Jääkiekkoon liittyy eri ikäisillä erilaisia muistoja. Siinä missä nuorimmille leijonafaneille Kanadan tai Ruotsin voittamat finaaliottelut ovat olleet katkeraa kalkkia, saattaa vanhemmille leijonafaneille esimerkiksi Neuvostoliiton dominoiva asema jääkiekon historiassa olla vieläkin mielessä.
Suomi sai toisen voittonsa Neuvostoliitosta vasta vuonna 1986 järjestetyssä Izvestia turnauksessa. Alapuolella näkyvässä videossa on kooste ottelusta.
Mitä muistoja sinulla on jääkiekosta? Täällä voit jakaa muistojasi…
Katselimme kavereiden kanssa kiekkofinaalia vuonna 1995. Erätauolla kiirehdimme lähikauppaan karkkiostoksille, kaikkialla oli ihan tyhjää. Seuraavana päivänä koulussa joku keksi aamun käsityötunnilla, että lähdetään Helsinkiin leijonien kiekkojuhlaan. Lupaa kysyttiin opettajilta ja äidille soitin töihin, ei ollut kovin innoissaan, mutta lähdettiin. Junamatkalla Tampereelta Helsinkiin väritettiin tavaravaunun lattialla Suomen lippua lakanakankaaseen. Helsingissä suunnattiin suoraan Esplanadia pitkin Kauppatorille. Siellä saimmekin odotella pitkään, kun kulkueella kesti saapua paikalle väentungoksessa. Olimme melko edessä ja kovassa tungoksessa mukana juhlassa. “Det glider in!” Oli aikamoinen huuma päällä. Tietysti mentiin mukaan myös Tampereen juhlaan, jonne Juti toi pokaalin.
Vuoden 1995 MM-kisojen aikaan olin suorittamassa asepalvelusta. Joukkueemme oli kiinni viikonlopun, jolloin loppuottelu pelattiin. Olimme ainut joukkue koko kasarmilla. Kymmenkunta miestä joukkueesta kokoontui kasarmin auditorioon katsomaan ottelua isolta kankaalta (ihan kaikki eivät joukkueesta tulleet katsomaan). Kuvan laatu oli tuon ajan laitteilla varsin heikko, mutta puolustuvoimaympäristön kohottava isänmaallinen tunnelma poisti haitat kuvassa. Voittoa juhlittiin tasajalkaa pomppien. Maammelaulu laulettiin yhdessä suttuisen äänentoiston kanssa, muistaakseni. Ongelmia aiheutti lähinnä armeijassa niin tärkeä syöminen, sillä olimme ottelun ja juhlinnan takia myöhästyä iltapalalta, eikä keittolanväeltä löytynyt sympatiaa meidän jääkiekkohuumallemme eikä halua iltapalan tarjoiluajan pidentämiselle. Ehdimme kuitenkin nippa nappa ajoissa iltapalalle. Se oli vapun aikaa, kaunis kevätsää Oulun kaupungin kasarmilla, jota ei enää ole.
Ett av mina tidiga ishockeyminnen är Mats Sundin, 4-4 i Åbo 1991. Jag minns inte så mycket av själva matchen utöver de sista minuterna. Jag tittade på matchen ensam på TV i vardagsrummet där hemma medan min mamma och pappa satt och drack kaffe med främmande i köket. Besvikelsen hos mig var enorm men för de andra som bara hörde mina rapporter verkade det inte komma som någon överraskning att svenskarna hämtar upp försprånget och jag fick lära mig att man aldrig ska ta ut en seger i förskott. Surt
Jääkiekossa olevista ikävistä lieveilmiöistä huolimatta mm. sosiologit ovat jo vuosikausia kuuluneet nimenomaan maajoukkuetasolla lajin ihailijoihin. Näin siitä syystä, että suomalaiset miehet voivat sen parissa sekä halata että itkeä keskenään ilman sen suurempaa “pelkoa” leimautumisesta. Oman sukupuoleni halaamiseen esim. onnittelutilanteessa on ole koskaan tarvinnut Leijonien apua – itkemiseen kylläkin.
Vesittelin kiekon takia kevään 1991 kotikisoissa – 13-vuotiaana. Suomi pelasi pääsystä mitalisarjaan Yhdysvaltojen kanssa, joka 3. erän alussa meni johtoon osumalla, jota hyvällä syyllä voi kuvata onnenkantamoiseksi. Leijonat hakivat raivoisasti tasoitusta koko päätöserän ajan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lähimmäksi taisi päästä muuan Teppo Numminen, jonka pari minuuttia ennen erän loppua tulleen lyöntilaukauksen yhdysvaltalaiset onnistuivat pelastamaan käytännössä maaliviivalta. Peli oli yhä kesken, mutta samalla hetkellä minä purskahdin vanhempieni yllätykseksi spontaanisti täysin hysteeriseen itkuun. Samaan aikaan enoni ajoi autollaan pihaan yllätysvierailulle. Hän katsoi kirjaimellisesti monttu auki, kun äiti selitti minun juuri itkeneen jääkiekon takia. En itse asiassa ole täysin varma, uskoiko hän tuon selityksen. Niin tai näin, mutta totta se joka tapauksessa oli.