Pärjäänks mä yliopistossa?
Uus lukuvuosi on pyörähtämässä käyntiin, ja uudet opiskelijat pölähtää kampukselle. Vastassa on ihan uus maailma; yliopisto.
Mä alotin opintoni viis vuotta sitten pienenä maalaishiirenä joka ei tienny yliopistosta mitään, paitsi pari satunnaista juttua mitä olin sattunu kuulemaan kavereilta; demot on tehtäviä ja sitsit on akateeminen pöytäjuhla, jossa lauletaan outoja lauluja. Vastaavanlaisille tapauksille on olemassa yliopisto-suomi-yliopisto -sanakirjoja (esim. tämä) ja orientaatioviikolla tuutorit on uusien opiskelijoiden oppaina auttamassa opintojen alkuun. Ainaki sillon kun mä alotin opintoni, niin tuutorit opetti meille mistä löytää opiskelijaruokalat ja miten niistä saa ruokaa, miten kursseille ilmottaudutaan, miten löydät luennoille, mistä löytyy oman ainejärjestön toimisto, lähin kahvila ja akateeminen hese…siis käytännössä yliopistossa pärjäämisen lyhyt oppimäärä.
Sillä, että löytää luennoille ja muistaa välillä käydä syömässä, pärjää jo aika pitkälle. Kurssien hyväksytysti suorittamiseen vaaditaan usein vähän muutakin kun se luennoilla käynti (esim. tentti, loppuprojekti, ryhmätyöt, kirjalliset raportit) mutta näistä onneks kerrotaan niillä luennoilla, joten oikeesti se paikalle löytäminen on jo iso osa suoritusta.
Joskus voi olla että jonkun suorituksen, vaikka sen tentin tai koko kurssin, joutuu uusimaan. Se ei oo maailmanloppu ja on itse asiassa aika yleistä – tai ainaki yleisempää ku mitä mä luulin sillon ku alotin yliopistossa. Mä oon tähtitieteen ja avaruusfysiikan opiskelija, melkein-valmis-maisteri (sellanen kuuluisa gradua vaille valmis) ja mä oon yliopistourani aikana jättäny kursseja kesken ja joutunu uusimaan tenttejä, että pääsen jostain kurssista läpi, ja se on ihan ok. Oon silti valmistumassa hyvillä papereilla ja hyvillä fiiliksillä.
Muistan yhen matikan kurssin, josta en rehellisesti sanottuna lopultakaan ymmärtänyt paljon mitään, ja pääsin siitä lopulta kolmannella tenttikerralla läpi. Mulla oli kaks kaveria jotka oli käyny sen kurssin aiemmin, ja ne yritti selittää mulle jotain siitä että tää kertomerkki ei oo aina kertomerkki, vaan joskus se tarkottaa jotain muuta merkkiä, tai jotain sen suuntasta. En oo varma, koska mä en lopultakaan täysin tajunnu mistä oli kyse, mutta pääsin lopulta siitäki tentistä läpi ja jatkoin elämääni. En vieläkään osaa abstraktia algebraa, mutta mä olin ottanu sen kurssin ihan vaan että saisin opintopisteet täyteen jotain toissijasta juttua varten, enkä aio hankkiutua tulevaisuudessa sellasiin töihin missä mun pitäis osata sitä abstraktia algebraa.
