Sylvi-Kyllikki Kilpi mukana avustustyössä Espanjan sisällissodan aikana

Esitelmä Espanjan sisällissodan kulttuurihistorian -seminaarissa 11.4.2014

kirjoittanut Jaana Torninoja-Latola

Nälänhätä ahdistaa Espanjan taistelevaa kansaa. Elintarpeet ovat loppuneet, ennen kaikkea on sokerista ja viljasta huutava puute. Koko maailma tietää, miten Espanjassa on keskiajan tapainen riisto aina pitänyt kansaa ahdistavassa köyhyydessä. Muutamien viime vuosien määrätietoisempi toiminta kansan hyvinvoinnin kohottamiseksi ei ennättänyt vielä paljoakaan parannuksia saada aikaan. Käsitämme, miten sisällissota tuottaa vaikeuksia yhteiskunnalliselle huollolle, miten sota jättää jälkeensä raunioiksi muuttuneita seutuja, joissa tuhannet avuttomat lapset turhaan odottavat ravintoa ja hoivaa.

Kansainvälisen solidaarisuuden tunne ja inhimillinen myötämielisyys kärsimystä kohtaan on aiheuttanut, että kaikissa kansanvaltaisissa maissa on ryhdytty avustustoimintaan Espanjan kansan hyväksi. Englannista ovat työväenjärjestöt lähettäneet avustustoimikuntia Espanjaan. Ranskan kansa on koko Espanjan kansalaissodan ajan osoittanut lämmintä ystävällisyyttä pakolaisia kohtaan. Ruotsissa on jokainen järjestäytynyt työläinen luovuttanut yhden tunnin työpalkan Espanjan kansan avustamisrahastoon. Neljättä kuukautta kestäneen keräyksen aikana on läntisestä naapurimaastamme lähetetty Espanjaan yli 2 milj. markkaa. Tanskan ja Norjan kansanvaltaiset yhteiskunta-ainekset osoittautuvat varmasti yhtä avuliaiksi, vaikka näissä maissa keräys on aloitettu myöhemmin, joten sen tuloksista ei ole tietoa.

Suomessa toimitetaan keräys Espanjan lasten hyväksi joulukuun 1. – tammikuun 31. päivän välisenä aikana. Uskomme, että maamme työläiset osoittavat solidaarisuuttaan ja uhrimieltään lähettämällä avustuksia elintarpeiden ja lääkkeiden hankkimiseksi sisällissodan kauhuista kärsivään maahan.

Helsingissä, joulukuun 1. päivänä 1936

Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton keräystoimikunta ”Espanjan lasten hyväksi”.

Miina Sillanpää                                   Tyyne Leivo

Sylvi-Kyllikki Kilpi (puheenjohtaja)   Lilli Heponen (sihteeri)

Tällä vetoomuksella ponkaistiin liikkeelle keräystoiminta, jonka tarkoituksena oli avun toimittaminen sisällissodan runtelemaan Espanjaan. Sosialidemokraattisten naisten hankkeella oli lukuisia kansainvälisiä esikuvia, sillä sota oli syttyessään saanut aikaan ennen näkemättömän solidaarisuusaallon ja taistelevat osapuolet omat selkeät tukijansa. Espanjan tasavallan laillista, pääosin vasemmistolaisista ministereistä koostunutta hallitusta tuki vahvimmin Neuvostoliitto ja Ranska ja kenraali Francon johtamat kansallismielisiksi itseään kutsuvat kapinalliset saivat puolestaan tukensa Hitlerin Saksasta ja Mussolinin Italiasta. Espanjan sisällissodasta muodostui kansalliset rajat ylittävä areena vastakkaisten ideologioiden kamppailulle. Johtavat länsimaat Englannin johdolla pyrkivät suitsimaan sodan leviämisen Espanjan ulkopuolelle perustamalla ns. puuttumattomuuskomitean, jonka tavoitteena oli estää aseiden ja joukkojen vienti Espanjaan. Puuttumattomuutta harjoitettiin kuitenkin vain paperilla, sillä Espanjaan virtasi molemmille taisteleville puolille sekä sotakalustoa että miehiä enemmän tai vähemmän julkisesti, tosin Espanjan hallituksen joukot olivat tässä asiassa heikommilla kuin Italian ja Saksan tukemat kansallismieliset. Kaiken kaikkiaan Espanjan sisällissota oli suuren kansainvälisen huomion kohteena, jonka yhtenä toiminnallisena muotona oli laaja kansainvälinen avustustyö.

