Viime vuosina varsinkin populististen oikeistopuolueiden ja -poliitikkojen kannatus on ollut nousussa niin Euroopassa kuin muualla maailmassa. Samalla kun osassa valtioista tällaiset puolueet ovat saaneet kohtuullista kannatusta ja joutuneet hallitukseen päästyään tekemään kompromisseja itseään maltillisempien hallituskumppaneiden kanssa, ovat kuitenkin muualla aatetoverit saaneet vallassa vankemman jalansijan ja jopa alkaneet romuttamaan demokraattista järjestelmää. Artikkelissaan Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe Eurooppaan erikoistunut politiikan tutkija ja professori Milada Anna Vachudova havainnoi tätä kehitystä Puolassa, Unkarissa ja Tsekissä ja tarkastelee etnopopulismia sekä puolueiden tapana voittaa ääniä että tapana keskittää valtaa itselleen johtoon päästyään.
Artikkelissa Vachudova käyttää termiä etnopopulismi viittaamaan oikeistopopulismiin, jossa “kansan” puolustaminen sitoutuu yhteen etnisyyden, kulttuurin, kansalaisuuden, uskonnon ja/tai rodun puolustamisen kanssa. Etnopopulistit kehittävät “kansalle” sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia, joiden he väittävät yhdessä uhkaavan kansallista turvallisuutta, kulttuuria ja perinteisiä arvoja. Yhteiset piirteet etnonationalismin kanssa ovat siis ilmeiset, mutta Vachudovan mukaan etnopopulismin erottaa nationalismista ennen kaikkea sen mukautuvaisuus. Etnisyys ei rajoita etnopopulisteja, vaan vihollisia voidaan luoda paljon laajemmasta joukosta yhteiskunnan muuttuvan suhtautumisen mukaan.
Keskustelua on syntynyt siitä, mistä populismin nousu on saanut alkunsa: yhtäällä ovat äänestäjät, joiden kasvava tyytymättömyys yhteiskunnan tilaan on poliittisen muutoksen taustalla, ja toisaalla taas populistit, jotka toiminnallaan pyrkivät ohjaamaan äänestäjiä toivomaansa suuntaan. Maailmaa koetellut talouskriisi on ajanut ahdinkoon etenkin työläisiä, ja lisääntyvä maahanmuutto sekä turvapaikanhakijat lisäävät huolta entisestään ja vahvistavat ennakkoluuloja. Seurauksena tilanteeseen tyytymättömät äänestäjät lähtevät etsimään ratkaisua perinteisten puolueiden ulkopuolelta. Toisaalta taas ilmiötä selitetään uhkakuvia luovilla ja niitä liioittelevilla poliitikoilla, jotka tarkoituksella lisäävät kansalaisten turvattomuuden tunnetta tarjotakseen näille sitten populistisia ratkaisuja. Eri selitykset saattavat korostua eri tilanteissa, mutta harvoin kehitys kuitenkaan kulkee vain toiseen suuntaan. Vachudova selventääkin, etteivät ilmiöt sulje toisiaan pois, vaan päinvastoin kehityksen taustalla ovat sekä tyytymättömät kansalaiset että tätä tyytymättömyyttä hyväkseen käyttävät poliitikot.
Keskeinen kysymys jää kuitenkin vielä avoimeksi: mikä saa toiset eurooppalaiset maat lankeamaan populististen puolueiden jalkoihin ja kulkemaan kohti aina autoritäärisempää hallintoa, kun taas toisissa vallitsee puoluemuutoksista huolimatta vankka liberaali demokratia? Yhtenä selityksenä artikkelissa annetaan entisten kommunistimaiden sulkeutuneisuus ja siitä johtuva etninen homogeenisyys sekä tästä syntyvät ennakkoluulot “muukalaisia” kohtaan. Kehitys on kulkenut molempiin suuntiin: juuri sulkeutuneisuuden nostattamat ennakkoluulot ovat aiheuttaneet pelkoa muun muassa globalisaation ja Eurooppaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden edessä, mikä taas on antanut etnopopulisteille otollisen mahdollisuuden luoda näistä kansan uskontoa, kulttuuria ja arvoja uhkaava vihollinen. Myös pidemmän demokratiaperinteen valtioissa ja etnisesti heterogeenisissä yhteiskunnissa on ollut etnopopulistista liikehdintää, ja ovat jossain etnopopulistiset puolueet päässeet valtaankin, mutta eivät kuitenkaan ole saaneet hallintoa kokonaisvaltaisesti haltuunsa. Selityksenä on annettu muun muassa heterogeenisten yhteiskuntien suurempi toleranssi erilaisuutta vastaan, jolloin äänestäjiä ei ole yhtä helppo ohjata pelonlietsonnalla ja disinformaatiolla.
