Jenni Alisaari, Elina Kilpi-Jakonen, Anuleena Kimanen, Anna Kuusela ja Aleksi Seger
Tutkimme Nuorten osallisuuden ympäristöt -hankkeessa lasten ja nuorten kokemaa osallisuutta kouluissa ja asuinalueilla, nuorten koulutus- ja työelämäpolkuja, kotoa pois muuttamista sekä nuorten ajatuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Tuloksista voit lukea lisää tutkimuskatsauksestamme.
Järjestimme maaliskuun alussa hankkeen loppuseminaarin Turussa maaliskuun alussa esitelleen tutkimustuloksiamme. Kävimme myös keskustelua tulostemme pohjalta seminaarin osallistujien kanssa. Kävimme myös keskustelua tulostemme pohjalta seminaarin osallistujien kanssa. Keskustelussa oli mukana Turun kaupungin opetustoimen, koulujen ja vapaa-ajan palveluiden sekä Varsinais-Suomen hyvinvointialueen sosiaali- ja terveysalan edustajia ja muutamia lukiolaisnuoria. Tämä blogiteksti perustuu näihin ryhmäkeskusteluihin.
Nuorten osallisuuden vahvistaminen
Vaihdettaessa ajatuksia siitä, miten parannetaan maahanmuuttotaustaisten nuorten toisen asteen koulutuksen läpäisyä, tuotiin vahvasti esiin huoltajien ja varhaiskasvatuksen merkitys. Huoltajille on tarjottava lisää tietoa jo hyvin varhaisessa vaiheessa suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja siitä, miten koulutuspolut käytännössä voivat toteutua.
Tiedottaminen tapahtuu helpoiten vapaamuotoisemmissa tilanteissa, esimerkiksi huoltajille järjestetyissä kahvihetkissä, joihin pääsy pyritään mahdollistamaan mahdollisimman hyvin esimerkiksi tarjoamalla lastenhoitoa perheen pienemmille. On tärkeää huolehtia myös siitä, etteivät huoltajat koe kouluja tai ylipäänsä suomalaista yhteiskuntaa vieraiksi. Mikäli huoltajat kokevat, etteivät he tule kuulluiksi tai edustetuiksi erilaisilla päätöksenteon foorumeilla, välittyy heidän kokemuksensa myös heidän lapsilleen.
Toinen keskeinen tekijä koulutuspoluilla on kielitaidon ja nuorten oman tulevaisuususkon vahvistaminen. Tässä kielitietoinen opetus ja järjestelmällinen suomen kielen vahvistaminen kaikilla oppitunneilla niin perusopetuksessa kuin toisella asteella on keskeistä. Kun samalla tuetaan nuorten itseluottamusta, saadaan nuorten täysi potentiaali näkyväksi niin heille itselleen kuin myös ympäristölle. Tässä yhteydessä tuotiin esiin myös nivelvaiheiden ohjauksen ja tuen tärkeys nuorten koulutuspoluilla. Varhainen tuki ja neuvonta toisen asteen siirtymävaiheessa sekä toisaalta resurssien tasa-arvoinen jakautuminen kaikille nuorille olisivat tärkeitä kehittämissuuntia. Lisäksi pohdiskeltiin tarvetta kielitaitovaatimuksien uudelleenarvioinnille ja yleisemminkin kielitaidon kehittymistä tukevien toimien laajentamiselle.
Ryhmäkeskusteluissa tarkasteltiin myös sitä, miten nuorten osallisuutta voitaisiin vahvistaa niin kouluissa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Nuoret ovat kokeneet, ettei esimerkiksi oppilaskunnan ehdotuksia todellisuudessa kuunnella kouluissa, jolloin vaikuttamismahdollisuudet ovat näennäisiä. Tämä taas heikentää nuorten uskoa todellisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa itseä koskeviin asioihin. Osallistaminen on parhaimmillaankin aikuisten raamittamaa vaihtoehtojen antamista: uskalletaanko nuorten ajatuksia kuunnella? Nuorten osallistamisen tulisi sisältää asioita, joissa muutos voi näkyä lyhyellä aikavälillä, sillä osallistumista opitaan usein pienin askelin.