Tarkastelen tässä esitelmässäni suomalaista, suurelta osin Sosialidemokraattisen työläisnaisliiton organisoimaa avustustyötä. Otsikossani mainittu Sylvi-Kyllikki Kilpi, joka toimi naisliiton perustaman avustuskomitean puheenjohtajana, oli teatteri- ja kirjallisuuskriitikko sekä SDP:n kansanedustaja ja yksi sosialidemokraattien tunnetuimpia naiskasvoja. Hänen aviomiehensä Eino Kilpi oli SDP:n äänenkannattajan Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja ja lehdellä oli tärkeä rooli avustustoiminnan propagoimisessa. Avustustoimikunnan puheenjohtajana Sylvi-Kyllikki Kilpi antoi kasvot toiminnalle ja hän yhtenä aktiivisimpana vastasi keräystietoisuuden levittämisestä kansalaisten keskuuteen.

Esitelmässäni käyn läpi suomalaisten avustustyötä; pohdin sen taustaa, muotoja, tekijöitä ja poliittisia ulottuvuuksia suomalaisessa kontekstissa. Avustustoiminnan henkilötason toimintaa ja merkityksiä valotan Sylvi-Kyllikki Kilven kautta.

Tärkein syy, miksi Suomessakin avustustoimintaan herättiin, oli kansainvälinen, ennen kaikkea Ruotsin, esimerkki. Aktiivisimmin avustustyössä olivat mukana eri maiden työväenliikkeet, joissa perustettiin erityisiä avustuskomiteoita avun keräämiseksi ja koordinoimiseksi. Myötätunto vasemmistolaisissa piireissä oli Espanjan tasavallan hallituksen puolella ja niissä korostettiin hallituksen laillista, perustuslain mukaista asemaa maan johdossa. Syyllisiksi sotaan nähtiin kapinalliset upseerit, ja heitä tukeva etuoikeutettujen joukko johdossaan suurmaanomistajat ja suurliikemiehet, sekä kirkko ylimpien pappiensa johdolla. Kansallismielisten mahdollisen voiton myötä pelättiin fasismin saavan pysyvän jalansijan Espanjasta ja uskottiin konfliktin laajenevan muualle Eurooppaan.

Espanjan tasavallan auttaminen ja sen puolesta puhuminen nähtiin siis vapauden ja demokratian puolustamisena yhä voimistuvampia fasistisia virtauksia vastaan. Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti ensimmäistä keräystä tukeakseen:

”Miten tärkeätä on tämä avustus, käy selvästi ilmi siitä, että fasistiset valtiot heti ja erittäinkin viime viikkoina ovat asettaneet esteitä tämän liikkeen tielle voidakseen lopettaa tämänkin avunannon, jolla on puhtaasti inhimillinen luonne. Tarkoituksena ei ole vain jättää Espanjan tasavaltalaiset taistelijat fasistien pommien ja kranaattien raadeltavaksi, vaan heidät olisi myös jätettävä ilman hoitoa ja huoltoa ja kuolemaan haavoihinsa, nälkään ja kylmyyteen. Tällaiseen raakuuteen on vain yksi vastaus: kaikkea mahdollista siveellistä ja aineellista apua Espanjan tasavallalle.”

Keräyksiä toimeenpantiin yhteensä kolme. Ensimmäinen vuosien 1936–1937 vaihteessa, toinen loppuvuodesta 1937 ja kolmas vuoden 1938 aikana. Viimeisessä keräyksessä, jonka järjestäjinä toimivat Työläisnaisliiton lisäksi SDP ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, kerättiin varoja sekä Espanjaa että Tšekkoslovakiasta saapuneita poliittisia pakolaisia varten. Tämä jo sinällään kertoo siitä, että kiinnostus Espanjan tapahtumia kohtaan oli sodan saamien käänteiden myötä hiipunut ja mielenkiinto suunnattiin nyt Keski-Eurooppaan Itävallan ja Tšekkoslovakian tapahtumiin.