Ja täähän ei siis oo ainoo kurssi jonka kanssa mulla on ollu vaikeuksia – joskus oon jättäny kursseja kesken ihan vaan sen takia, että ne on ollu liian työläitä. Yhdellä kurssilla kävin ekalla luennolla ja totesin että se ei todellakaan oo mulle, ja yhdellä kurssilla en ehtiny tekemään riittävästi tehtäviä kurssin aikana että olisin saanu tenttioikeuden, joten jätin sen vaan kesken. Nääkin on molemmat ihan ok. Mä oon kroonisesti sairas, ja oon sen takia joutunu välillä laittaan opiskelujuttuja elämässä taka-alalle, mutta onneks se on ihan sallittua. Yliopistossa jokasen tutkinto on omanlaisensa; mulla on kavereita jotka valmistuu täsmälleen samalla nimikkeellä ja me ollaan silti käyty aivan eri kursseja ¯\_(ツ)_/¯
Vaikka yliopisto on paikka, joka tarjoaa korkeinta mahdollista akateemista koulutusta, niin silti itse asiassa ainakin mun kohdalla yliopisto-opinnot on ollu paljon joustavampia kun lukio- tai ammatilliset opinnot. Aikatauluihinsa voi yliopistossa vaikuttaa ite, ja kurssien järjestämisen puitteissa voi valita, koska mitkäkin kurssit käy. Pakollisten opintojen lisäks on paljon sivuaine- ja muita opintoja, jotka saa päättää ite. Ja sen takia voi käydä ihan just sellasia kursseja kun ite haluaa, sillon kun ite haluaa. Voi kokeilla erilaisia juttuja ja todeta että hei tää olikin mielenkiintosta tai vaihtoehtosesti että tää koko kurssi on ihan hirveetä psyykkistä kidutusta, mä teen mieluummin jotain muuta, kiitos hei.
Yliopisto on myös semmonen paikka, missä usein oman polkunsa löytää vaan kulkemalla eteenpäin.
(Vähä niinku elämässäki).
Monet alottaa opintonsa jollain alalla, ja sit kursseja käydessään huomaa, mikä oikeesti kiinnostaa ja mikä ei. Ei oo lainkaan epätavallista vaihtaa erikoistumisalaa (tai pääainetta!) opintojen edetessä. Jotkut löytää sivuaineista oman alansa, jotkut putoaa puolivahingossa jonkun alan hommiin ja tajuaa et se oliki itelle täydellinen paikka. Opintojen alkaessa ei siis todellakaan tarvii tietää mitä haluu oikeesti tehdä ja mihin hommiin täsmälleen haluaa valmistua (eikä sitä oikeestaan tarvii tietää ees valmistuessa).
On ihan ookoo ihmetellä vähän erilaisia asioita ja kokeilla erilaisia juttuja (terveisin alanvaihtaja). Ei se oo niin vakavaa.
Sillon ku mä alotin yliopistossa, niin tiesin et haluun opiskella tähtitiedettä, mut en oikeestaan tienny mitä siihen kuuluu tai millasta se on. Tiesin siitä pakollisesta matikan sivuaineesta, ja pohjalle kuuluvista fysiikan perusopinnoista, mutta en hirveesti muusta. Muistan miettineeni, että en tiiä yhtään mihin oon lähdössä – yliopisto oli mulle aivan vieras maailma, en ollu koskaan ollu mikään tyypillinen kympin oppilas (tai no, mulla tais olla joskus kymppejä kuviksesta ja käsitöistä, siis sellasista aineista jotka ei musta ollu tylsiä – mutta tää nyt ei ollu varsinaisesti mikään looginen lähtökohta tähtitieteen opinnoille). Tän lisäks olin kampaaja ennen kun vaihdoin alaa fysiikalle ja tähtitieteelle; ei tääkään mikään kaikista loogisin lähtökohta. Mä en ollu koskaan niitä oppilaita jotka ois tykänny matikasta (tai edes siitä fysiikasta) peruskoulussa tai lukiossa. Yläasteella en meinannu millään tajuta mitä sin, cos ja tan on, koska ne tuntu tekevän jotain tosi mystisiä näkymättömiä juttuja mitä en tajunnu. Lukiossakin olin ihan vaan hengailemassa, ettei tarvis vielä päättää mitä haluu oikeesti tehä. Kävin vaan ne pakolliset matikan ja fysiikan kurssit ja neki vähä sillee hutasten.
Muistan miettineeni, että pärjäänks mä yliopistossa ja onks se mua varten. Mähän siis valitsin alan jota vertauskuvallisesti käytetään sillon kun puhutaan vaikeista asioista. Ihan vapaaehtosesti ja tietämättä mitään siitä, mitä se oikeesti vaatii.
