunnat ovat riippuvaisia. Nämä sisältävät hankintapalvelut kuten veden ja energian saannin, sääntelypalvelut kuten hiilen sitomisen sekä kulttuuripalvelut kuten ulkoilun. Vihreä kapitalismi laajentaa taloudellisen pääoman käsitettä sisällyttämällä siihen myös luonnonpääoman. Luonnonpääomalla tarkoitetaan ekosysteemien varastoa, joka tuottaa uusiutuvaa hyödykkeiden ja palveluiden virtaa, jotka tukevat taloutta ja hyödyttävät yrityksiä ja yhteiskuntaa (The United Nations Natural Capital Declaration 2012). Vihreässä kapitalismissa saastuminen, biodiversiteetin väheneminen ja luonnonvarojen kestämätön käyttö nähdään markkinoiden epäonnistumisena. Ympäristön heikkenemisen nähdään johtuvan siitä, että kapitalistiset järjestelmät eivät kykene ottamaan huomioon ympäristöpalveluiden taloudellista arvoa. Vihreän kapitalismin näkökulmasta ratkaisu on siis huomioida luonnon arvo markkinoiden toiminnassa kannustaakseen tuottajia käyttämään luonnonvaroja entistä tehokkaammin ja innovatiivisemmin.

Vihreästä kapitalismista on kirjoitettu paljon ja osa artikkeleista kallistuu selvästi vihreää kapitalismia tukevalle puolelle, kun taas osa kritisoi sitä korostamalla kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia. Ivan R. Scalesin artikkeli ”Green capitalism” toi selkeästi esille vihreän kapitalismin ytimen ja merkityksen, sen historian, nousevat vihreän kapitalismin muodot sekä kuitenkin myös kritiikin kyseistä ympäristöajattelua kohtaan. Tohtori Ivan Scales on maantieteen apulaisprofessori St Catharine’s Collegessa Cambridgen yliopistossa. Hän on erikoistunut ympäristö- ja kehityskysymyksiin, ja korostaa tutkimuksissaan poliittisten, kulttuuristen ja taloudellisten tekijöiden roolia luonnonvarojen käytössä. Scalesin artikkeli vihreästä kapitalismista herätti kiinnostukseni omaa tulevaa seminaarityötäni ajatellen, sillä artikkelissa käsitellään yritysten välistä kilpailua vihreän kapitalismin negatiivisena kritiikkinä. Seminaarityössäni olisi tarkoituksena tutkia kilpailuoikeuden ja kestävän kehityksen välistä dynamiikkaa tarkemmin. Vihreä kapitalismi ei myöskään ollut itselleni entuudestaan tuttu, mutta aiheeseen tarkemmin perehtyessäni, uskon sen sopivan hyvin osaksi seminaarityöni laajempaa kontekstia. Tässä blogitekstissä selvitän tiivistetysti vihreän kapitalismin piirteitä Scalesin artikkelin johdattelemana.

Vihreää kapitalismia pidetään suhteellisen tuoreena ympäristöajattelun muotona, vaikka se perustuu pitkään länsimaisen ympäristöajattelun historiaan. Luonnonvarojen järkevä käyttö korostui ja se syrjäytti muun muassa John Muirin (1838-1914) ja Henry Thoreaun (1817-1862) kaltaisten luonnonsuojelijoiden edistämät luontoa säilyttävät näkemykset. Kestävän kehityksen käsitteen ilmaantuessa 1980-luvulla vihreän kapitalismin taustalla olevat käsitykset ovat nousseet jalustalle ja tämä on merkinnyt siirtymistä pois 1960- ja 1970 -lukujen ”kasvun rajat” ja ”nollakasvu” -ympäristöliikkeistä. Vihreän kapitalismin ytimessä on käsitys siitä, että luonto tarjoaa yhteiskunnalle käytettäväksi taloudellisia etuja ja ekosysteemin vahingoittumisesta aiheutuu taloudellisia kustannuksia. Näitä kustannuksia ei kuitenkaan oteta markkinoiden vaihtotilanteessa huomioon eli hyödykkeiden ja palveluiden hinta ei heijasta niiden ympäristövaikutuksia. Ympäristötaloustieteilijät ovat kuvanneet näitä negatiivisiksi ulkoisvaikutuksiksi. Ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan sellaista taloudellista toimintaa, jonka hyödyt ja kustannukset vaikuttavat johonkin, joka ei ole itse sitä valinnut. Scales esittelee artikkelissaan kahden ympäristötaloustieteilijän, Arthur Pigoun (1877-1959) ja Ronald Coasen (1910-2013), ratkaisuja negatiivisten ulkoisvaikutusten ongelmaan. Arthur Pigoun ratkaisuehdotukset tunnetaan nimillä ”Pigou-vero” ja ”Pigou-tuki”. Pigou-verolla saastuttavia toimintoja verotetaan, jotta saastuttamisen kustannukset voidaan sisällyttää hyödykkeen tai palvelun hintaan. Tämän avulla saastuttamisesta tehdään kallista toimintaa ja yritysten on pakko vähentää ympäristöhaittoja kustannusten vähentämiseksi ja pysyäkseen kilpailukykyisinä. Pigou-tuki taas pyrkii vahvistamaan positiivisia ulkoisvaikutuksia niin, että niillä tuetaan investointeja vihreään teknologiaan, jotka eivät välttämättä muuten toteutuisi korkeiden käynnistyskustannusten vuoksi. Tästä esimerkkinä tuet aurinkopaneelien hankintaan. Ronald Coasen mielestä markkinapohjaiset ratkaisut ovat tehokkaampia tapoja vähentää negatiivisia ulkoisvaikutuksia kuin sääntely tai verotus. Hänen mielestään luonnonvarojen selkeät omistusoikeudet ja riittävän alhaiset transaktiokustannukset mahdollistavat negatiivisten ulkoisvaikutuksien käsittelyn niiden aiheuttajien ja niistä kärsivien välisillä neuvotteluilla. Coasen teoria on vaikuttanut esimerkiksi päästölupiin ja päästökauppaan.