Muistellessaan avustustoimintaa vuonna 1960 julkaistussa Huomenen tie -teoksessa, Sylvi-Kyllikki Kilpi totesi suorasukaiseen tyyliinsä, että tappiolle jääneet eivät enää kiinnostaneet suurta yleisöä samalla tavoin kuin asiansa puolesta aiemmin sisukkaasti taistelleet tasavaltalaiset. Hänen mukaansa keräysinnon hiipumiseen oli syynä myös se, että naiset eivät enää johtaneet keräystä ja antaneet sille omaa ihanteellista innostustaan.  Hän itse suuntasi toimintatarmonsa seuraavaksi Keski-Euroopasta saapuneiden juutalaispakolaisten asioiden hoitamiseen. Espanjaan avustamiseen verrattuna juutalaispakolaisten auttamisesta tuli Kilvelle paljon henkilökohtaisempi kokemus, johon liittyi huolta ja hätää ystäviksi vähitellen muuttuneiden ihmisten kohtaloista sotaakäyvässä Suomessa.

Keräyksiä varten tarvittiin lupa sisäministeriöstä. Ensimmäisen keräysanomuksen kohdalla keräystoimikunnan jäsenet saivat tehdä kaikkensa vakuuttaakseen ministeriön virkamiehet avun humanitaarisesta luonteesta. Keräysluvan antamista emmittiin muun muassa vedoten sodan pikaiseen loppumiseen ja Suomen mukanaoloon puuttumattomuussopimuksessa. Tämän lisäksi poliittiset vastustajat, ennen kaikkea Isänmaallinen Kansanliike ja sen lehti Ajan Suunta tekivät kaikkensa saadakseen keräyksen näyttämään sotilaalliselta avustukselta. Sylvi-Kyllikin mukaan Ajan Suunnassa laskettiin jatkuvasti kuinka monta konekivääriä kerätyllä summalla Espanjan punaisille saisi hankittua ja vaadittiin kovaäänisesti keräyksen lopettamista. Erityisen aktiivisesti asiaa ajoi puolueen kansanedustaja Hilja Riipinen, joka budjettikeskustelun yhteydessä nimitti tasavaltaa puna-Espanjaksi ja annettua apua puna-avuksi, joka vain pidensi Espanjan kansan kärsimyksiä. Joskus keräyksien ympärille kietoutui paikallisia ristiriitoja, jotka päättyivät esimerkiksi keräyslistojen takavarikoimiseen niiden oletetun kommunistisuuden vuoksi. Nämä ongelmat yleensä ratkesivat siihen, että keräystoimikunnasta joku selosti asian lainmukaisuuden.

Porvarillisessa lehdistössä, etenkin jo mainitussa Ajan Suunnassa, mutta myös esimerkiksi Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa sodasta raportoitiin pääosin kansallismielisten näkökulmasta ja tämä herätti kritiikkiä sosialidemokraattien keskuudessa. Puhuessaan Espanjan sodan vuosijuhlassa kesällä 1937 Sylvi-Kyllikki Kilpi kiinnitti asiaan huomionsa:

”Väärien todistajien rintamaan on urhoollisesti yhtynyt suomalainen porvarillinen sanomalehdistö yhdessä puolivirallisen tietotoimiston kanssa saadakseen lukijansa uskomaan, että isänmaalleen vannomansa sotilasvalan rikkoneet upseerit ja heihin liittynyt armeijan osa edustaa muka ”kansallista” Espanjaa, joka taistelee kansansa vapauden puolesta joitakin vieraita voimia vastaan. Espanjan laillinen hallitus ja sen vähitellen hajanaisista joukoista aavistamattomin vaikeuksin muodostama armeija sen sijaan esitetään kirkkojen polttajina, pappien kiduttajina ja yleensä rosvolaumana.”

