Kun minulle napsahti tehtäväksi kynäillä InFLAMES-blogiin verkostoitumista käsittelevä teksti, olin aluksi innoissani. Jo pelkästään viime kesänä ja elokuussa lippulaiva on järjestänyt lukuisia tapahtumia, jotka ovat olleet omiaan verkostoitumiseen (ja varsin menestyksekkäitä tässä, vaikka itse sanonkin!). Esimerkiksi ennen kesälomia iso joukko lippulaivalaisia kerääntyi nauttimaan aurinkoisesta kesäsäästä Örön saarelle ja elokuussa monet tohtorimoduulilaiset näkivät toisiaan ensimmäistä kertaa kasvokkain. Tämän vuoden BioCity Symposium keräsi ennätysmäärän rekisteröitymisiä.
Pian innostukseni vaihtui kuitenkin kasvavaan epätoivoon. Toki on hienoa, että koronan mukanaan tuoma harmaa aikajakso alkaa pikkuhiljaa väistyä ja kahden vuoden jälkeen ihmiset voivat taas tavata toisiaan kasvotusten. Tästä ei kuitenkaan ole suuremmin apua kiinnostavan ja hyödyllisen blogin kirjoittamisessa.
Mitä minun oikeastaan tulisi sanoa? Aloittaisinko tekstini verkostoitumisen sanakirjamääritelmällä ja surisin sen asemaa pandemian unohdettuna uhrina? Pohdiskelisinko tietokonenäytön ulkopuolisten kontaktien merkitystä? Vai kertaisinko ihmiskontaktin oikeaoppisia käytössääntöjä, toivottaen samalla Zoom-tapaamisten ja etäyhteysseminaarien synkän ajan historian roskakoriin?
Ottaen huomioon kuinka usein nämä aiheet ovat viime aikoina nousseet esiin, kyseessä ei ehkä sittenkään ole niin unohdettu uhri kuin dramaattinen kuvaus antaisi olettaa. Mikä vieläkin tärkeämpää, en koe varsinaisesti olevani sosiaalinen virtuoso tai minkäänlaisessa asemassa opastaakseni, miten pärjätä sanallisessa kaksinkamppailussa.
Ihmissuhteita hyötymismielessä?
Verkostoitumistapahtumien tärkeyden kuuluttaminen mäen laelta ei sekään ajatuksena erityisemmin inspiroi minua. Keneltäkään tuskin jäisi tajuamatta, kenen lehmä ojassa makaa, koska erittäin suuri osa nykyistä työtäni on nimenomaan verkostoitumisen edistämistä ja sitä tukevien tapahtumien organisointia. Sen sijaan ajattelinkin seuraavaksi sanoa jotain aivan muuta, jota minun ehkä ei kannattaisi. Te, jotka päätätte palkastani, pyydän: jättäkää seuraava kappale lukematta!
En erityisemmin pidä sanasta ”verkostoituminen”. Ongelmani on nimenomaan tässä yhdessä sanassa, koska asia itsessään on aivan mahtava! Harva asia tarjoaa samanlaista iloa kuin uusien ihmisten tapaaminen, eikä tunne laimene käyttökertojen myötä. Ei, minua häiritsee se, miten verkostoitumisen idea on siirtynyt liikaa korostamaan syntyneiden ihmissuhteiden mahdollisia hyötyjä.
Joskus näyttää, että verkostoitumisen hyöty urakehitykselle nousee liian vahvasti esiin. Ensivaikutelman rooli on ainoastaan toimia avainhetkenä itsesi markkinoinnissa ja joka tapaamista tulisi ajatella avaimena menestykseen myöhemmin. Näiden näkemysten painottaminen liikaa johtaa helposti siihen, että ihmisen rooli vuorovaikutuksesta hukataan.
Oma nöyrä mielipiteeni on, että kyseinen ajattelumalli rakentuu virheolettamukselle. Se käsittelee ihmisten tapaamisia kilpailutilanteina, joiden lopputuloksena joko saavutetaan suoraan jotain tai kokonaisuutta ajatellaan tappiona.
Verkostoitumisen todellinen hyöty on kuitenkin aina ollut sisäänrakennettu sen kautta syntyneisiin uusiin suhteisiin itseensä. Siihen, miten uudet tapaamiset muodostavat pohjan tulevaisuuden tuttavuuksille ja miten aika jalostaa vanhemmat ystävyydet rikkoutumattomiksi siteiksi.
InFLAMES-tapahtumat ovat kipinä
Siksi tulevaisuuden mahdollisten hyötyjen miettiminen liikaa kääntyy helposti itseään vastaan. Parhaimmillaan verkostoituminen kuitenkin voi tapahtua kivuttomasti ja melkeinpä huomaamatta, kuin itsestään. Kaikki kuitenkin alkaa aina ensitapaamisessa samassa tilassa, olivat kyseessä sitten kollegat tai toisilleen ventovieraat.
Tämä onkin se asia, jossa jopa spontaani verkostoituminen tarvitsee hiukan avustusta. Jokainen ensitapaaminen tarvitsee paikan, jossa tapahtua. Kipinän, joka käynnistää prosessin. InFLAMES pyrkiikin siihen, että tapahtumamme toimisivat tällaisina kipinöinä, tarjoten loputtomasti mahdollisuuksia uusien ihmissuhteiden rakentamiseen. Osa niiden alkujaan sattumanvaraisista tapaamisista tulee toistumaan uudelleen ja uudelleen sekä lopulta rakentumaan ikuisiksi ystävyyksiksi, inspiroiviksi yhteistyöprojekteiksi ja uusiksi uramahdollisuuksiksi. Tämä ei ole mahdollista Zoomissa, jossa ihmiset ovat vain naama laatikossa.
Sampo Koivunen, tutkimuskoordinaattori