Scales korostaa artikkelissaan kolme erilaista nousevaa vihreän kapitalismin muotoa. Ensimmäisenä hän tuo esille ekosysteemipalveluista maksamisen (Payments for Ecosystem Services, PES), joilla tarkoitetaan vapaaehtoisia transaktioita, joissa ostetaan ekosysteemipalvelu palveluntarjoajalta, joka saa maksun vain, jos kyseisen ekosysteemipalvelun tarjonta on turvattu. Näin luonnonpääoma saadaan kiinnitettyä liiketoimintaan ja ne, jotka hyötyvät ekosysteemipalveluista maksavat niille, jotka näitä ylläpitävät. Toisena vihreän kapitalismin nousevana muotona Scales tuo ilmi vihreän teollisen vallankumouksen. Kun päästöillä on kustannukset ja luonnonpääomalla on taloudellinen arvo, kapitalismin logiikan odotetaan edistävän innovaatiota ja tehokkuutta kustannusten vähentämiseksi ja tulojen maksimoimiseksi. Viimeisenä nousevana vihreän kapitalismin muotona Scales korostaa vihreää kulutusta ja ympäristömerkintöjä. Vihreän kapitalismin ympäristöajattelussa on myös tärkeää kyetä muuttamaan kuluttajien käyttäytymistä. Vihreällä kulutuksella korostetaan kuluttajien kykyä edistää kestävämpiä resurssien käyttöä. Tämän katsotaan perustuvan siihen, että kuluttajien valinnat perustuvat usein myös hyödykkeiden ja palveluiden eettisiin ominaisuuksiin. Näiden hyödykkeiden ja palveluiden ympäristöystävällisyydestä voidaan antaa kuluttajille tietoa ympäristömerkintöjen avulla.

Artikkelin lopuksi Scales on avannut enemmän vihreään kapitalismiin kohdistuvaa kritiikkiä. Toimivat markkinat ja voiton tavoittelun katsotaan vihreän kapitalismin mukaan edistävän kestävämpää luonnonresurssien käyttöä. Vahvimmat vihreän kapitalismin kritiikit nousevat marxilaisesta näkökulmasta, jonka mukaan ympäristövaikutusten vähentäminen edellyttää radikaaleja taloudellisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka eivät ylipäänsä ole mahdollisia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Marxilaisuus on Karl Marxin ja Friedrich Engelsin filosofiseen näkemykseen pohjautuva sosialistinen oppijärjestelmä ja siihen perustuva yhteiskunnallinen aatesuuntaus. Marxilaisuuden mukaan kapitalistisessa järjestelmässä ympäristön pilaantumisen taustalla ovat kapitalismin kilpailulogiikka ja yhteiskunnan tuotanto- ja kulutuskapasiteetin hellittämätön kasvu yhdistettynä kapitalismin sosiaalisiin suhteisiin, jotka perustuvat varallisuuden, omaisuuden ja vallan epätasaiseen jakautumiseen. Näin kapitalismi mahdollistaa sen, että varakkaan eliitin omistukseen ja voittoa tavoittelevaan hyväksikäyttöön jäävät resurssit, joista kaikki ovat riippuvaisia. Tämän katsotaan aiheuttavan kuilun, jossa ihmiset ovat todellisuudessa yhä enemmän erillään niistä ekosysteemeistä, jotka tukevat heitä. Toisena vihreän kapitalismin kritiikkinä Scales avaa Allan Schnaibergin kehittämää käsitettä ”tuotannon juoksumatto”. Tämän mukaan kapitalismin kilpailulogiikka tarkoittaa, että yksilöiden ja yritysten on koko ajan investoitava ja kasvettava lisää tai ne ovat vaarassa jäädä kilpailijoista jälkeen. Juoksumattoteoria vihreän kapitalismin kritisoijana väittää, että kilpailu merkitsee vain sitä, että saadut voitot käytetään aina uudelleen tuotannon kasvattamiseen. Kun tuotetaan enemmän, on tällä merkittäviä ympäristövaikutuksia, sillä luonnonvaroja on käytettävä yhä enemmän ja samalla ympäristöhaitat lisääntyvät. Samalla tuotannon juoksumatto korostaa myös kulutuksen juoksumattoa, koska yritysten välinen kilpailu lisää pyrkimystä myydä kuluttajille lisää hyödykkeitä ja palveluja, joka taas luo massakulutusyhteiskuntia. Kolmantena kritiikkinä vihreän kapitalismin katsotaan aiheuttavan ”vihreän valtauksen”. Luonnonpääoman kaupallistaminen ja ympäristöpalveluista kehitetyt maksut katsotaan johtavan ”vihreisiin valtauksiin”, joissa tarkoituksena on hankkia maata hyötyäkseen ympäristöpalveluista maksettavien maksujen tulovirroista. Viimeisenä kritiikkinä vihreälle kapitalismille Scales nostaa esiin hyödykkeiden fetisoinnin ja vihreän kulutuksen sekä ympäristömerkinnän, joita avattiinkin jo tarkemmin vihreän kapitalismin eri muotojen esittelyssä. Vihreän kapitalismin kritisoijan arvostelevat kuluttajiin kohdistettua painotusta, sillä vihreän kulutuksen toimiminen massakulutusyhteiskunnissa, joissa korostuu näkyvän kulutuksen ihannointi ei voi onnistua ja on todellisuudessa esteenä kulutuksen merkitykselliselle muutokselle. Samoin ympäristömerkintöjen osalta kriitikot väittävät, että pelkistämällä sosioekonomiset ongelmat yksinkertaisiksi merkinnöiksi vain lisää hyödykkeiden fetisointia, koska kuluttajille myydään idea siitä, että he pelastavat ympäristön kulutusvalinnoillaan.

Vihreä kapitalismi tuo mielenkiintoisen näkökulman taloudellisen toiminnan ja ympäristönsuojelun yhteensovittamiseen. Vihreä kapitalismi on herättänyt selvästi vilkasta keskustelua sekä sen puolesta että sitä vastaan, ja kysymykseksi jääkin onko vihreän kapitalismin ympäristöajattelu riittävä ratkaisu vai tarvitaanko yhteiskunnan taloudellisesta näkökulmasta kuitenkin jotain syvällisempää muutosta. Kokonaisuudessaan keskustelu vihreästä kapitalismista kuvastaa laajempaa pohdintaa siitä, miten yhteiskunnan taloudelliset järjestelmät voivat sopeutua ja vastata ympäristöhaasteisiin.

Lähteet

Scales, Ivan, R. Green capitalism, 2017.

Taloustiimi I

Post-growth talous on taloudellinen näkökulma, joka pyrkii irtautumaan perinteisen talouskasvusta ja keskittyy sen sijaan ekologiseen kestävyyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Tämä lähestymistapa tunnistaa, että rajallisten luonnonvarojen ja ympäristön suojelemisen kannalta talouskasvun jatkuva tavoittelu ei ole pitkällä aikavälillä kestävää. Post-growth taloudessa pyritään vähentämään ylikulutusta, resurssien tuhlaamista ja ympäristön pilaantumista. Tämä saavutetaan esimerkiksi kestävillä energiaratkaisuilla, kiertotalouden periaatteiden noudattamisella ja uusiutuvien resurssien käytön edistämisellä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta post-kasvun talous pyrkii tasa-arvoon tulonjakopolitiikassa, työllisyydessä ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Se korostaa yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja ihmisten hyvinvointia talouskasvun sijaan. Sen sijaan että painotettaisiin jatkuvaa tuottavuuden kasvua ja palkkatyötä, keskityttäisiin enemmän vapaaehtoistyöhön, yhteiskunnallisiin palveluihin ja elämänlaadun parantamiseen. Samalla pyritään luomaan talousjärjestelmä, joka ei ole riippuvainen jatkuvasta kasvusta, vaan voi toimia kestävällä tavalla pitkällä aikavälillä.

