Viime aikoina julkisen keskustelun kohteeksi on noussut koirien terveysongelmat sekä yleisesti ulkonäkökeskeinen jalostaminen. Jalostamisessa on keskitytty enemmän koirien ulkonäköön kuin niiden terveyden edistämiseen tai ylipäätään huomioimiseen. Yhtenä syynä tälle voidaan pitää tiettyjen koirarotujen muuttumista niin sanotuiksi muotiroduiksi. Usein syynä muotirodun kehittymiseen on koiran ulkonäkö tai se, että joku julkisuudesta tunnettu henkilö omistaa saman rotuisen koiran. Tähän luokkaan kuuluvina koirarotuina voidaan pitää esimerkiksi ranskanbulldoggia ja chihuahuaa, joista ensimmäisenä mainittu kuuluu brakykefaalisen oireyhtymän piiriin, jossa koiran kallo ja kuono ovat hyvin lyhyet vaarantaen koiran mahdollisuuden hengittää normaalisti. Tällainen tila ei ole normaalisti syntynyt, vaan se on aiheutunut jalostamisesta, jossa on haluttu vahvistaa kyseistä fyysistä ominaisuutta. Valitettavan moni kasvattaja on valinnut kasvatuskriteerikseen jonkin tietyn ulkonäöllisen tekijän, kuten esimerkiksi ”söpöyden” terveydellisten aspektien ylitse. Muotirotuilmiön seurauksena syntyy myös pentutehtailua, kun kysyntä on suurempaa kuin tarjonta. Pentutehtailun kasvaessa myös koirien terveydelliset ongelmat kasvavat, kun jalostamisen ainoana intressinä on vain siitä saatava voitto.
Ulkonäkökeskeistä jalostamista tapahtuu kuitenkin muidenkin seuraeläimiksi luettavien eläinten parissa kuin vain koirien. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen on herättänyt huolta koirien lisäksi myös kissojen ja hevosten keskuudessa. Kissojen keskuudessa kritiikin kohteeksi on joutunut jalostusmuoto, jossa ihaillaan lyhyitä etujalkoja, mikä saa kissan näyttämään esimerkiksi kengurulta tai oravalta. Hevosten osalta jalostus painottuu mahdollisimman korkean suorituskyvyn tavoittelemiseen, mutta myös esimerkiksi arabianhevosten keskuudessa jalostaminen on viety äärimmäisyyksiin juuri ulkonäkökeskeisessä jalostustyylissä, jossa joiden yksilöiden päät on jalostettu niin koveriksi, että muoto aiheuttaa hevosille hengitysvaikeuksia.
Hyötyeläinten osalta jalostamisessa taas keskitytään mahdollisimman suuren hyödyn saamiseen. Esimerkiksi kanoilla tavoitellaan mahdollisimman suurta munatuotantoa ja lypsykarjalla mahdollisimman suurta maitotuotantoa. Ihmisen tarve saada mahdollisimman suuri hyöty on johtanut joissakin maissa siihen, että eläinten hyötyprosenttia kasvatetaan käyttämällä hormonivalmisteita eläimen kasvatuksessa. Tällaisten jalostamistapojen jalkoihin on jäänyt täysin eläinten terveyden huomiointi jalostusprosessissa. Kun terveydellisiä tekijöitä on laiminlyöty jalostamistoiminnassa pidemmän aikaa, on se joidenkin rotujen osalta johtanut siihen, että rodun edustajista löytyy enemmän sairaita yksilöitä kuin terveinä pidettäviä yksilöitä. Tämän johdosta jalostustoiminta on kohdannut tiukkaa kritiikkiä ja yhteiskunnallista liikehdintää jopa sellaiseen suuntaan, jossa pohditaan tiettyjen rotujen jalostamisen kieltämistä. Tällainen jalostamisen täysikielto ei taas kulje millään tavalla käsi kädessä kestävän kehityksen kanssa.
Tätä kirjoitusta varten tutustuin Wenche Farstadin kirjoittamaan artikkeliin ” Ethics in animal breeding”. Farstad on norjalainen eläinlääketieteen kandidaatti, joka on väitellyt itsensä kahdesti tohtoriksi, ensimmäisellä kerralla väitös koski koirien lisääntymistä ja toisella kertaa kettujen lisääntymistä. Nykyisin Farstad työskentelee professorina kliinisen tuotantoeläintieteen osastolla Norwegian University of Life Sciencen eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät eläinten lisääntymistä ja biotekniikkaa.
Kun eettisyydestä ja eläinten kasvattamisesta puhutaan samassa kontekstissa, on kyse siitä, millaista on eettinen kasvatus ja onko eläimen lisääntyminen ylipäätään moraalisesti hyväksyttävää. Jotta kasvatustoimintaa voidaan pitää eettisenä, on lähtökohtana se, että lisääntymisessä käytetään terveitä yksilöitä. Eettisyys on myös vahvasti yhteydessä kestävään kehitykseen. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen ei edistä kestävää kehitystä rotukehityksessä, vaan liiallinen tietyn ominaisuuden tavoitteleminen jalostamisessa johtaa geneettisen monimuotoisuuden vähenemiseen, mikä taas altistaa eläimet erilaisille autoimmuunisairauksille. Jotta tietty rotu saadaan pysymään mahdollisimman terveenä, edellyttää se geeniperimän laajuutta. Moraalisen hyväksymisen osalta kysymys näyttää tällä hetkellä olevan ihmisen tarpeesta. Onko ihmisen tarve tai halu saada jonkin lajin edustaja niin paljon tärkeämpi kuin ne mahdolliset riskit, joita eläinten lisääntymisessä otetaan?
Suomessa lisääntymiseen käytettävien koirien pakollisia terveystarkastuksia sääntelee PEVISA (Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) rotukohtaisesti. Valitettavasti PEVISA sääntelee vain siihen liittyneiden rotujen kasvattamista ja esimerkiksi sekarotuiset ja rekisteröimättömät koirat jäävät sen seurauksena täysin sääntelyn ulkopuolelle. Ohjelma ei myöskään reaalisesti estä rotukoirien kasvattamista ohjeistuksesta poiketen. Kissoilla vastaavanlaista kasvatusohjelmaa ylläpitää FiFe. Kuitenkaan mikään ei yhteiskunnassamme oikeasti estä epäeettistä kasvattamista. Kuinka pitkälle epäeettisen kasvattamisen tulee mennä, että yhteiskunnassamme reagoidaan tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella? Vielä hetken voimassa olevan eläinsuojelulain 8 § kieltää sellaisen eläinjalostuksen tai jalostusmenetelmien käyttämisen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, mutta kuka tätä toimintaa oikeasti valvoo? Mikäli yhteiskuntamme nojaa tässä tilanteessa vain eläinsuojeluilmoituksiin sekä valvontaeläinlääkärin toimintaan, ei varmastikaan kovin suuri prosentti epäeettisistä kasvattajista jää toiminnastaan kiinni.
— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet
Lähteet:
Farstad, Wenche, Ethics in animal breeding. Reproduction in Domestic Animals 53: Proceedings of the 20th EVSSAR Congress, Vienna, Austria, 29 June – 1 July 2017, s. 4-13.