Porvarillisella puolella avustustoiminta vastustettiin siis sillä perusteella, että se kohdistuessaan pelkästään toiselle taistelevalle osapuolelle rikkoi puuttumattomuussopimusta. Työväenliikkeessä puolestaan puuttumattomuussopimusta sai osakseen tiukkaa arvostelua sitä kärkevämmin mitä tiukempaan kurimukseen Espanjan tasavaltainen hallitus joukkoineen joutui. Toisen keräyksen aikoihin puuttumattomuuspolitiikan arvostelu näkyi sekä keräysjulistuksessa että sosialidemokraattisessa lehdistössä. Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa asiasta aprikoitiin seuraavalla tavalla:

Ja nyt uhkaa suurta osaa Espanjaa nälänhätä. Ja minkävuoksi uhkaa? Senvuoksi että ”sodan paikallistamiseksi” suurvallat keksivät ns. puuttumattomuuden, joka alusta alkaen on ollut vahingollinen Espanjan lailliselle hallitukselle. Eikä pääse tällä hetkellä siitä ajatuksesta, että ilmeinen tarkoitus on talven aikana näännyttää vapauttaan rakastava Espanjan kansa nälkään. Kun sitä ei voiteta asein, aiotaan se tuhota toisin ja tehokkaammin keinoin.

[…] Jos suurpolitiikka viisaudessaan on kerran ollut sitä mieltä, ettei Espanjan laillinen hallitus avoimesti ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti saa hankkia itselleen aseita, niin jälellä on kuitenkin yksityisillä kansalaisryhmillä oikeus lähettää sinne elintarpeita. Tämän hetken ehkäpä tehokkain keino kansanvallan ja ihmisyyden vihollisten voittamiseksi on elintarpeiden toimittaminen Espanjaan. (SS 18.11.1937 pääkirjoitus ”Espanja näkee nälkää”)

Keräykset kattoivat koko maan ja ne toimeenpantiin numeroiduilla listoilla, joita yksityiset ihmiset ja järjestöt saivat tilata itselleen. Varoja kerättiin myös Tasavaltaista Espanjaa esittelevällä näyttelyllä ja eri puolilla maata järjestetyillä ohjelmallisilla tapahtumilla, joissa oli tarjolla sekä painavaa asiaa puheiden muodossa että kevyempää ohjelmaa, kuten lausuntaa, musiikkiesityksiä, voimistelunäytöksiä ja illan kohokohtana yleensä tanssia, kuten esimerkiksi Helsingin Työväenyhdistyksen Toveriseuran 28.1 1937 Työväentalon juhlasalissa järjestämässä juhlassa. Etsivässä keskuspoliisissa juhlista oltiin hyvin kiinnostuneita ja juhlassa kuin juhlassa olikin paikalla tilaisuudesta raportoiva etsivä. EK:n henkilömapeista selviää, että edellä mainitussa juhlassa juhlapuheen piti Sylvi-Kyllikki Kilpi. Puheesta heillä ei sinällään ollut mitään erikoista huomautettavaa, vaan se pysyi sallitun rajoissa. Etsivän keskuspoliisin kiinnostuksella keräystoimikunnan tekemisiin saattoi myös ironisoida ja saada poliittiset vastustajat näyttämään lähinnä naurettavilta. Sylvi-Kyllikki Kilpi totesi puheessaan kirpeään tyyliinsä, miten ”Keskitason suomalainen porvari aivan säikähtyy, jos häneltä pyytää avustusta ”Espanjan lapsille”. Hän tuntee jo tuollaisen kysymyksenkin vuoksi tulleensa hetkeksi poliittisesti epäluotettavaksi ja joutuvansa ties vaikka – EK:n muistioihin”. Porvaria piikitellessään hän samalla heitti pienen piikin Etsivän Keskuspoliisin suuntaan, sillä hän tiesi etsivän olevan paikalla muistilehtiöineen.

Kansainvälisessä avustustyössä oli mukana useita järjestöjä kuten esimerkiksi Punainen risti ja uskonnollisia yhteisöjä kuten esimerkiksi englantilaiset kveekarit. Kansallisten avustusjärjestöjen keräysten hedelmien koordinointia varten perustettiin Kansainvälinen Solidaarisuusrahasto, jonka jäljet ainakin suomalainen Etsivä keskuspoliisi näki johtavan Kominterniin. Tämän vuoksi ensimmäisen keräysluvan ehdoksi laitettiin, että jakelu tapahtuu suomalaisten lähetystövirkailijoiden välityksellä. Myöhemmin apua toimitettiin perille myös Pelastakaa lapset -järjestön kautta.