Nuorten osallisuuden esteeksi mainittiin myös sosiaalinen paine. Vaikka suurin osa nuorista ei hyväksy kiusaamista, saattaa äänekäs vähemmistö kääntää ilmapiirin sellaiseksi, että syrjittyjä on vaikea puolustaa. Nimittelyt ovat tavallisia lyömäaseita missä tahansa tilanteessa, eikä alistetussa asemassa oleva nuori voi sanoa, ettei esimerkiksi kaverien etniseen taustaan liittyvä nimittely ole hyväksyttyä. Olisikin tärkeää kiinnittää huomiota oppilaitoksissa tapahtuvaan ryhmäyttämiseen: epäsäännöllinen ryhmäyttäminen hidastaa nuorten toisiinsa tutustumista ja sitä kautta heikentää kuuluvuuden tunnetta. Oppilaitoksissa tapahtuvan ryhmäyttämisen tulisikin olla säännöllistä ja sitä tulisi tapahtua kaikilla koulutusasteilla, sillä yhteisen toiminnan kautta saadaan nuoret tutustumaan toisiinsa.
Keskusteluissa reflektoitiin myös opettajien roolia ja työtaakkaa sekä toisaalta sitä, mitkä kaikki asiat kuuluvat opettajan työtehtäviin ja velvollisuuksiin. Kouluissa toimivat eri alojen ammattilaiset voisivat tehdä rohkeammin yhteistyötä koko koulun hyväksi. Tähän liittyen myös talous mainittiin keskeisenä asiana haasteiden ratkaisemisessa. Lisäresurssit koulutuksen perusrakenteisiin ja esimerkiksi yhteisöpedagogien pitkäkestoisten työsuhteiden mahdollistaminen voisivat tukea oppilaitoksia niin oppilaiden ryhmäyttämisessä kuin kotien kanssa tehtävässä yhteistyössäkin. Liian usein kehitystyö jää kesken eivätkä uudet toimintatavat vakiinnu, kun hankerahoitus päättyy.
Seminaarissa keskusteltiin myös siitä, mikseivät nuoret käy esimerkiksi nuorisotaloissa tai osallistu heille järjestettäviin tilaisuuksiin. Yhtenä selityksenä esitettiin, että nuoret ovat usein kokeneet rasismia myös aikuisten taholta, eivätkä välttämättä koe mahdolliseksi ja turvalliseksi osallistua tällaisiin tilaisuuksiin.
Omassa ystäväporukassa ei kukaan syrji, joten sen ulkopuolelle meneminen ei tunnu mielekkäältä. Toisaalta kuitenkin tiedettiin, että nuoret toivovat enemmän palveluita ja paikkoja, kuten yökahviloita, nuorisotiloja tai muita koulun ulkopuolisia ryhmiä, joissa he voisivat kokoontua ja kasvattaa sosiaalisia taitojaan ja verkostojaan. Olemassa olevista tiloista ja palveluista ei kuitenkaan välttämättä tiedetä, sillä keskusteluissa ilmeni, ettei tieto aina tavoita nuoria. Kysymys heräsikin, kenen tehtävä tiedottaminen on? Onko asia koulujen vastuulla ja riittävätkö koulujen resurssit siihen? Olisiko sosiaalisesta mediasta ratkaisuksi tiedottamiseen vai pitäisikö esimerkiksi nuorisotoimen jalkautua useammin parkkihalleihin, ostoskeskuksiin ja lähiöihin?
Ryhmäkeskusteluissa kerrottiin hyviä kokemuksia siitä, että kun liikkuva nuorisotyö tai nuorisovaltuusto on konkreettisesti päässyt nuorten keskuuteen, nuoret ovat saaneet tietoa esimerkiksi nuorisotiloista ja alkaneet myös käydä niissä.
Nuorten (kansalais)identiteetti ja -vaikuttaminen
Keskusteluissa nousi esiin, että kouluissakaan ei aina haluta tunnustaa rasismia. Rasismista juontuvia haasteita käsitellään yksilöiden välisinä asioina ja esimerkiksi tunne- tai kaveritaitoina. Näin ohitetaan useat rakenteellisen rasismin ongelmat. Toki joitakin näistä tunnistetaan, kuten vaikkapa kielitietoisuuden tarve.
