Kehontuntemus – unohdettu oppimistavoite

Tarkastelen väitöstutkimuksessani naisten kokemuksia kuntosaliliikunnasta. Tuon esiin heidän kehollistuneen tietonsa kuntoilusta ja käytän kehittämääni uudenlaista etnografista haastattelu- ja havainnointimenetelmää. Tutkin, miten näiden liikkujien eletyt kokemukset vertautuvat julkiseen kuntoilupuheeseen, jota edustavat aineistossani Les Mills -ryhmäliikuntakonseptit sekä Fit-kuntoilulehti.

Työni liikunnanohjaajana ja personal trainerina muun muassa korkeakoululiikunnan parissa on havahduttanut minut pohtimaan liikuntakäytäntöjen kehittämistarpeita. Miten ne voisivat nykyistä paremmin varmistaa tasa-arvoa erilaisten liikkujien välille ja tarjota yhdenvertaisia mahdollisuuksia onnistumisen kokemuksiin kehollisista eroista riippumatta? Katson, että liikkujan kehontuntemuksen kehittyminen on avain kehollisen toimijuuden tasa-arvoistumiseen.

Liikunnanohjaajat voivat purkaa kehontuntemuksen heräämistä ehkäiseviä käytäntöjä, jotka olen kiteyttänyt kolmeksi kuntosaliliikunnan ratkaisua vaativaksi haasteeksi: Ahdas ideaaliliikkujan malli, suorituskeskeisyys sekä visuaalinen tapa ymmärtää keho tarvitsevat rinnalleen liikkujan yksilöllisen kehon hyväksyviä käytäntöjä.

Esimerkiksi askelkyykyssä tämä tarkoittaa, ettei ”oikeaa” tekniikkaa löydetä peilistä katsomalla, vaan liikkujan kehon tilannekohtainen tuntu ratkaisee, miten liikettä kannattaa kuljettaa kehossa. Kyykky omakohtaistetaan kuuntelemalla omaa kehollista tietoa liikkeestä. Liikkujan kehontuntemusta herätelläkseen ohjaaja voi autoritaarisen käskemisen sijaan esittää kysymyksiä, kuten Pirkko Markula on ehdottanut pilates-ohjaamista pohtiessaan.

Ohjaaja voi siis aktivoida liikkujaa vaalimaan henkilökohtaista kehotietoa: Miltä tuntuisi, jos veisit painopisteen kantapäälle? Kokeile, miten saat liikkeen tuntumaan pakarassa. Entä venyykö jossain? Mitä tapahtuu, jos annat mennä alemmas? Tällainen kehollisiin oivalluksiin kannustava ohjaaminen sitoutuu erilaisiin taustaoletuksiin kuin perinteinen ohjauspuhe: Vielä alemmas! Ei riitä, polven pitää hipoa lattiaa! Nyt tehdään kova treeni, pidä tahti! Jaksaa, jaksaa!

Kritisoin oletusta, että taito liikkua on mallioppimisen kautta syntynyttä kykyä muovata keho ohjaajan asennon mukaiseksi. Ero ei ole korjaamista vaativa virhe tai poikkeama ideaalista, vaan kehojen moninaisuuden ilmaus. Joogan kohdalla tätä ideaa on kiinnostavasti kehitellyt Angela Farmer. Kehontuntemusta oppimalla liikkujan onnistumiseen ei vaadita loputonta pyrkimistä epärealistiseen ideaaliin, vaan läsnäoloa omassa kehossa.

Liikuntakulttuurissamme ei ole vielä sanastoa eletyn kehon merkitysten viestimiseen. Pyrinkin suomalaisen liikuntasanaston laajentamiseen, sillä käytetyillä käsitteillä on suuri merkitys liikuntakulttuurille ja -politiikalle. Tutkimuksessani yhdistän feminististä liikuntapedagogiikkaa, bioetiikan kysymyksenasetteluita sekä eletyn kehon fenomenologiaa. Uusilla käsitteillä kehontuntemusta on mahdollista ymmärtää arvokkaana ja hyvinvointia edistävänä liikunnan oppimistavoitteena.

Kaisa-Riitta Aho, FM
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.