”Minun ei tarvitse” eli tragedia ihmisestä ja ilmastonmuutoksesta

Ilmastonmuutos ei pysähtyisi, vaikka tulisin joka päivä polkupyörällä töihin tai noudattaisin ankaran vegaanista ruokavaliota. Toisaalta auton hankkiminen ja pelkästä sisäfileestä koostuva ruokavalio eivät yksittäisinä tekoina aiheuttaisi ympäristökatastrofeja. Lutherin kuuluisan lausahduksen voisi kääntää päälaelleen: vaikka tänään istuttaisin omenapuun, huomenna tulisi silti maailmanloppu. Jos vastuu on niin vaikea paikantaa, mitä ja kuinka paljon minun tulisi tehdä?

Joku tätä maapalloa kuitenkin sotkee. Se, ettei voida sanoa mikä yksittäinen savuke aiheuttaa keuhkosyöpää, ei tee tupakoinnista harmitonta. Samassa mielessä vastuun paikantamisen vaikeus ei tee kaikista syyttömiä ilmastonmuutokseen. Laimeneeko moraalinen vastuu, kun sitä jaetaan riittävän monelle? Onko moraali kuin kannullinen vettä, ja mitä useampia juomalaseja on pöydässä, sitä vähemmän yhteen lasiin tasajaossa jää jaettavaksi?

Ilmastonmuutos aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Filosofi Peter Singer on esittänyt yksinkertaisen periaatteen auttamisvelvollisuudesta: ”jos on mahdollista estää kärsimystä ja kuolemaa ruoan, suoja ja terveydenhuollon puutteen vuoksi, uhraamatta kuitenkaan mitään läheskään yhtä tärkeää, on väärin olla tekemättä niin.”

Lahjoittamalla avustusjärjestöille voidaan estää useita tarpeettomia kuolemia taskurahalla. Jo kymmenellä eurolla voi tarjota yhdelle perheelle kuukausiksi puhdasta juomavettä. Jos esimerkiksi ilmastopakolaiseksi joutunut lapsi olisi vaarassa kuolla pakolaisleirillä puhtaan juomaveden puutteeseen, olisi väärin olla auttamatta. Kymmenen euroa ihmishengestä on mitätön uhraus.

Mutta ilmastopakolaisia on joidenkin arvioiden mukaan tulossa yli 200 miljoonaa vuoteen 2050 mennessä. Kuinka monta lasta minun täytyy pelastaa, kunnes velvollisuuteni on täytetty?

Jos näkisin järvellä kymmenen hukkumassa olevaa lasta ja pelastaisin heistä neljä, voisinko kohtuudella todeta viidennen kohdalla, että nyt riittää, minun osani on tehty. Hukkukoot! Ajatus tuntuu yhtä intuitionvastaiselta kuin se, että velvollisuuteni olisi pelastaa miljoona lasta. Ja vaikka järvenrannalle ilmestyisi kymmeniä uimataitoisia aikuisia ihmettelemään tilannetta, eikä kukaan heistä vaivautuisi pelastamaan yhtään lasta, ei minun velvollisuuteni lapsia kohtaan lieventyisi.

Kenties moraali ei olekaan kannullinen vettä, vaan rankkasade, joka täyttää kaikkien lasit yli äyräiden.

Mihin moraalin raja sitten vedetään? Ehkä se pitäisi piirtää huomattavasti laajemmaksi kehäksi kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan. Tämän mahdollisuuden harkitsematta jättäminen saattaa käydä ihmiskunnalle – ja koko elonkehälle – kalliiksi.

Mikko Puumala
Kirjoittaja on filosofian tohtorikoulutettava.