Ensimmäinen keräys tuotti noin 200 000 markkaa ja toisella varoja saatiin kokoon jo yli 300 000 markkaa. Kerätyllä summalla hankittiin Espanjaan toimitettavaksi vaatteita, liinavaatteita, sidetarpeita ja elintarvikkeita, muun muassa voita, juustoa ja kondensoitua maitoa. Suomalaiset avustusaktiivit jaksoivat puheissa ja lehtikirjoituksissa muistuttaa, miten Suomi oli avustustyössä pieni tekijä, mutta silti sen apu oli enemmän kuin tarpeellista. Enemmän resursseja omaavista maista, kuten Ruotsista, Englannista, Ranskasta ja Yhdysvalloista tuotettiin Espanjaan lisäksi lääkkeitä, ambulansseja ja kenttäsairaaloita. Yksi avustuskeino oli espanjalaisten orpolapsien sijoittaminen heitä varten perustettuihin lastenkoteihin ja yksityisperheisiin, joita löytyi useista Euroopan maista.

Sodan ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Suomen Sosialidemokraatista löytyi Espanja-uutisia lähes päivittäin. Suurin osa uutisista keskittyi sotatapahtumista raportoimiseen, mutta sodan kestäessä ja siitä aiheutuneen kurjuuden lisääntyessä julkaistiin myös useita silminnäkijäraportteja maassa vallitsevista vaikeista oloista. Artikkelit ja kuvat toivat kaupunkien pommitukset, siviiliuhrit, vammautuneet ihmiset, orpolapset ja satojen metrien mittaisissa ruokajonoissa seisovat aliravitutut naiset ja lapset lukijoiden tietoisuuteen. Samalla kun lehtijutut kuvasivat sotaa käyvän maan todellisuutta, niin niillä harjoitettiin eräänlaista säälin politiikkaa, jonka tarkoituksena oli vauhdittaa avustustoimenpiteitä. Näin esimerkiksi tässä ruotsalaisen naistoimittajan silminnäkijäraportissa, joka julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa:

Nälkäänäkevä Barcelona tarvitsee myös pienen osan siitä runsaudesta, mikä meillä Pohjoismaissa sentään on käytettävissä. Viime vuonna oli kysymyksessä Madrid, nyt on kuolemankauhu ja nälkä levinnyt yli Katalonian, Barcelonan, Valencian, Kastilian kaikkiin pieniin kyliin. Taitoni ja voimani eivät riitä kuvailemaan miljoonakaupunkia puolinälässä, kuvailemaan tätä laihojen, kalpeiden pikkulasten jonoa, joka kärsivällisesti odottaa pientä maitotilkkaa kuppeihinsa. Eikä kukaan osaisi kuvata sitä hirvittävää kauhun talvea, jota kohden Espanja nyt kulkee vailla hiiliä, vailla lämpimiä vaatteita, vailla ruokaa.

Vetoamalla ihmisten hyviin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi epäitsekkyyteen, inhimillisyyteen, humaanisuuteen, sääliin ja solidaarisuuteen, pyrittiin heidät saamaan myötämieliksi keräyksille ja raottamaan kukkaronnyörejään avustustarkoituksiin. Auliisti myönnettiin, että ei Suomessakaan kaikkien ihmisten asiat ollut parhaalla mahdollisella tolalla, mutta ne olivat kuitenkin paremmin kuin ihmisillä Espanjassa. Vedottiin työläisvanhempiin, joiden lapsilla kaikki oli vielä toistaiseksi kunnossa, jotta nämä auttaisivat niitä, joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Näin teki esimerkiksi Sylvi-Kyllikki Kilpi Toverittareen laatimassaan pääkirjoituksessa. Näin Kilpi kirjoitti:

