- Haastatellut kansalaisaloitteiden edustajat ja vireillepanijat toivovat kaikille eduskuntaan edenneille kansalaisaloitteille yhdenvertaista käsittelyä eduskunnassa.
- Pääosin asialliseksi koetussa käsittelyssä eniten kritiikkiä herättivät yleinen avoimuuden ja vuorovaikutuksen puute, valiokuntien kuulemien asiantuntijoiden rooli ja kansalaisaloitteiden kritisoiminen lakiteknisesti puutteellisiksi.
- Eduskunta voi parantaa kansalaisaloitteiden käsittelyä olemalla vuorovaikutuksessa aloitteiden tekijöiden kanssa, lisäämällä valiokuntatyöskentelyn avoimuutta, parantamalla tiedonsaantia ja keskittymällä muotoseikkojen sijaan aloitteiden sisältöön.
Suomessa on kehittymässä uusi poliittinen käytäntö liittyen kansalaisaloitteiden käsittelyyn eduskunnassa. Kuten lähes kaikki uudet käytännöt, syntyy kansalaisaloitteiden eduskuntakäsittelykin ennakkotapausten pohjalta. Tilannetta voi verrata siihen, miten esimerkiksi oikeuden päätöksillä luodaan oikeuskäytäntöä – eli miten lakia sovelletaan yksittäistapauksissa. Ennakkotapauksina siitä kuinka kansalaisaloitteita tullaan jatkossa eduskunnassa käsittelemään, voidaan pitää kuutta ensimmäistä eduskuntakäsittelyn saanutta kansalaisaloitetta (eduskuntakaudella 2011–2015). Ensimmäiset kuusi aloitetta käsittelivät turkistarhauksen kieltämistä, tasa-arvoista avioliittolakia, tekijänoikeuksien järkevöittämistä, ruotsin kielen opiskelun muuttamista vapaaehtoiseksi, energiatodistuslain muuttamista ja rattijuoppoudesta langetettavien rangaistusten koventamista. Edellä mainittujen kansalaisaloitteiden edustajat/vireillepanijat osallistuivat kesällä 2014 haastatteluun, joiden tulokset toimivat Kansalaisaloite poliittisen agendanmuodostuksen työkaluna Suomessa pro gradu -tutkimuksen aineistona. Haastatteluissa käytiin läpi koko kansalaisaloitteeseen liittyvä prosessi aina aloitteen suunnittelusta sen eduskuntakäsittelyyn asti. Vastaajat olivat pääosin varsin tyytyväisiä kansalaisaloiteprosessiin ja kokivat suurelta osin onnistuneensa aloitteelle asetetuissa tavoitteissa, joita olivat muun muassa poliittiseen agendaan vaikuttaminen, keskustelun herättäminen ja tiedon lisääminen. Aloitteiden välillä ei ollut suurta eroa tässä mielessä, vaikka kuudesta aloitteesta vain yksi hyväksyttiin eduskunnan suuren salin äänestyksessä. Kansalaisaloitteiden tekijät olivat varsin tietoisia aloitteiden läpimenomahdollisuuksista jo niitä tehdessään ja haastatteluissa nousivatkin aloitteiden lopullista kohtaloa tärkeämmiksi esimerkiksi niiden käsittelytapa eduskunnassa ja niistä käyty keskustelu erityisesti mediassa. Kuten sanottu, vastaajien kokemukset olivat pääosin myönteisiä, mutta muutamia epäkohtia nousi esille kaikissa haastatteluissa.
Kun kansalaisaloitteiden edustajia pyydettiin arvioimaan kansalaisaloiteinstituution mahdollisia ongelmia tai epäkohtia, kaikkein eniten huolta herätti se, tulevatko kaikki kansalaisaloitteet jatkossakin saamaan yhdenvertaisen käsittelyn eduskunnassa. Koska kansalaisaloitteiden eduskuntakäsittelystä ei ole säädetty kovin tarkkaan lainsäädännössä, keskustelu siitä miten aloitteita tulisi käsitellä käynnistyi kunnolla vasta sen jälkeen, kun ensimmäinen aloitteista oli jo jätetty eduskunnan käsiteltäväksi. Eduskunnan ulkopuolelta katsottuna saattoi näyttää siltä, että suhtautuminen eduskuntaan jo luovutettujen aloitteiden sisältöön vaikutti myös suhtautumiseen tapaan, jolla niitä tulisi käsitellä. Asian ympärillä käydyn keskustelun lopputulos oli se, että puhemiesneuvosto eduskuntaryhmiä kuultuaan lopulta suositteli, että eduskunnalla ei olisi velvollisuutta lähettää kansalaisaloitteita eteenpäin valiokuntien käsiteltäväksi. Se rohkaisi kuitenkin aloitteiden mahdollisimman nopeaan käsittelyyn, asiantuntijoiden kuulemiseen ja julkisten kuulemisten järjestämiseen. Eduskunnassa käydyn keskustelun tuloksena ei siis syntynyt mitään sitovaa ohjeistusta, käsittelyajan rajaamista puoleen vuoteen lukuun ottamatta.