Artikkelissaan “A Tale of Two Utopias: Work in a Post-Growth World” Simon Mair, Angela Druckman ja Tim Jackson tutkivat talouskasvun, työn ja ympäristön kestävyyden välistä monimutkaista dynamiikkaa. Heidän teesinsä perustuu vallitsevan kapitalistisen mallin perustavanlaatuiseen kritiikkiin, jossa he väittävät, että hellittämätön kasvun tavoittelu ei ole ainoastaan johtanut ympäristön pilaantumiseen vaan myös ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta, aliarvostaa keskeisiä työn muotoja sekä johtanut ihmisten hyvinvoinnin laskuun. Heidän väitteidensä ytimessä on talousjärjestelmien ja ekologisen hyvinvoinnin keskinäisen yhteyden tunnustaminen sekä siirtyminen post-growth talouteen.

Kirjoittajat ovat hyödyntäneet menneisyyden kirjallisuutta kahdesta utopistisesta maailmasta ja niiden työnteon kuvailusta, käyttäen vertailua lähtökohtana keskusteluun post-growth talouden tulevaisuudesta ja haastaakseen työn tuottavuuden kasvun dynamiikan. Kirjoittajat analysoivat utopioita kuten Cokaygne ja William Morrisin “News from Nowhere”, ja tuovat esiin vastakkaisia näkemyksiä työstä ja vapaa-ajasta. Siinä missä Cokaygne edustaa yltäkylläisyyden ja vapaa-ajan fantasiaa, jossa työ on tehty tarpeettomaksi maagisin keinoin, Morrisin Nowhere tarjoaa tavoiteltavamman näkemyksen työstä merkityksellisenä ja vapaaehtoisena.

Yksi kirjoittajien tarjoamista keskeisistä oivalluksista on sen tunnustaminen, että tietyntyyppinen työ on aliarvostettua kapitalistisessa järjestelmässä. He korostavat erityisesti hoiva- ja kotityön sekä yhteisön rakentamisen marginaalista asemaa, sillä sitä tekevät pääasiassa naiset ja se on usein palkatonta tai alipalkattua. Korostamalla tämän tunnustamattoman työn merkitystä kirjoittajat vaativat yhteiskunnallisten prioriteettien uudelleenarviointia ja arvojen sekä talouden uudelleenjakoa niin, että ne kattaisivat laajemman kirjon ihmisryhmiä tasa-arvoisesti.

Artikkelin mukaan keskeistä on, että on välttämätöntä puuttua työn tuottavuuden kasvuun, joka on historiallisesti kietoutunut yhteen kapitalistisen laajentumisen ja fossiilisia polttoaineita käyttöönoton kanssa. Kirjoittajien mukaan hellittämätön tuottavuuden kasvu ei ole ainoastaan ekologisesti kestämätöntä, vaan se myös edistää sosiaalista eriarvoisuutta ja työn laadun heikkenemistä. Feministisen ja ekologisen taloustieteen oivalluksiin nojautuen he ehdottavat, että vähentämällä pakkoa työpaikoilla ja hahmottelemalla työ uudelleen kollektiivisena, yhteiskunnalliseen hyvinvointiin tähtäävänä pyrkimyksenä, he visioivat tulevaisuutta, jossa työtä arvostetaan, se on mielekästä ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Elämäkeskeisessä taloudessa työ muuttuu tavaksi luoda merkitystä, mutta myös tavaksi tuottaa yhteisiä hyödykkeitä. Pakon poistaminen, esimerkiksi perustulon avulla, todennäköisesti vähentäisi tuottavuuskasvua. Kirjoittajat esittivät tutkimuksia, jotka viittaavat siihen, että työntekijät haluaisivat tehdä yhteiskunnallisesti hyödyllisiä töitä, mutta pysyvät töissä, jotka eivät täytä tätä kriteeriä toimeentulon menettämisen pelon vuoksi. Lisäksi antamalla työntekijöille mahdollisuus kieltäytyä hyödyttömästä tai huonosta työstä, työnteon pakon poistaminen todennäköisesti heikentäisi tuottavuutta ja näin itse tuottavuuden ideaa.

Lisäksi Mair, Druckman ja Jackson korostavat tarvetta purkaa patriarkaaliset ja kapitalistiset rakenteet, jotka ylläpitävät ylituotantoa, riistoa ja ympäristön pilaantumista. Heidän mukaansa post-growth yhteiskunnan saavuttaminen edellyttää paitsi taloudellista muutosta myös syvällisiä sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia.

Mielestäni ilmassa on selviä merkkejä siitä, että vapaan markkinatalouden kapitalistista järjestelmää ollaan pienin askelin rajoittamassa havaittujen ympäristövaikutusten ja ihmisoikeusrikkomusten vuoksi. Vaikka EU:ssa on nähtävissä eri koulukuntia talouden suhteen: green ja inclusice growth, degrowth ja post-growth, kaikki merkit viittaavat siihen, että on huomattu, että nykyinen talousjärjestelmä ei ole sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävä. EU toteuttaa esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 -toimintaohjelmaa, mikä pyrkii ympäristöllisesti ja sosiaalisesti vastuullisempaan talouteen. Uusin käänne on yritysvastuudirektiivi, jolla pyritään suitsimaan suurimpia yrityksiä ja velvoitetaan ne ottamaan toiminnassaan huomioon ympäristön ja ihmisoikeudet voitosta huolimatta. 

Kirjoittaessani seminaarityötäni yritysvastuudirektiivistä, pyrin pohtimaan myös edellä käsiteltyjä teemoja. Mairin, Druckmanin ja Jacksonin jopa utopistinen näkemys kuulostaa minun korvaani tällä hetkellä epärealistiselta fantasialta, jota emme ehkä voi toteuttaa ajoissa ilmastonmuutoksen uhatessa. Ehkä olemme kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtämässä, että ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin turvaamiseksi tehtävä jopa radikaaleja muutoksia. Se, ovatko nämä muutokset kirjoittajien ehdottamia, kuten perustulon käyttöönotto ja työn tekeminen puhtaasta mielenkiinnosta jää nähtäväksi, mutta haastamalla vallitsevat narratiivit ja visioimalla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, jotka perustuvat ovat kestävyyteen, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja inhimilliseen hyvinvointiin, voimme toivottavasti saavuttaa oikeudenmukaisemman ja ekologisesti kestävämmän maailman.