Voimme kertoa lahjoillamme, että tunnemme myötätuntoa siviiliväestön kärsimyksiä kohtaan, ajattelemme niitä, jotka elävät päivästä toiseen sodan kauhujen keskellä” […] ”Työläisvanhemmat, te, joiden lapset vielä niin turvallisin mielin lähtevät koulumatkalleen äidin hellien vaalimat eväät mukanaan, muistakaa niitä raukkoja, joilta on sekä kodin turva että oppimisen riemu riistetty. Ajatelkaa niitä koteja, joiden isiltä on kansalaissodan vuoksi riistetty ansiomahdollisuus ja seutuja, joiden kauppapuodeista ei enää kuukausiin ole saanut rahallakaan ostaa tärkeitä elintarvikkeita. Meidän humaaninen avustustoimintamme on vastalause raakuutta ja ja väkivaltaa vastaan, se on aseettomien kaunis mielenilmaisu. (S-K Toverittaren Espanja-numeron pääkirjoitus nro. 19, 1937)

Sanalla vielä haluttiin korostaa sitä, että epävarmassa kansainvälisessä tilanteessa omatkin lapset saattaisivat joskus tarvita vastaavaa apua.

Kurjuuskertomusten rinnalla kerrottiin sekä sanoin että kuvin myös avunsaajien kiitollisuudesta ja riemusta avustuspakettien löytäessä tiensä perille. Lehtikuvissa esiintyvien hyvinvoivien, toimeliaiden ja iloisesti hymyilevien lasten avulla haluttiin näyttää konkreettisesti, että avustustoiminta kannatti, että ne rahat, joita ihmiset olivat lahjoittaneet, olivat menneet hyvään tarkoitukseen. Virallisemman tason kiitos avustuskomitealle tuli Espanjan opetusasiain ja kaunotaiteiden ministerin Jesus Hernandezin kiitoskirjeen muodossa. Jotta kiitokset olisivat tavoittaneet mahdollisimman monet avunantajat, julkaistiin kirje myös lehdissä.

Avustustoiminnan leimaa antava piirre oli sen määrittyminen pääosin naisten tehtäväksi. Avustus-, huolto- ja hoivatyöt miellettiin yleisesti naisille ominaiseksi toiminnan muodoiksi, joissa ”naisen luonteen parhain ominaisuus, äidillisyys, saa kauniita ilmaisuja”, kuten Sylvi-Kyllikki Kilpi asian esitti sodan jälkeen kirjoittamassaan Suomen työläisnaisliikkeen historiassa. Hänen mukaansa ”naisten [jonkin asian yhteydessä] aikaansaama humanitaarinen työskentely perustuu naisen haluun suojata ja hoivata avuttomia”.

Kysymys ei silti ollut pelkästään sukupuolesta, vaan myös ideologiasta ja luokkasolidaarisuudesta. Merkityksellistä oli, ketä autettiin ja miksi autettiin. Porvarillisten naisliittojen edustajat leimattiin Suomen Sosialidemokraatissa kylmiksi ja välinpitämättömiksi, koska he eivät osallistuneet avustustyöhön, joka, kuten lehden pääkirjoituksessa korostettiin, ”mitä läheisimmin kuuluu ja täytyykin kuulua nimenomaan naisten järjestöjen tehtäviin.” Lisäksi pääkirjoituksessa kysyttiin, elettiinkö porvarillisten naisten piirissä ”yleisesti sen fasistien levittämän lorun lumoissa, että omaa syyttään kurjuuteen joutuneiden pikkulasten auttaminenkin on – kommunismia?”  (SS pääkirjoitus 20.1.1937)

Suomalaisten porvarillisten piirien kylmyyttä espanjalaislapsien hädänalaiselle tilanteelle korostettiin sillä, että vertailukohdaksi otettiin Ruotsi, jossa keräyksen kerrottiin olevan paljon laajemmalla kansalaispohjalla kuin Suomessa. Sosialidemokraatissa kysyttiin, ”saako edes Ruotsin naisten kaunis esimerkki heräämään joitakin omiatuntoja?”. Ruotsalaiset saivat ylipäätään toimia esimerkkinä keräysten yhteiskunnallisesta ja poliittisesta laajapohjaisuudesta ja niiden herättämästä kiinnostuksesta eri kansalaispiireissä. Suomessa esitettiin toiveita, että erityisesti sivistyneistö ja taiteilijat, ottaisivat Espanjan asian omakseen ja olisivat tukemassa keräystä. Sylvi-Kyllikki Kilvelle keräyspohjan laajentaminen oli tärkeä asia, jota hän usein puheissaan käsitteli. Hänen mukaansa sivistyneistön ja taitelijoiden mukanaolo lisäisi keräysten näkyvyyttä ja myös uskottavuutta. Muualla Euroopassa taiteilijat ottivat aktiivisesti kantaa Espanjan tilanteeseen. Antony Beevorin mukaan valtaosa heistä oli tasavallan kannattajia, mukana muun muassa André Malraux, George Orwell, Ernst Hemingway ja Pablo Neruda.