Kansalaisaloitteiden tekijöiden toiveena oli se, että kaikki eduskuntaan luovutetut aloitteet tulisi käsitellä samalla tavalla, riippumatta siitä mitä aiheita ne koskevat, miten paljon mediahuomiota ne ovat saaneet, tai miten paljon niillä on kannatusta kansanedustajien keskuudessa. He eivät kuitenkaan vaatineet, että eduskunnan käsiä sidottaisiin käsittelyn osalta esimerkiksi tekemällä siitä erillinen kirjaus kansalaisaloitelakiin. He uskoivat sen sijaan, että ensimmäisten eduskuntakäsittelyyn edenneiden aloitteiden kautta syntynyt uusi käytäntö loisi tarvittavan poliittisen paineen käsitellä kaikkia aloitteita samalla tavalla. Arvioon siitä, että poliittisesti sitova käytäntö on jo muodostunut – tai on vähintäänkin muodostumassa – on helppo yhtyä. Eduskunta joutuisi todennäköisesti voimakkaan julkisen kritiikin kohteeksi, jos se jatkossa ei kohtelisi kaikkia aloitteita yhdenvertaisesti. Hyvä esimerkki siitä, miten pelkkä poliittinen paine vaikuttaa aloitteiden käsittelyyn ja käytännössä sitoo poliittisia päätöksentekijöitä, löytyy Sveitsistä. Sveitsissä kansalaisaloitteen kohtalosta päätetään aina kansanäänestyksellä, mutta aloite voidaan myös hylätä ilman kansanäänestystä, jos aloite ei täytä laissa määriteltyjä muodollisia tai sisällöllisiä vaatimuksia. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 2010 kaikkiaan neljä aloitetta hyväksyttiin kansanäänestyksessä, vaikka aloitteiden sisältö olisi antanut edellytykset niiden hylkäämiselle ilman kansanäänestystäkin (aloitteiden vaatimukset olivat ristiriidassa Sveitsin solmimien kansainvälisten sopimusten kanssa). Jokaisen aloitteen kohdalla maan poliittinen johto keskusteli siitä tulisiko kansalaisaloitteet hylätä, mutta päätyi jokaisessa tapauksessa olla tekemättä sitä.
Vastaajat kokivat oman aloitteensa käsittelyn eduskunnassa edenneen pääosin ongelmitta, mutta myös jonkin verran kritiikkiä kuului. Eniten vastaajia mietityttivät valiokuntien kuulemien asiantuntijoiden valintakriteerit, vastakkaista näkemystä edustavien asiantuntijoiden läsnäolo samassa tilaisuudessa aloitteen edustajien kanssa ja yleinen vuorovaikutuksen puute aloitteiden tekijöiden ja valiokunnan jäsenten välillä. Valiokunnan yleisöltä suljettu työskentelytapa turhautti useita vastaajista. He kokivat, että kansalaisaloitteen saamaan kritiikkiin on mahdotonta vastata, koska valiokunta ei osallistu vuoropuheluun aloitteiden tekijöiden kanssa, eivätkä valiokuntakäsittelyyn liittyvät asiakirjat ole julkisia. Vastaajat toivoivatkin eduskuntakäsittelyyn lisää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä kautta linjan. Haastatteluun osallistuneet kansalaisaloitteiden edustajat kokivat kuitenkin, että kansanedustajat suhtautuivat aloitteisiin ja niiden edustajiin kunnioittavasti ja myönteisesti. Puolet vastaajista olivatkin aktiivisesti yhteydessä kansanedustajiin koko käsittelyn ajan ja suhtautuivat optimisesti vaikutusmahdollisuuksiinsa. Toinen puolikas vastaajista oli yhteydessä edustajiin vain hyvin vähän – tai ei ollenkaan – ja lisäksi suhtautui varsin skeptisesti ajatukseen siitä, että kansanedustajiin voi vaikuttaa.