Mut mua kiinnosti se tähtitiede, joten lähin yrittämään. Ja joo, välillä oli niitä vaikeita kursseja, mut mä oon sitä mieltä että jos oma ala kiinnostaa niin ei se oo sen vaikeempaa kun mikään muukaan. Sitäpaitsi kaikki ihmiset, jotka tekee stereotyyppisesti vaikeita asioita, on kuitenki vaan ihmisiä. Mä en oo kuullu yhdestäkään opiskelijasta joka olis ollu kiinnostunu ja motivoitunu siitä omasta alasta, ja ei olis pärjänny opinnoissaan.
Tää on täydessä ristiriidassa sen kanssa, että en oo myöskään kuullu yhdestäkään opiskelijasta, joka ei olis joskus epäilly sitä omaa pärjäämistään. Huijarisyndrooma on hämmentävän yleistä yliopistolla – musta tuntuu että kaikista opiskelijoista tuntuu siltä että noi kaikki muut on paljon fiksumpia ja mä en oikeesti osaa mitään. Ja koska niistä kaikista muista myös tuntuu tältä, niin täähän laittaa kaikki opiskelijat samalle lähtöviivalle. Vaikka välillä pelkäis että ei pärjää, niin silti kaikki todisteet viittaa siihen, että kyllä vaan pärjää. Ne kaikki muutkin pärjää. Ja niille kaikille muille sä oot myös osa niitä muita jotka pärjää.
Aina on jotain juttuja, joissa tuntuu siltä et pärjää huonommin ku muut tai ei vaan osaa (esim. mä ja se abstrakti algebra…) mutta sit pitää taas muistaa että kaikki ihmiset on yksilöitä, ja kaikilla on ne omat jutut jotka tuntuu luontevilta ja joissa pärjää paremmin. Kaikki jotka tuntee mut tietää et mä tykkään sellasista konkreettisista jutuista jotka voi nähdä tai joista voi vähintään piirtää kuvan; alotan aina ongelmanratkasun siitä et piirrän kuvan tilanteesta että tiiän mitä siinä oikeesti tapahtuu. Tykkäsin yleisesti tähtitieteen kursseista enemmän ku avaruusfysiikan kursseista, koska tähtitieteen kursseilla tutkittiin tähtiä ja planeettoja ja galakseja ja sitä miten ne käyttäytyy (iso kappale jonka sä voit nähdä tai josta sä voit vähintäänkin piirtää kuvan) ja avaruusfysiikan kursseilla tutkittiin sellasia juttuja kuten että miten sähkövaraus käyttäytyy ilmakehän plasmassa (yäk). Oli sielä avaruusfysiikan puolella kivojakin kursseja, mutta mä nyt vaan yleisesti tykkään enemmän ongelmista jotka voi nähdä. Mä oon rakentanu työkseni koneita ja teen paljon käsitöitä, ja avaruusfysiikan puolella mun lempijutut oli sellasia, joissa käsiteltiin satelliitteja ja mittalaitteita ja muuta avaruusteknologiaa (siis sitä kuuluisaa rakettitiedettä!). Jos lähetään puhumaan kvanttifysiikasta missä kaikki asiat on niin pieniä että ne ei käyttäydy normielämän sääntöjen ja maalaisjärjen mukaan, tai systeemeistä joissa on niin monta ulottuvuutta että siitä ei voi piirtää kuvaa, niin mä en pärjää kovin hyvin, tai ainakaan mulla ei oo kovin hauskaa.
Mutta tän takia mä oonki erikoistunu mun opinnoissa mittalaitteistoon, eli siihen miten ja millasilla laitteilla avaruudesta voidaan havaita juttuja. Kaikkee ei tarvii ymmärtää, ja me tarvitaan erilaisia osaajia. Joku muu voi hoitaa sen kvanttifysiikan ja abstraktin algebran ja mä voin duunailla näitä omia juttujani.
Kyl sä pärjäät. Ne kaikki muutkin pärjää.
Ja jos tuntuu et ei pärjää, ni seki on ihan ookoo.
– Ella 🙂
Kirjoittaja on vuoden 2023-2024 opiskelijalähettiläs. Tutustu Ellaan