Toisaalta se, että Suomessa keräykseen osallistuivat pääasiassa työväestöön kuuluvat, pyrittiin täällä kääntämään sisäpoliittiseksi voitoksi. Poliittisen vastustajan leimaaminen välinpitämättömäksi ja itsekkääksi inhimillisen kurjuuden edessä oli omiaan kiillottamaan työväenliikkeen omaa kilpeä sen kannattajien keskuudessa. Tärkeiksi nousivat työväenliikkeen vaalimat arvot kansainväliset rajat ylittävästä solidaarisuudesta.

Avustustoiminta ei missään mielessä ollut pelkästään humanitaarista toimintaa, kuten edellä on kuultu, vaan siihen liittyi vahva poliittinen lataus. Konservatiiviset piirit ympäri Eurooppaa pelkäsivät kommunismin laajenemista ja näkivät avustustyössäkin piirteitä kommunistisesta solutuksesta. Kansainvälisessä työväenliikkeessä taas fasismi, jolla aikakauden retoriikassa viitattiin sekä italialaiseen fasismiin että saksalaiseen kansallissosialismiin, nähtiin uhkana, joka levitessään pyyhkäisisi työväenliikkeen ja sen kannattajat mennessään. Voidaankin sanoa, että avustustyössä ei välttämättä ollut kysymys pelkästään konkreettisen avun antamisesta, vaan enemmän poliittisen mielipiteen ilmauksesta ja moraalisesta ja poliittisesta tuenosoituksesta Espanjan lailliselle hallitukselle.

Totalitaarisesti hallittujen valtioiden halu levittää ideologiaansa ja lisätä vaikutusvaltaansa Euroopassa herätti pelkoa etenkin pienissä maissa. Espanjan tapahtumien uskottiin olevan tässä mielessä alkusoittoa ja se, miten siellä tulisi käymään näyttäsi suuntaa tulevalle kehitykselle koko maanosassa. Sylvi-Kyllikki kiinnitti tähän asiaan huomionsa jo mainitussa Toverittaren pääkirjoituksessa. Hän valotti Espanjan nykytilaa ja kertoi kansainvälisestä avustustoiminnasta. Poliittisessa mielessä hän rinnasti Espanjan Suomen ja Tšekkoslovakian tapaisiin pieniin maihin ja näki Espanjan ennakkotapauksena. Hänen mukaansa Espanjan häviö saattaisi tietää hyökkäyksen laajentumista johonkin toiseen pieneen maahan, joka luonnonrikkauksien tai sijaintinsa vuoksi olisi kiihkeiden nationalististen pyyteiden ”tiellä”.  Auttamistyön yhtenä pontimena olikin omalta osaltaan olla mukana suitsimassa totalitaaristen valtioiden ylimarssia. Avustustoimissa mukana oleva laajan kansainvälisen yhteisön toivottiin ilmaisevan, että tällaista kehitystä ei voitu sallia.