Toinen haastatteluissa esiin noussut ongelma liittyi kansalaisaloitteen muodollisiin vaatimuksiin. Kolmen aloitteen muotoilussa käytettiin lakiteknistä asiantuntemusta, kun taas loput kolme aloitteista muotoiltiin ilman asiantuntijoiden apua. Neljä kuudesta aloitteesta oli lakialoitteita (tiukempi muotoilu) ja loput kaksi aloitetta olivat niin kutsuttuja toimenpidealoitteita (väljempi muotoilu). Siitä huolimatta, että useiden aloitteiden muotoilussa käytettiin asiantuntijoiden apua, kertoivat useat vastaajista saaneensa runsaasti kritiikkiä – etupäässä aloitetta käsittelevältä valiokunnalta – nimenomaan aloitteen lakiteknisistä puutteista. Tämä siitäkin huolimatta, että valiokunta voi halutessaan tehdä muutoksia kansalaisaloitteeseen ennen kuin siitä äänestetään. Erityisesti tasa– arvoista avioliittolakia koskevan aloitteen osalta valiokuntaa arvosteltiin aloitteen tekijöiden taholta siitä, että se kaataa aloitteen vedoten muodollisiin seikkoihin, jottei sen tarvitsisi ottaa kantaa itse aloitteen sisältöön. Kritiikin taustalla on luettavissa huoli siitä, että kansalaisaloitteen luonne demokraattisena työkaluna vesittyy täysin, jos ainoastaan lainvalmisteluun erikoistuneet juristit pystyvät niitä laatimaan. Jos valiokunnalla ei ole tahtoa tai resursseja lakiehdotuksen muokkaamiseen, voi se toimia kuten energiatodistusaloitteen kohdalla – eli lähettää sen ministeriön valmisteluun. Jos kyseessä on sen sijaan teknisiin seikkoihin vetoaminen puhtaasti poliittisista syistä, on vaarana se, että kansalaisaloiteinstituution uskottavuus kansalaisten silmissä tulee kärsimään ison kolauksen.
Epäkohta, joka niin ikään nousi esille useamassa haastattelussa, oli avoimuuden ja vuorovaikutuksen puute prosessin aikana. Avoimuuden puute liittyi erityisesti kansalaisaloitteiden käsittelyyn valiokunnissa. Koska valiokuntakäsittely on suljettu yleisöltä, eivät aloitteiden tekijät pääse vastaamaan ennaltaehkäisevästi valiokunnan antamaan kritiikkiin, eivätkä perustelut aloitteen mahdolliselle hylkäämiselle tule esiin missään vaiheessa valiokuntakäsittelyä – ennen kuin vasta virallisen mietinnön tultua ulos. Lisäksi ainoa tilaisuus jossa aloitteiden tekijät itse pääsevät ääneen, on julkinen kuuleminen, jossa vastaajien mukaan vuorovaikutus valiokunnan jäsenten kanssa jäi hyvin vähäiseksi. Tilaisuus muistutti enemmän kuulustelua – kuulemisen sijaan. Eräs vastaajista otti esille myös sen, kuinka vaikeaa valiokunnan tilaamia asiantuntijalausuntoja on saada aloitteiden tekijöiden nähtäväksi – edes erikseen pyydettäessä. Käytäntö ei tässäkään suhteessa ole ollut kaikkien aloitteiden suhteen yhtenäinen, vaan vastaavilla ministeriöillä on ollut eri aloitteiden suhteen eri käytäntö. Prosessin läpinäkyvyys tuntuu siis katoavan viimeistään siinä vaiheessa, kun valiokuntakäsittely käynnistyy.
Kansalaisaloiteinstituution ja siihen liittyvän prosessin kritiikki erityisesti mediassa on keskittynyt pääasiassa siihen, että suurinta osaa aloitteista ei olla hyväksytty eduskunnassa. Tämä huoli on kuitenkin ainakin jossain määrin ennenaikainen ottaen huomioon, että instituutio on ollut käytössä vasta vajaan eduskuntakauden verran. Lisäksi on hyvä muistaa, että esimerkiksi kansanedustajien tekemistä lakialoitteista päätyy laiksi asti vain murto–osa – silloinkin kun lakiehdotuksella on takanaan yli 100 kansanedustajaa. Hallituksen tekemillä lakiehdotuksilla on luonnollisesti hyvät läpimenomahdollisuudet, koska ne ovat hyvin pitkälle hiottuja kompromissien tuloksia, joilla on takanaan eduskunnan enemmistön (hallituspuolueiden eduskuntaryhmien) tuki. Viime vaalikauden lopussa tosin nähtiin sekin, että kun hallituspuolueiden rivit rakoilevat, myös hallituksen omat esitykset voivat kaatua eduskunnan äänestyksessä, tai ne vedetään takaisin ennen kuin näin ehtii tapahtua. Tästä syystä olisikin hyvä siirtyä tarkastelemaan sitä, miten kansalaisaloitteeseen liittyvää prosessia voidaan parantaa – sen sijaan, että 
keskitytään ainoastaan siihen miten eduskunta asiasta äänestää. Tässä uusi eduskunta voi tehdä paljonkin, ilman että itse kansalaisaloitelakiin tarvitsee koskea. Olemalla vuorovaikutuksessa aloitteiden tekijöiden kanssa, lisäämällä valiokuntatyöskentelyn avoimuutta, parantamalla tiedonsaantia ja keskittymällä enemmän aloitteiden sisältöön muotoseikkojen sijaan, turvataan nuoren instituution legitimiteetti ja kunnioitus jatkossakin.
Teuri, Essi. 2015. Kansalaisaloite poliittisen agendanmuodostuksen työkaluna Suomessa. Kuusi ennakkotapausta. Pro gradu –tutkielma. Turku: Turun yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, valtio-opin oppiaine.
Essi Teuri
by 