Laajempi tunnistaminen ja rakenteellisen rasismin purkaminen on kuitenkin välttämätöntä. Toisinaan joitakin haasteita laitetaan kouluissa kieli- tai kulttuurimuurien piikkiin ilman, että varsinaisesti yksilöidään oikeita ongelmia ja tarkastellaan, mistä todellisuudessa onkaan kyse. Tähän liittyy myös tarve tehdä eri kouluasteilla identiteettityötä. Sitä varten tarvitaan kuitenkin koulutusta opettajille siitä, miten he voivat tukea nuorten ja lasten identiteetin (myös kansalaisidentiteetin) kehittymistä.
Identiteettityön tulisi olla osa koulun arkea, sillä esimerkiksi perusopetuksen opetussuunnitelmat korostavat identiteetin rakentumisen tukemista. Näin ollen asiaa ei voi jättää esimerkiksi hankkeiden tai ulkopuolisten tahojen varaan. Nuorten identiteetin kehitystä tulisi toki tukea lisäksi myös kolmannen sektorin yhdistyksissä yhteistyössä koulun kanssa, sillä usein nuorten luottamus esimerkiksi uskonnollisiin yhteisöihin ja kulttuurisiin yhdistyksiin voi olla valmiiksi vahvaa.
Pohdittaessa nuorten vähäistä kiinnostusta laajempaan kansalaisvaikuttamiseen keskusteluissa nousi esiin, että nuoret kokevat vaikuttamisen usein tylsänä. Kansalaisaktiivisuutta pitäisikin tuoda lähemmäksi nuorten arkielämää ja arkikieltä. Olisiko esimerkiksi syytä tarkastella, kuulostavatko käyttämämme termit vanhanaikaisilta? Vaikuttamisen foorumeita tulisi joka tapauksessa tarjota kaikille nuorille, ei pelkästään heille, jotka ovat jo ennestään aktiivisia ja kiinnostuneita yhteisön tai yhteiskunnan kehittämisestä. Tähän tarvitaan lisää aikaa ja paikallisia resursseja, jotta on mahdollista tavoittaa useampia nuoria, kuulla heidän ajatuksiaan ja siten antaa heille mahdollisuuksia nähdä itsensä vaikuttamassa yhteisiin asioihin.
Kaupunginosaidentiteetti voi toimia positiivisena voimavarana juuri tällaisessa aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamisessa. Mikäli nuori tuntee kuuluvansa johonkin, hänen on helpompi myös nähdä, miksi hänelläkin on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa. Yhtäältä on tärkeää myös pohtia, miten eri alueiden välistä yhteistyötä ja asukkaiden tutustumista toisiinsa voidaan lisätä. Toisaalta tarvittaisiin ehkä myös rakenteellisia muutoksia esimerkiksi asuntopolitiikassa ja koulujen oppilaaksiottoalueissa, jotta segregaatiota voitaisiin vähentää.
Seminaarin tunnelma oli kaiken kaikkiaan inspiroiva: on tärkeää, että maahanmuuttotaustaisten nuorten asioista keskustellaan monen eri tahon edustajien ja nuorten itsensä kanssa. Maahanmuuttotaustaisten nuorten koulutus- ja työelämäpolut sisältävät monia haasteita, mutta samalla tarjoutuu mahdollisuuksia kehittää koulutusjärjestelmäämme entistä inklusiivisemmaksi ja monimuotoisemmaksi. Tärkeää onkin siis yhteistyö eri toimijoiden välillä sekä nuorten äänen aidon kuulemisen edistäminen. Lopulliset ratkaisut vaativat nimittäin kokonaisvaltaista lähestymistapaa vaikkakin myös yhteiskunnallisia muutoksia.
Kirjoittajat Jenni Alisaari, Elina Kilpi-Jakonen, Anuleena Kimanen, Anna Kuusela ja Aleksi Seger ovat tutkimuskeskus ja lippulaiva INVSTissä toteutetun Nuorten osallisuuden ympäristöt -hankkeen tutkijoita.