Suhtautumisessa Espanjan tapahtumiin ja avustustyöhön sen yhtenä osana oli eroja myös suomalaisen työväenliikkeen sisällä. Sosialidemokraattisen puolueen sisäiset kiistat kärjistyivät juuri näinä vuosina ja puolueen näkyvin oppositio Akateemisen Sosialistiseuran johdolla erotettiin puolueesta. Akateemisessa Sosialistiseurassa ja sen lehdessä Soihdussa oli otettu kipakasti kantaa emopuolueen johdon passiiviseen Espanja-politiikkaan. Vaikka ASS jäsentensä kautta oli jossain määrin mukana Työläisnaisliiton keräyksissä, niin myös keräystoimikunta sai arvostelua osakseen liiallisesta poliittisesta pidättäytymisestä. Tämä asia sai Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjassaan tuskailemaan puolueen ristiriidoista johtuvaa avustustoiminnan pirstoutumista. Henkilökohtaisesti asiasta teki hänelle vaikean vielä se, että hänen sisarensa Elvi Sinervo ja tämän aviomies Mauri Ryömä olivat ASS:n näkyviä aktiiveja ja näin ristiriidat repivät myös perheen sisäisiä suhteita.

Avustustoimintaa kritisoitiin myös sosialidemokraattisen puolueen jäsenistön keskuudessa, lähinnä ideologisista ja käytännönpoliittisista syistä. Aktiivisimmat rauhanasian kannattajat näkivät avustustyön sodan hyväksymisenä ja sen toisen osapuolen aktiivisena tukemisena. Sylvi-Kyllikki Kilpi ei allekirjoittanut tätä näkemystä, vaan hänen mukaansa avustustyö, kohdistuessaan viattomien ja sotaan syyttömien kärsimysten lievittämiseen, oli paremminkin vastalause sodan järjettömyyttä vastaa. Tunteisiin vetoavasti hän totesi: Se, joka kietoo kätensä avuttoman lapsen ympärille ja sanoo väkivallan tekijälle: ainakaan tähän et koske, panee vastalauseensa myöskin väkivaltaa vastaan. Kritisointia aiheutti myös se, että avustettiin vieraan maan lapsia, vaikka Suomesta löytyi avuntarvitsijoita omastakin takaa. Tämä moite kumottiin korostamalla sodan määräaikaista luonnetta. Avustustyö oli vain ensiapua, mutta pysyviä muutoksia ihmisten oloihin oli mahdollista saada vain luokkataistelun avulla ja vaikuttamalla yhteiskunnallisiin oloihin.

Kuten jo todettua, suurin into keräystoiminnan puolesta puhumiseen hiipui vuoden 1938 aikana kansallismielisten saadessa yhä vankempaa jalansijaa Espanjassa. Sylvi-Kyllikki Kilpikin tunsi olevansa kuin puhki kulutettu gramofonilevy puhuessaan jatkuvasti samoja asioita keräystoiminnan puolesta. Oli aika siirtyä eteenpäin.

Vaikka hänen puheensa olivat käsitelleet pääasiassa yleisiä asioita, oli niissä myös jossain määrin henkilökohtaisia tunnustuksia, kuten tämä seuraava lainaus osoittaa:

”Persoonallisesti keräystoimikunnan jäsenyys on ollut minulle elämys, joka tulee säilymään mielessä erikoislaatuisena ja innoittavana. Olen tuntenut kansainvälisen solidaarisuuden ajatuksen läheisenä ja elävänä niissä kirjeissä, joita keräystoimikunnalle on kirjoitettu, niissä lahjoissa, joita Naisliiton toimistoon on tuotu aina ahkerien naiskäsien valmistamia lasten vaatteita myöten. Pienet asiat ovat avanneet suuria perspektiivejä.”

Sylvi-Kyllikki Kilvelle mukana olo keräystoiminnassa oli osa hänen poliittista toimintaansa, jossa yhdistyivät poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja ideologiset näkökohdat. Kokonaan ei asiaa voi kuitenkaan näillä argumenteilla selittää, vaan mukana on aina myös ihmisen persoonallisuus ja se, miten hän asioihin suhtautuu. Biografisesti suuntautuneelle tutkijalle onkin selvää, että tutkittavan ajattelussa ja toiminnassa julkiset ja yksityiset motiivit ja merkitykset sekoittuvat toisiinsa aika ajoin tavoilla, joita on vaikea tulkita johdonmukaisina kaavoina ja toimintamalleina. Näin ollen Kilvenkään avustustyötä ei voi nähdä pelkästään poliittisesti tai ideologisesti motivoituneena, vaan taustalla vaikuttivat myös hänen taustansa, kokemuksensa, persoonalliset ominaisuutensa ja tapansa ajatella ja tuntea.