Lähde

Simon Mair Angela Druckman, ja Tim Jackson. “A Tale of Two Utopias: Work in a Post-Growth World.” Ecological economics 173 (2020): 106653-. Web.

Taloustiimi I

Kun puhumme tänä päivänä kestävästä kehityksestä, keskustelu kääntyy usein rajoittavien ilmastotoimien sijasta vihreään kasvuun, vihreään teknologiaan ja vihreisiin investointeihin, vain muutamia mainitakseni. Talouskasvun valjastaminen kestävän kehityksen välineeksi on tämän vuosisadan suuri trendi. Kestävään kehitykseen liittyvien negatiivisten uutisten keskellä on toki helpottavaa kuulla, ettei meidän välttämättä tarvitse tinkiä nykyisestä kasvujohteisesta elämäntavastamme. Mutta onko todella näin?

Donella Meadows, Jorgen Randers ja Dennis Meadows lähestyvät jatkuvan kasvun ja maapallon kantokyvyn välistä suhdetta raportissa Kasvun rajat: 30 vuotta myöhemmin. Se on päivitetty versio alkuperäisestä, vuonna 1972 julkaistusta Kasvun rajat -raportista. Kolmikko hyödyntää raportissa tietokonemallinnuksia, joiden avulla pyritään selvittämään, miten erilaiset kehityssuunnat, kuten väestönkasvu tai saasteiden lisääntyminen, suhteutuvat paitsi toisiinsa, myös maapallon kantokykyyn. Donella Meadows on yhdysvaltalainen ympäristötieteilijä, Dennis Meadows yhdysvaltainen tutkija ja systeemihallinan emeritusprofessori ja Jorgen Randers puolestaan norjalainen ilmastostrategian emeritusprofessori ja tulevaisuudentutkimuksen asiantuntija. Kaikki kolme kuuluivat MIT:n ryhmään, joka tuotti Rooman klubille tietokonemallin Maailma3, johon alkuperäinen Kasvun rajat -teos perustuu. Keskityn seuraavassa tarkastelemaan raportin lukua 4, jossa esitellään Maailma3-tietokonemalli ja sen avulla tehtyjä skenaarioita tulevaisuuden kehityssuunnista. 

Maailma3-tietokonemallin avulla kirjoittajat haluavat vastata ennen kaikkea seuraavaan kysymykseen: ”Kuinka maailman kasvava väestö ja aineellinen talous vaikuttavat maapallon rajalliseen kantokykyyn ja sopeutuvat siihen tulevina vuosikymmeninä?”. Malliin on yhdistetty kasvuun liittyviä teorioita ja aineistoja, ja sen avulla voidaan tuottaa skenaarioita maailman kehityksestä. Mallissa huomioidaan väestön, teollisuuspääoman, pysyvien saasteiden ja viljellyn maan määrä, ja ne muuttuvat erilaisten virtausten myötä. Esimerkiksi väestö muuttuu syntymien ja kuolemien seurauksena. Mallin tarkoituksena on auttaa ymmärtämään, miten nykyinen järjestelmä on taipuvainen käyttäytymään. 

Kirjoittajat ovat päätyneet mallin perusteella siihen, että kasvava yhteiskunta ja maapallon kantokyky voivat kohdata toisensa neljällä eri tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto on jatkuva kasvu, jossa yhteiskunta kasvaa keskeytyksettä, sillä kasvun rajat ovat kaukana tai ne kasvavat nopeammin kuin väestö. Toinen vaihtoehto on, että yhteisön kasvu pysähtyy juuri kasvun rajojen alapuolelle. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole enää mahdollinen, sillä yhteiskunta on jo ylittänyt maapallon kantokyvyn. Näin ollen on suunnattava katse vaihtoehtoihin 3 ja 4. Vaihtoehdossa 3 yhteiskunta ylittää maapallon kantokyvyn, mutta kykenee sopeutumaan tilanteeseen, eikä suurta ja pysyvää vauriota aiheudu. Vaihtoehdossa 4 kantokyky ylitetään niin vakavasti ja pysyvästi, että väestö ja talous heikkenevät nopeasti ja seuraa ns. romahdus. Raportissa pyritään selvittämään, johtaako nykypolitiikka vaihtoehtoon 3 vai 4, ja mitä voitaisiin tehdä, jotta se johtaisi vaihtoehtoon 3. 

Mielestäni on erityisen oivaltavaa, että mallissa on huomioitu myös tiedonsaannin viivästymien vaikutus. Sitäkin kiinnostavampaa on se, kuinka suuri merkitys tiedonsaannin nopeudella on. Esimerkiksi aikaisemmin esittelemäni skenaario 2 ei toteutunut, sillä yhteiskunta sai tietoa maapallon tilasta viiveellä, eikä sillä ollut mahdollisuutta reagoida saatuun tietoon tarpeeksi nopeasti. Viive tiedonsaannissa voi olla tulevaisuudessa esteenä myös vaihtoehdon 3 toteutumiselle, sillä raportin mukaan keskeinen syy ylilyönnille on nimenomaan palautteiden viivästyminen, eli yhteiskunnan kyvyttömyys reagoida ajoissa varoitusviesteihin, joita ympäristö lähettää. Tällaisia viestejä ovat esimerkiksi luonnonvarojen hupeneminen ja kasvavat saasteet.

Maailma3-mallin antama kuva tulevaisuudesta on synkkä. Vaikka vaihtoehto 3 on edelleen mahdollinen, Maailma3-mallissa skenaarioiden tyypillisin lopputulos on vaihtoehto 4. Esimerkkinä mainittakoon kaksi kirjoittajien mallin avulla tekemää skenaariota. Ensimmäisessä skenaariossa malliin asetettiin realistiset luvut maapallon nykytilasta. Tässä skenaariossa yhteiskunta ei yritä tehdä muutoksia toimintaansa, vaan jatkaa kasvua samalla tavalla kuin ennenkin. Skenaarion lopputuloksena oli uusiutumattomien luonnonvarojen kriisi, joka puolestaan johtaisi vaihtoehtoon 4. Toisessa skenaariossa kirjailijat olettivat, että maailmassa on kaksi kertaa enemmän löytymättömiä luonnonvaroja kuin skenaariossa 1. Suurempien luonnonvarojen seurauksena kasvu voi jatkua pidempään, mutta tästäkin huolimatta kasvun raja ylittyy ja yhteiskunta romahtaa. Tässä skenaariossa syynä on maailmanlaajuinen saastekriisi, joka on seurausta voimakkaasta kasvusta. 

