Taiteilijan omaääninen ilmaisu ei ole korvattavissa tekoälyllä

Elokuvaohjaaja- ja käsikirjoittaja Jon Blåhedin mukaan joka ikinen työryhmäläinen muuttaa panoksellaan elokuvan lopputulemaa. Olen viettänyt päivän editointistudiossa Blåhedin ja leikkaaja Niina Ijäksen kanssa havainnoiden Valitut-elokuvan (2025) tekemistä. Päätöksenteko on pitkälti leikkaajan käsissä ja tapahtuu alitajuntaisesti. Ijäs itse kuvailee, että elokuvaleikkaaminen tuntuu vatsan alueella. Hänen sormensa ja silmänsä liikkuvat ruudulla ja näppäimistöllä sellaista tahtia, että intuition merkitys hänen työssään ei jää kyseenalaiseksi.

Väitöskirjani tutkii Valitut-elokuvan kaltaisten tapaustutkimuksien kautta sitä, miten elokuvia tehdään ruumiillisina ja paikantuneina prosesseina. Tutkimuksessani seuraan ruumiinfenomenologista suuntausta, jossa ajatellaan, että alitajuntainen ruumiillinen havaitseminen on tietoisuuden perusta. Ajatus paikantuneisuudesta taas on feministisen teorian käsite, jonka mukaan sosiaalinen asemoitumisemme, kuten sukupuoli, rotu ja luokka, vaikuttaa tapoihimme havaita ja ymmärtää maailmaa. Esimerkiksi Ijäksen elokuvaleikkaaminen pohjaa siis paitsi koulutukseen ja konventioihin, myös hänen omaan ruumiilliseen kokemukseensa maailmasta.

Taiteen ymmärtäminen taiteellisen työn kautta on ajankohtaista, sillä generatiivisen tekoälyn yleistyessä monet luovan työn ammatit ovat uhattuina. Media-antropologia ja tuotantokulttuurien tutkimus valottaakin ihmisten toimintaa havainnoivien tutkimusmenetelmien avulla sitä, miten taiteen arvo rakentuu sen tekemisen näkökulmasta.

Generatiivinen tekoäly on uhka taiteen tekijöiden moninaisuudelle. Tekoäly nimittäin toisintaa olemassa olevaa ajattelua. Surullisenkuuluisia esimerkki lienee Twitter-botin tapaus, jossa Microsoftin generatiivisten kielimallien avulla Twitterin käyttäjiltä oppiva botti Tay alkoi postata rasistisia sisältöjä alle päivässä. Jos tekoäly korvaa luovan työn, uusia tapoja havaita ei enää pääse syntymään eikä leviämään. Näin myös kamppailu siitä, kenen ääni pääsee kuuluviin, on ohi.

Voimme perustella inhimillisen luovan työn merkitystä vain, jos ymmärrämme sen prosesseja. Tutkimukseeni osallistuneet eurooppalaisen indie-elokuvan tekijät kumosivatkin auliisti salamyhkäisen neron myytin ja avasivat työskentelyään. Esimerkiksi elokuvassa Parvet (2024) ohjaaja Hannaleena Hauru työryhmineen kyseenalaistaa elokuvan cis–ja heteronormatiivisia ja valkoisia tapoja nähdä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Mäkelän elokuva Sebastian (2024) lisää queer-näkökulmaa elokuvan kentälle, kun Valitut taas tuo valkokankaille ensimmäisen meänkielisen elokuvan. Tutkimus osoittaa, että omaäänisten ja uutta luovien teosten syntyyn vaaditaan ihmisten tekemiä havaintoja ja ajattelua. Tätä tekoäly ei voi korvata.

Saara Tuusa
Kirjoittaja on JUNO-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.