Toinen Vachudovan pohtima ongelma on se, miksi etnopopulistiset puolueet valtaan päästyään niin usein ryhtyvät vastustamaan tai jopa purkamaan liberaalidemokraattista järjestelmää. Yksinään populistinen politiikka ei nimittäin ole antidemokraattista, mutta sen sisältämä ajatus oikeasta kansasta ja sen vihollisista luo oivan pohjan sellaiselle kehitykselle. Useissa maissa joissa etnopopulistit ovat olleet pitkään vallassa, on yhteiskunta ikään kuin palannut demokratiakehityksessä taaksepäin: tuomioistuinlaitoksen itsenäisyyttä on vähennetty sekä muita puolueita ja kansalaisoikeusjärjestöjä demonisoitu ja niiden toimintaa vaikeutettu. Mutta miksi etnopopulistit hyökkäävät sitä järjestelmää vastaan, joka heidät on auttanut valtaan?
Artikkelin vastaus ei lopulta ole yllättävä: pääasiallisen syy etnopopulistien demokratianvastaisuudelle on halu pysäyttää poliittinen vaihtuvuus ja pysyä vallassa mahdollisimman pitkään. Luomalla kansalle vihollisia, levittämällä aiheesta disinformaatiota pelon lisäämiseksi sekä väittämällä itseään ainoaksi kansaa tältä uhalta puolustavaksi tahoksi etnopopulistit luovat kansan silmissä hyväksyttävän syyn keskittää valtaa itselleen ja muokata yhteiskuntaa haluamakseen. Vallan keskittäminen, itsenäisten instituutioiden alistaminen ja oikeuksien supistaminen on kansan parhaan ajamista: oppositiopuolueet, liberaalisten arvojen kannattajat ja kansalaisjärjestöt on hiljennettävä, sillä ne ovat osa eliittiä ja epämääräistä kansainvälistä järjestelmää, joka haluaa tuhota tavallisen kansan ja perinteiset arvot. Ja kun kerran on vastustajien toimintaa vaikeutettu huomattavasti tai se on kokonaan estetty, itsenäinen media hiljennetty ja oikeusjärjestelmä otettu haltuun, ei etnopopulistien valtaa uhkaa juuri mikään.
Toisaalta demokratialuisussa voi olla kyse muunkinlaisesta kehityksestä kuin vapaiden instituutioiden kaatumisesta. Tutkimuksissa on havaittu demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen välinen yhteys ja vastaavasti taas oikeuksien väheneminen demokratialuisun edetessä. Sanan- ja ilmaisunvapauden lisäksi kärsivät etenkin vähemmistöjen oikeudet, sillä yrityksessään luoda yhteistä vihollista etnopopulistit hyökkäävät usein etnisiä vähemmistöjä, turvapaikanhakijoita ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä vastaan. Seurauksena on usein näiden ryhmien oikeuksien kaventaminen lainsäädäntöä muuttamalla, mutta joskus taas vastustus jää puheiden tasolle ja mediassa mustamaalaamiseksi. Jo puheilla voi kuitenkin olla oikeuksia kaventava vaikutus, sillä ne voivat altistaa ryhmät väkivallalle, edistää syrjäytymistä ja vaikeuttaa pääsyä oikeuksiin. Vachudovan mukaan tällainen yhteiskunta, joka syrjäyttää toiminnallaan vallan käytöstä tiettyjä ryhmiä ja polkee näiden oikeuksia, on liberaalin demokratian määritelmän vastainen.
Lähteet
Vachudova, Milada Anna: Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe. East European Politics, 36:3 (2020) s. 318-340.
Adhikari, Bimal – King, Jeffrey – Murdie, Amanda: Examining the effects of democratic backsliding on human rights conditions. Journal of human rights, 2024-01, s. 1-16.
Demokratiatiimi