Kyseisten skenaarioiden perusteella voidaan todeta, ettei nykyisellä linjalla jatkaminen ole vaihtoehto. Kasvua on hillittävä, jos haluamme välttää vaihtoehdon 4. Raportissa jopa todetaan, että vaihtoehdosta 4 seuraava romahdus tulee olemaan sitä suurempi, mitä suurempaa sitä edeltävä kasvu on. Jatkuva kasvun tavoittelu on yksi keskeisimmistä syistä siihen, että olemme liukumassa kohti vaihtoehtoa 4. 

Vaikka ylilyönnit eivät automaattisesti johda romahdukseen, raportin perusteella on helppo todeta, että romahdus voidaan estää ainoastaan aktiivisella ja nopealla toiminnalla. Luvun loppuun kirjoittajat ovat koonneet ne Maailma3-malliin ohjelmoidut oletukset, joiden takia skenaariot päätyvät lähes aina romahdukseen (eli vaihtoehtoon 4). Toisin sanoen romahdus voidaan välttää, jos kyseiset yhteiskunnassa vallitsevat oletukset käännetään päälaelleen. Yksi vallitseva oletus on, että väestö ja talous kasvavat. Näin ollen romahduksen välttäminen edellyttää, että väestön- ja talouskasvua hidastetaan. 

Kirjoittajat onnistuvat osoittamaan raportissa tietokonemallinnusten avulla harvinaisen havainnollistavasti ja yksiselitteisesti, kuinka tärkeää ja kiireellistä suunnan kääntäminen todella on. Yksittäiset toimet eivät riitä, vaan yhteiskunnan on kyettävä muuttamaan suuria kehityssuuntia. Raportin ensimmäinen versio 1970-luvulla aloitti uudenlaisen laajamittaisen keskustelun kestävästä kehityksestä, eikä sen ajankohtaisuus ole vuosikymmenten saatossa kadonnut, päinvastoin. Raportti toimii mielestäni hyvänä pohjana myös oikeudelliselle keskustelulle kestävästä kehityksestä ja selkeyttää kestävään kehitykseen liittyvän sääntelyn tavoitteita.

Lähteet

Meadows, Donella – Randers, Jorgen – Meadows, Dennis, Kasvun rajat: 30 vuotta myöhemmin. Gaudeamus 2005.

Taloustiimi II

Markus Gehring on arvostettu oikeustieteilijä, joka on erikoistunut kansainväliseen ympäristöoikeuteen, kansainväliseen kauppaoikeuteen, Euroopan unionin oikeuteen sekä kestävään kehitykseen. Hänellä on merkittävä rooli sekä akateemisessa maailmassa että kansainvälisen oikeuden käytännön soveltamisessa. Gehring toimii professorina ja tutkijana Cambridgen yliopistossa ja useissa tutkimuslaitoksissa ympäri maailmaa. Lisäksi Gehring toimii neuvonantajana hallituksille ja kansainvälisille järjestöille kestävän kehityksen oikeudellisissa kysymyksissä. Gehringin työ on tärkeää, sillä se tarjoaa oikeudellisia näkökulmia ja ratkaisuja joillekin tämän ajan kiireellisimmistä globaaleista haasteista.

Artikkelissaan “Legal Transition to the Green Economy” Gehring syventyy vihreän talouden siirtymän käsitteeseen, keskittyen erityisesti siihen, miten lainsäädäntö ja oikeusjärjestelmä voivat tukea tätä siirtymää. Gehring taustoittaa artikkeliaan avaamalla keskustelun vuoden 2008 talouskriisistä, joka toimi katalysaattorina uudelle ajattelutavalle talouden kestävyydestä. Artikkelissa Gehring painottaa, kuinka kriisin jälkimainingeissa on alettu arvostaa entistä enemmän talouden kestävyyden merkitystä – ei ainoastaan finanssipolitiikan näkökulmasta, vaan myös ympäristön ja yhteiskunnallisen vakauden osalta. Tämä onkin johtanut laajempaan pohdintaan siitä, miten lainsäädännön ja taloudellisten mallien tulisi ja pitäisi voida ottaa huomioon ympäristölliset rajat ja edistää oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. 

Artikkelissa tuodaan esille, ettei vihreällä taloudella ole yhtä universaalia määritelmää. Gehring määrittelee termin kuitenkin itse yhtenä talouden muotona, joka edistää ympäristön kestävyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta pyrkien samalla taloudelliseen kasvuun. Vihreän talouden pyrkimyksenä on poistaa köyhyys ja edistää talouskasvua tavalla, joka parantaa kaikkien ihmisten hyvinvointia ja tarjoaa laajamittaisia mahdollisuuksia työllisyyteen ja ihmisarvoiseen työhön, samalla kun se kunnioittaa ja ylläpitää maapallon ekosysteemien tervettä toimintaa. Vihreä talous ei näe taloudellista kasvua ja ympäristönsuojelua vastakkaisina tavoitteina, vaan pyrkii löytämään kestäviä ratkaisuja, jotka hyödyttävät sekä ihmisiä että planeettaa. Tämä talousmalli suuntaa investoinnit ja politiikat kohti uusiutuvia energialähteitä, kiertotaloutta ja resurssitehokkuutta, samalla kun se kannustaa (sosiaaliseen) oikeudenmukaisuuteen ja ympäristölliseen vastuullisuuteen. Vihreä talous korostaakin, että kestävä kehitys on mahdollista saavuttaa vain, mikäli talousjärjestelmä perustuu ekosysteemien rajoihin ja tunnustaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteet. 

Gehring nostaa esille Adam Steinerin hahmotteleman kiehtovan näkemyksen, jonka mukaan lainsäädäntö on avainasemassa luomassa pohjaa vihreän talouden siirtymälle. Steinerin mukaan lainsäädäntö ei ainoastaan mahdollista ja nopeuta ympäristön kestävyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden integroimista taloudelliseen kasvuun, vaan tarjoaa myös tehokkaan välineen talouden perustavanlaatuisten muutosten aikaansaamiseen. Toisin sanoen, lainsäädännön avulla voidaan Steinerin mukaan toteuttaa myös talouden rakenteellisia muutoksia. Tämä ajatus perustuu käsitykseen, että kestävä kehitys ja ympäristönsuojelu eivät ole taloudellisen kasvun esteitä, vaan ennemminkin edellytyksiä pitkäaikaiselle taloudelliselle menestykselle ja yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille. Lainsäädännön rooli ei näin ollen rajoitu vain olemassa olevan taloudellisen toiminnan sääntelyyn, vaan se voi luoda puitteet myös uusille innovaatioille ja liiketoimintamalleille, jotka ovat elintärkeitä vihreän talouden kehitykselle. Tämä tarkoittaa, että lainsäädännön avulla voidaan paitsi torjua ympäristöhaittoja myös edistää taloudellista uudistumista ja esimerkiksi työpaikkojen luomista.

