Kun uudet opinnot huolettavat

”Mitä sit ku mä en pärjääkään?”

Ensimmäinen kysymys, jonka opiskelupaikan vastaanotettuani kysyin silloin kolmatta vuottaan aloittavalta hyvältä ystävältäni. Mitä sit ku mä en pärjäkkään? Huoli opintojeni sujuvuudesta tuntui heinäkuussa vielä kaukaiselta, mutta samanaikaisesti järisyttävää vauhtia lähestyvältä. Sellaiselta huolelta, joka murtautuu ovesta sisään, laskee laukkunsa eteiseen ja asettuu taloksi. Sellaiselta, josta ei pääse eroon.

Syyskuussa ensimmäiset kurssit lähtivät todenteolla käyntiin. Luentoja oli päivittäin, tehtäviä tuli viikoittain useita. Ensimmäisten yliopistokurssien lisäksi koin myös ensimmäisen unettoman yöni. Osa-aikatyön ja opintojen jatkuva tasapainottelu vähiin jäävän vapaa-ajan kanssa tuntui kiristävän otettaan kaulani ympärillä. Pikkuhiljaa yöunet jäivät yhä vähäisemmiksi, kun yöni täyttyivät loputtomalla ajatuksenjuoksulla ja ahdistuksen kierteellä.

Koska en saanut viikossa juurikaan unta, en myöskään kokenut pystyväni käymään luennoilla tai opiskelemaan ja tekemään tarvittavia tehtäviä. Ote opintoihin tuntui lipsuvan käsistäni, jonnekin sinne samaan paikkaan, johon lukuvuoden alussa myös yöuneni olivat karanneet. Kaiken tämän johdosta ajatukseni olivat jatkuvasti sekaisia ja paniikinomaisia. Yritin yhä hoitaa sekä koulunkäynnin että osa-aikatyöni, jossa vietin kaikki viikonloput. Jälkikäteen on helppo sanoa, että sokaistuin omaan todellisuuteeni. Arkeni ei pysynyt enää mitenkään kasassa, oloni oli jatkuvasti sekava ja ahdistunut. Ajatukseni poukkoilivat, panikoin ja olin peloissani. Yritin kuitenkin vaikuttaa mahdollisimman normaalilta, omalta itseltäni, jotteivat lähimmäiseni joutuisi kantamaan liikaa huolta voinnistani. Ennen pitkää, tuo kierre kuitenkin kulutti minut loppuun.

Marraskuun lopussa, usean hylätyn tentin jälkeen minun oli myönnettävä se niin itselleni kuin lähipiirillenikin. Nyt se on tapahtunut. Enää ei jossitella. Nyt minä en pärjääkään. Äitini kehotuksesta varasin ajan lääkäriin. Lääkäri kohtasi minut ja ongelmani empatialla, jonka johdosta itkin 20 minuutin vastaanottoajasta 40 minuuttia, mutta koin tulleeni nähdyksi. Lääkärin lohdulliset sanat myös helpottivat huomattavasti ylikuormittuneita aivojani, jotka yhtäkkiä pystyivät taas nukahtamaan.

Joululoman pyhitin levolle. Kevätlukukauden taas pyhitin rytmin luomiselle arkeen. Vaikka arvosanani eivät vielä keväälläkään lähteneet nousemaan, koin silti, että ehkä olenkin saanut otteen yliopistossa opiskeluun. Kun läsnäolovelvoitteet helpottivat, lähdin muutaman yön lomalle Rovaniemelle, jossa jokin pikkuhiljaa sulavassa lumessa ja takin läpi lämmittävässä kevätauringossa parsi minut vielä hiukan enemmän kasaan. Rauhallisen kesän jälkeen tunsin olevani valmis antamaan yliopistolle uuden mahdollisuuden.

Mitä sit ku mä en pärjääkään? Lyhyttä vastausta en menneisyyden itselleni voi antaa. Voin kuitenkin kertoa, että hetkiä, lyhyempiä tai pidempiä, jolloin et pärjääkään, tulee vastaan nopeammin kuin uskotkaan. Silloin on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa hiipuvat voimansa. Yliopiston puolella apua on runsaasti tarjolla aina opintopsykologeista ja opettajatuutoreista ammattipsykologin palveluihin saakka. Vaikka opiskelu vaatii itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta, ei siihen liittyvien haasteiden kanssa tarvitse kärvistellä yksin oman hyvinvointinsa kustannuksella. Arvosanat ja suuri opintopistepotti vuoden lopussa eivät ole kaikki kaikessa. Parhaansa tekeminen riittää ja se näyttää erilaiselta joka tilanteessa. Nyt toisena opiskeluvuotenani olen voinut äärettömästi paremmin, joka on onnekseni heijastunut myös opintoihini. Kun haasteita ilmenee, eikä koe enää pärjäävänsä yksin, ei ole siis syytä huoleen. Apua on saatavilla, kun sitä tarvitsee. Aina ei koe pärjäävänsä, mutta silloin on tilaisuus pysähtyä, hengittää syvään ja ottaa vastaan tukea, työkaluja ja empatiaa.

Kirjoittaja on vuoden 2023-2024 opiskelijalähettiläs. Tutustu Elinaan