Kaksoisolennon lumous

Kaksoisolentoja esiintyy kaikissa kirjallisuusgenreissä, kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikakausina. Tutkittaessa kaksoisolentoja kaunokirjallisuudessa aineiston suhteen on enemmän runsauden pulaa kuin puutetta. Suurin osa kaunokirjallisuuden kaksoisolennoista esiintyy 1800-luvun gotiikassa; hyvän ja pahan välistä kamppailua kuvaavat Tohtori Jekyll ja Herra Hyde sekä Dorian Grayn muotokuva lienevät kaikille tuttuja. Kaksoisolentoja esiintyy kuitenkin myös modernissa kaunokirjallisuudessa. Nämä kaksoisolennot poikkeavat 1800-luvun romantiikan hahmoista, sillä ne eivät yleensä ole yliluonnollisia, päähenkilön tukahdutetusta pahuudesta kumpuavia varjo-olentoja, vaan ne voivat olla täysin eri henkilöitäkin – kerronnan tasolla kahdeksi henkilöhahmoksi jaettu yksi psyyke.

Oma tutkimukseni käsittelee kaksoisolentoja intialais-amerikkalaisessa nykykirjallisuudessa tälle genrelle ominaisena trooppina. Kaksoisolento on aina aikansa lapsi – sen esiintyvyyteen vaikuttavat ne ilmiöt, joiden keskellä elämme. Kaksoisolentoja kirjallisuudessa ei ole aiemmin tutkittu näin laajasti diasporakirjallisuuden näkökulmasta, siitä huolimatta, että moni kirjallisuudentutkija löytää yhteyden kaksoisolentojen ja maahanmuuttajataustan välillä. Kaksikulttuuriset kirjailijat, kuten heidän teostensa henkilöhahmotkin, ovat aina tietoisia jakautuneesta identiteetistään.

Judith Oster kirjoittaa uusien elämänvaiheiden muodostavan uudenlaisia identiteettejä; vieraantuneisuuden tunteet voimistuvat ja kertautuvat yksilön muuttaessa täysin uuteen ympäristöön ja kulttuuriin, sekä silloin, kun hänen täytyy jatkuvasti toimia kahden kulttuurin välissä.

Sosiokulttuurisesti kaksoisolennot ovat liittyneet romantiikan ja subjektiivisen individualismin aikakauteen; vaikutteita ovat antaneet myös teollinen vallankumous ja kolonialismi. Kolonialismilla taas voidaan ajatella olevan suora yhteys nykypäivän diasporakirjallisuuteen. Paul Coates ehdottaa, että kaksoisolento on minä, joka puhuu eri kieltä. Coatesin näkemyksen mukaan kaksoisolentojen esiintyvyys on myös kytköksissä romantiikan aikakauden käsitykseen luonteesta muuttuvana eikä pysyvänä; ihminen pystyy katsomaan tulevaisuuteen ja näkemään itsensä erilaisena.  Halu sulautua yhteisöön ja halu muokata identiteettiään ympäristön odotuksia vastaavaksi voi myös johtaa identiteetin pirstaloitumiseen niiden osalta, jotka yhteiskunta pakottaa marginaaliin.

Miksi tämä kirjallisuuden trooppi nousee uudelleen esiin 2000-luvun diasporakirjallisuudessa? Oster löytää yhtäläisyyksiä romantiikan aikakauden ja nykypäivän välillä, ja toteaa, että 1800-luvun sosiologiset muutokset, sekä niitä seurannut myllerrys, kyseenalaistaminen ja ahdistuneisuus ovat hyvin samankaltaisia nykypäivän maahanmuuttajataustaisten ihmisten kokemusten kanssa. Kysymys on kiehtova, ja hyvin olennainen myös oman tutkimukseni näkökulmasta. Vastausten etsintä vie minut moneen eri maailmaan: Italian vuoristokylistä Thaimaan rannoille, 1700-luvun intialaiseen viidakkoon, ja lopulta 2000-luvun Los Angelesiin; kuinka tästä jännittävästä maailmanympärysmatkasta minuuteen voisi edes kieltäytyä? Kaunokirjallisuus kuvaa elämäkertakirjallisuutta objektiivisemmin ihmisyyden eri ilmiöitä, ja samalla opettaa meitä elämään; miten kirjallisuudentutkimuksen hyödyllisyydestä voisi siten olla epäilystäkään?

Nana Arjopalo
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava kieli- ja käännöstieteiden tohtoriohjelmassa (Utuling).