Artikkelissa nostetaan esille useita oikeudellisia innovaatioita, jotka tukevat siirtymistä kohti vihreää taloutta. Gehring valottaa muun muassa, kuinka Euroopan unioni on toiminut edelläkävijänä vihreän talouden edistämisessä käyttämällä hyväkseen laaja-alaisia oikeudellisia välineitä ja politiikkoja. EU:n lähestymistapa vihreään talouteen on monipuolinen, kattava ja innovatiivinen, mikä ilmenee erityisesti kahdessa keskeisessä mekanismissa: EU:n päästökauppajärjestelmässä sekä ympäristövastuudirektiivissä 2004/35/EY.

EU:n päästökauppajärjestelmän, joka perustettiin vuonna 2005, tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä kustannustehokkaasti ja taloudellisesti, asettamalla rajat energiaintensiivisen teollisuuden, energiantuottajien ja lentoyhtiöiden päästöille. Järjestelmä määrittelee hiilidioksidipäästöille enimmäismäärän ja luo markkinat päästöoikeuksien kaupalle, mikä kannustaa yrityksiä vähentämään päästöjään ja investoimaan puhtaampiin teknologioihin. Päästökauppajärjestelmä edistää taloudellisesti tehokasta siirtymää kohti vähähiilistä taloutta, sillä se mahdollistaa päästövähennykset siellä, missä niiden toteuttaminen on kustannustehokkainta.

Ympäristövastuuta koskeva direktiivi, joka astui voimaan vuonna 2004, on toinen esimerkki unionin innovatiivisesta oikeudellisesta toimenpiteestä. Direktiivi on yksi merkittävimmistä oikeudellisista välineistä, jonka EU on ottanut käyttöön edistääkseen vihreän talouden siirtymää. Direktiivin tavoitteena on varmistaa, että saastuttaja joutuu vastuuseen teoistaan sekä korjaa aiheuttamansa vahingot. Vahingot pyritään ehkäisemään jo ennalta, sillä kun yritykset ja muut toimijat tiedostavat, että niiden on korvattava aiheuttamansa vahingot, ovat he myös todennäköisemmin valmiitainvestoimaan ympäristöystävällisempiin käytäntöihin ja teknologioihin.

Artikkelin keskeinen väite onkin, että lainsäädännön ja erityisesti kansainvälisen kauppaoikeuden ei tulisi nähdä olevan ristiriidassa vihreän talouden kanssa. Sen sijaan olisi keskityttävä siihen, miten kansainvälinen kauppaoikeus ja lainsäädäntö voivat itse asiassa toimia keskeisenä työkaluna uusien innovaatioiden ja liiketoimintamallien edistämisessä. Lainsäädännön merkityksen korostamisesta huolimatta Gehring lopettaa artikkelinsa toteamalla, että vaikka lainsäädäntö on keskeisessä roolissa vihreämmän talouden siirtymisen tukemisessa, pelkästään lainsäädännölliset muutokset eivät yksin riitä varmistamaan siirtymää. Tästä voidaankin päätellä, että yhteiskuntien tulisi mahdollisesti siirtyä vieläkin radikaalimpaan ajatteluun ja sääntelyyn, jotta nykyiset tuotantojärjestelmät saataisiin uudistettua maapallon kantokyvyn mukaisiksi. Tämä puolestaan vaatii vielä enemmän yhteistyötä ja sitoutumista kaikilta toimijoilta kaikilla hallinnon tasoilla.

Lähteet

Gehring, Markus, Legal Transition to the Green Economy. The McGill international journal of sustainable development law and policy, 2016-01, Vol.12 (2), p.139-173.

Taloustiimi II

Pyrkimys jatkuvan talouskasvun ja planeettamme käytettävissä olevien ympäristöresurssien rajallisuuden yhteensovittamiseen on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana keskeinen teema. Tätä konseptia, jossa tavaroiden ja palveluiden taloudelliset arvot kasvavat tavalla, joka ei heikennä luonnonvaroja ja ympäristöä, voidaan kutsua vihreäksi kasvuksi. Ajatus ei ole ollut olemassa vain taloustieteilijöiden keskuudessa, vaan kysymys on hyvin pitkälti myös poliittinen. Esimerkiksi kansainvälinen Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) on luonut vihreää kasvua koskevan strategian, jossa taloudelliset, ympäristölliset, sosiaaliset, teknologiset näkökohdat yhdistyvät kokonaisvaltaiseksi viitekehykseksi. Vihreän kasvun omaksumisesta onkin tullut lähes välttämättömyys, jotta luonnonvarat ja ympäristöpalvelut ovat saatavillamme myös jatkossa ja yhteiskunnan hyvinvointi tulevaisuudessa voidaan taata. 

Mihin ajatus talouskasvusta luontoa kuluttamatta sitten perustuu? Tutkijaprofessori Georg Meran lähestyy konseptia artikkelissaan ”Is green growth possible and even desirable in a spaceship economy” kiertotalouden käsitteestä. Kiertotalous perustuu siihen, että tuotannon ja kulutuksen läpikäyneet luonnonvarat säilyisivät taloudessa mahdollisimman pitkään sen sijaan, että tuotanto- ja kulutusjäännökset palautettaisiin takaisin luontoon. Tämänkaltaisen talouden kiertokulun lisäämisen katsotaan kasvattavan talouden resurssitehokkuutta, ja edelleen mahdollistavan talouskasvun ja ympäristön kestävyyden toteutumisen samanaikaisesti. Yksin kiertotalouteen perustuvassa ajattelussa rajalliset luonnonvarat eivät ole esteenä vihreän kasvulle, kun ajatellaan, että jätteet voidaan kerta toisensa jälkeen syöttää takaisin talouden käytettäväksi. 

Koska vaara planeettamme rajallisten ympäristöresurssien ylittymisestä on kuitenkin väistämättä käsillä, ei tämän merkitystä voida sivuuttaa. Tässä yhteydessä Meran tuo esiin ympäristöresurssien korvaamisen luonnonvarojen ehtyessä ennen kaikkea sellaisella pääomalla, jota voidaan tuottaa uudestaan. Uudestaan tuotettavalla pääomalla tarkoitetaan käytännössä fyysistä pääomaa, esimerkiksi koneita. Pääoman uudelleentuottaminen sen sijaan on mahdollista teknologisen kehityksen ja innovaatioiden johdosta. Taloustieteessä muodostunut vihreän kasvun malli perustuukin perinteisesti siihen, että niin kutsuttu pääoman kasaantuminen lisää resurssitehokkuutta, joka kompensoi resurssien vähenevää saatavuutta johtaen lopulta talouden kasvuun. Teknologinen kehitys onkin merkittävällä tavalla vihreän kasvun takana ja sen ajatellaan mahdollistavan jopa talouskasvun täydellisen irrottautumisen luonnonvaroista.  

Vihreään kasvuun perustuvaa ajattelua on kuitenkin alettu viime aikoina kritisoimaan entistä enemmän. Tämä on seurausta ennen kaikkea siitä, että erilaiset ympäristöongelmat ovat tulleet aiempaa näkyvimmiksi ja tutkimukset maapallon planetaarisista rajoista, toisin sanoen ympäristön eri osa-alueista, ovat lisääntyneet. Vanhakantainen ekonomistinen ajattelutapa, jossa maapalloa verrataan avaruusalukseen, on kaiken lisäksi jälleen nostanut päätään viimeaikaisissa julkaisuissa. Vertaus kuvaa yksinkertaistettuna planeettamme resurssien rajallisuutta, ja teknisen infrastruktuurin kehittymisen ajatellaan voimistavan tätä haastetta entisestään.  

Vihreään kasvuun kohdistuva kritiikki ei ole missään nimessä turhaa puhetta. Meranin artikkelin pääasiallinen tarkoitus on nimittäin todistaa vihreä kasvu, ainakin sen edellä kuvatussa perinteisessä muodossa, mahdottomaksi. Taloustieteellisiä laskukaavoja tässä yksityiskohtaisemmin avaamatta, vihreää kasvua ei voida Meranin mukaan pitkällä aikavälillä toteuttaa, vaikka innovaatiot ja tekninen tietämys tietyissä määrin lisääntyisivätkin. Meran osoittaa, että mahdollisuudet korvata ehtyviä luonnonvaroja uudestaan tuotettavalla pääomalla ovat rajalliset, toisin kuin vihreän kasvun perinteisessä mallissa väitetään. Resurssien tuottavuudella on siis yläraja, jota ei voida voittaa yksin teknisen kehityksen ja innovaatioiden avulla, eikä luonnonvaroja voida loppujen lopuksi erottaa talouskasvusta. 

Onko vihreässä kasvussa sittenkin kyse jostain mahdottomasta ja saavuttamattomissa olevasta? Esimerkiksi OECD:n vihreää kasvua koskevassa strategiassa korostuu nimenomaan ajatus perinteisestä vihreästä kasvusta. OECD on ottanut huomioon sen, että talouden voidaan odottaa kasvavan vain tiettyyn pisteeseen asti nykyisellä teknologialla, mutta tietyn ajan kuluttua ympäristöresurssit ehtyvät ja talouskasvu kääntyy laskuun. OECD painottaakin strategiassaan juuri innovaatioiden merkitystä siinä tilanteessa, kun ympäristöresursseja ei voida enää korvata uudestaan tuotettavalla pääomalla. Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että myös mahdollisuudet uusille innovaatioille saavuttavat jossain vaiheessa ylärajan. 

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä painottaa sitä, että vihreään kasvuun perustuva ajattelu ei ole missään nimessä turhaa tai merkityksetöntä. Vielä ei ole saavutettu pistettä, jossa fyysisen pääoman korvaavuudet johtaisivat talouskasvun kääntymisen laskuun, eikä innovaatioiden ylärajaa ei ole tiettävästi kyetty tähän mennessä edes ennustamaan. OECD:n mukaan irrottautuminen vihreän kasvun strategiasta olisi sekä epäviisasta, että kestämätöntä, sillä se aiheuttaisi riskejä inhimillisistä seurauksista, talouskasvun ja kehityksen rajoituksia sekä muita peruuttamattomia seurauksia. Nykytilanteessa olennaisinta on tukea innovaatiopolitiikkaa, joka edesauttaa luonnonvarojemme käyttöä säästeliäämmällä ja tehokkaammalla tavalla ja ainakin kasvattaa väliä talouskasvun ja ehtyvien luonnonvarojen väillä. 

Lähteet

Meran, Georg, Is green growth possible and even desirable in a spaceship economy? Ecological Economics 213/2023.

Towards green growth. A summary for policy makers. OECD 2011. 

Towards green growth. Summary in Finnish. OECD iLibrary 2011. 

Taloustiimi II

Degrowth-käsite on viime vuosina tarjonnut valtavirrasta poikkeavan vaihtoehdon nykyajan jatkuvan talouskasvun paradigmoille. Juurtuen erityisesti ympäristölliseen kestävyyteen sekä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja hyvinvointiin, degrowth kannattaa demokraattisesti ohjattua tuotannon ja kulutuksen uudelleenjakoa teollistuneissa maissa ja pyrkii laajemmin haastamaan myös yhteiskunnan jäsenien kulutustottumuksia ja elämäntapavalintoja. Artikkelissa “What is Degrowth? From an Activist Slogan to a Social Movement” Federico Demaria, François Schneider, Filka Sekulova ja Joan Martinez-Alier tarkastelevat degrowth-termin alkuperää, sisällöllistä merkitystä, lähteitä ja strategioita laajemmassa yhteiskunnallisen muutoksen kontekstissa.

Alun perin aktivistien käyttämänä iskulauseena kehittynyt degrowth on muovautunut ajan kuluessa kattavaksi sosiaalisen liikkeen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, jonka avulla pyritään laajaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Degrowth ei ajatusmallina sitoudu vain yhteen filosofiseen arvopohjaan tai virtaukseen, vaan ammentaa useista ekologisista ja sosiaalisista ajattelusuunnista, kuten feminismistä, poliittisesta ekologiasta sekä pyrkimyksestä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Syvimpänä liikkeen ideologiassa on tietynlainen yhteinen tavoite ekososialistiseen ideaaliin pyrkimisessä, johon voidaan pyrkiä sekä yksilötasolla että laajemmin yhteiskunnan tasolla. 

Degrowth haastaa ajatuksen pysyvän kasvun mahdollisuudesta ja sen sijaan pyrkii demokraattisesti ohjattuun, uudelleenjakavaan tuotannon ja kulutuksen vähentämiseen teollisuusmaissa ympäristönkestävyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisten yleisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Liike haastaa markkinaehtoisen politiikan vallitsevaa näkökulmaa yhteiskunnassa, korvaten sen idealla niin sanotusta niukasta runsaudesta.  Liike pyrkii muun muassa energian ja materian kulutuksen vähentämiseen, kiinnittämällä huomiota maapallon biologisiin rajoitteisiin. Yksittäisten yhteiskunnan jäsenten tasolla niukka runsaus voi merkitä erilaisia elämäntapamuutoksia, kuten autoilun vaihtamista pyöräilyyn, yhteisasuntoon muuttoa tai lihan syönnin lopettamista. Ympäristönäkökantojen lisäksi degrowth edustaa myös tavoitetta syvemmän demokratian rakentamiselle sekä pyrkimystä yhteiskunnan varallisuuden oikeudenmukaiseen uudelleenjakoon, niin globaalisti kuin myös yksittäisten maiden eri sukupolvien välillä. Oikeudenmukaisuusajattelu ulottuu myös laajemmin tavoitteeseen vähentää eriarvoisuutta, korjata menneitä vääryyksiä, edistää tasapuolista resurssien jakoa ja estää köyhyyttä esimerkiksi perustamalla lainsäädännöllisiä minimistandardeja. 

Artikkelissaan kirjoittajat puhuvat tietynlaisista degrowthin lähteistä, jotka luovat liikkeen arvopohjaa. Näihin lähteisiin lukeutuvat muun muassa ekologia, kehityksen ja kasvun kriittinen katsonta, bioekonomia sekä oikeudenmukaisuuden tavoittelu. Erityisesti ekologia vaikuttaa olevan yksi liikkeen kantavista teemoista – sen näkökannalta degrowth-liike tarkastelee ekosysteemiä ja kaikkia sen osia arvokkaina ja suojeltavina, eikä vain hyödyllisten ympäristöresurssien tai -palveluiden tarjoajina. Samalla liike kuitenkin korostaa ekologisten järjestelmien ja teollisen tuotannon ja jatkuvan kehityksen välistä kilpailuasetelmaa. Erityisesti green growth -ajattelumalli on kirjoittajien mukaan ristiriidassa todellisen kestävän yhteiskuntamallin kanssa, sillä niiden tarjoama “ekotehokkuus” esimerkiksi uudenlaisen teknologian mahdollistamana voi todellisuudessa johtaa kulutuksen tai tuotannon lisääntymiseen, teknologian häivyttäessä tuotannon ja kulutuksen todelliset rajat. Vaikutus voi näin ollen olla päinvastainen tarkoitetusta. Degrowth-ajattelun niukan runsauden ajatus pyrkiikin ekosysteemien säilyttämiseen, vähentämällä niihin ja luontoon kohdistuvaa painetta erilaisten taloudellisten tavoitteiden ajamina. Bioekonomian kannalta taas degrowth keskittyy tuotannon resurssien ja jätevirtojen hallintaan. 

Degrowth siis kyseenalaistaa nykyajan jatkuvan kasvun ja ylikulutuksen vallitsevaa trendiä ja pyrkii sen sijaan tarjoamaan ihmisille ekososialistista ideologiaa siitä, miten elämän tarkoituksen ja ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta luonnon kanssa läheisempi yhdessäelo ja materialistisista tottumuksista eroon pääseminen ovat kestävä tapa elää. Liike pyrkii vastaamaan modernin yhteiskunnan kasvavaan tarpeeseen löytää enemmän merkitystä ja tyydytystä elämään ilman materialismin vaatimuksia. Tavoitteena on muuttaa käsitys ihmisistä taloudellisina toimijoina, joita ohjaa vain oman edun tavoittelu ja hyödyn maksimointi. Degrowth-liikkeen joidenkin kannattajien päätavoitteista onkin yksilöiden arvojen ja käyttäytymisen muuttaminen. Yksilötasolla yhteiskunnan jäsenille tarjotaan helposti toteutettavia käytännön keinoja, joiden avulla he voivat alkaa harjoittaa vapaaehtoista yksinkertaisuutta elämässään, jolloin he elävät paremmin ja kestävämmin vähemmällä, samalla hidastaen elämäntahtiaan. Samalla ajatuksena on, että ylijäänyt aika on kohdistettavissa esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin ja poliittiseen osallistumiseen, kuten myös liikunnalle ja hengellisyydelle, jotka eivät ole ympäristöä kuluttavia ja sille haitallisia toimia. 

Degrowth on siis ajatusmallina laaja ja useita eri nykymaailman ongelmakohtia kattava kokonaisuus. Kirjoittajat toteavatkin, että degrowth-ajattelun taustalla on pyritty tunnistamaan sosiaalisia ongelmia ja näiden syntytekijöitä, joihin tulisi erityisesti kestävän kehityksen näkökulmasta kiinnittää huomiota. Degrowth ei siis ole ainoastaan kritiikkiä talouskasvua kohtaan, vaan se yhdistää erilaisia ajatusvirtauksia ja pyrkii muodostamaan käytännön toimintamalleja näiden toteuttamiseksi. Muutokseen pyritään erilaisia strategioita hyödyntäen, vastustavasta aktivismista uudenlaisten vaihtoehtojen rakentamiseen. Degrowth-ajattelussa “kestävää kehitystä” pidetään oksymoronina, ja sen sijaan liike pyrkiikin luomaan uudenlaista elämäntyyliä ja ajattelutapaa siihen, mistä hyvä elämä muodostuu.  Samanaikaisesti merkittävässä roolissa on nykyistä talouspainotteista yhteiskuntamallia vastustava aktivismi, joka ilmenee muun muassa kampanjoina infrastruktuurin laajentumista vastaan, erilaisina mielenosoituksina ja boikotteina. 

Degrowth-liikkeen moninaisuus voikin kirjoittajien mukaan johtaa myös jännitteisiin ja konflikteihin, kuitenkin samalla toimien myös luovuuden ja innovaation lähteenä. Laaja kannanottopohja tarjoaa alustan useiden eri sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten ongelmakohtien esiin tuomiselle, mutta samalla liikkeen ydinajatus voi jäädä viestimättä. Kuitenkin monipuolinen yhdistelmä erilaisia toimintastrategioita paikallisella, kansallisella ja globaalilla tasolla luovat merkittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa ja luoda kestävää muutosta. Liikettä ylläpitää sitoutuminen vuoropuheluun ja yhteistyöhön, tunnustaen rakentavan keskustelun arvon sen jatkuvaan kehitykseen.

Kirjoittajien kuvaama degrowth edustaakin rohkeaa visiota yhteiskunnan uudelleen ajattelusta ajankohtaisten ympäristöllisten ja sosiaalisten haasteiden edessä. Haastaessaan kasvun hegemoniaa ja edistäessään syvempää demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta, degrowth pyrkii tarjoamaan polun kohti kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta, johtaen yleiseen hyvinvointiin sekä yksilön että laajemmin yhteiskunnan näkökannalta. Yksi degrowth-liikkeen tärkeimpiä anteja voidaan katsoa olevan sen voimakas muistutus siitä, kuinka tärkeää on kyseenalaistaa juurtuneita oletuksia ja tutkia vaihtoehtoisia polkuja yhteiskunnan vaurauden ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Lähde

Demaria, Federico et al.: What is Degrowth? From an Activist Slogan to a Social Movement. Environmental Values, Volume 22, Number 2, April 2013, pp. 191-215.

Taloustiimi II