Miten pääsin vuosien haaveilun jälkeen opiskelijaksi Turun yliopistoon? Oma hakupolkuni osa 1.

Yliopistoon hakeminen on ollut yksi elämäni tärkeimmistä valinnoista ja isoimmista päätöksistä. Olen hakenut yliopistoon kahdesti, ja molemmilla kerroilla ovet ovat auenneet ensimmäisellä kerralla. Hakemisen lähtökohdat eivät ole olleet omalla kohdallani ne kaikkein tavanomaisimmat. En ole ylioppilas, joten ainoa reitti yliopisto-opiskelijaksi on ollut pääsykokeen kautta. Yhteiskunnassamme ei onneksi ole koulutuksen umpikujia. Toisen asteen tutkinnolla on siis täysin realistinen mahdollisuus päästä yliopistoon. Itselleni ylioppilastodistuksen puuttuminen muodostui kuitenkin hakuprosessissa suurimmaksi ylitettäväksi esteeksi. Ajattelin pitkään, että ilman yo-todistusta ei ole todellisuudessa asiaa yliopistoon. Tilanne tuotti myös konkreettista häpeää. Kun muu haalarikansa painaisi vappuna ylioppilaslakit päähän, minun pääni olisi tyhjä. Kun muut kertoisivat olevansa valtiotieteiden ylioppilaita, mikä minä olisin – valtiotieteiden amis?

Olin nuorempana tehnyt valintoja, jotka tuntuivat sulkevan minulta haaveilemani tulevaisuuden. Yläkoululaisena voin huonosti. Lisäksi minua  kiusattiin koulussa. Olen pieneltä paikkakunnalta, joten ainoa lukiovaihtoehto oli silloisessa yläkoulussani sijaitseva oppilaitos. En pitänyt tätä tilanteeni vuoksi mitenkään mahdollisena. Tiesin osan kiusaajista jatkavan myös samaan lukioon. Tunsin, että minun oli päästävä pois. Äitini koki lukion toisella paikkakunnalla minulle liian raskaaksi pitkän matkan johdosta. Jos en menisi oman paikkakuntani lukioon, tulisi minun valita ammattikoulu. Näin teinkin. Opiskelin lastenohjaajaksi. Koulutus oli laadukas ja tuotti yläkoulun pettymysten jälkeen korjaavia kokemuksia omasta pystyvyydestä. Silti kipuilin, kun haaveeni akateemisesta koulutuksesta ei koskaan toteutuisi. Hain ja pääsin lastenohjaajaksi valmistumisen jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Opinnot olivat mielenkiintoisia, mutta omassa elämässäni tapahtuneet suuret menetykset veivät voimavarat opinnoista. Haave jatko-opinnoista jäi kuitenkin kytemään.

Ostin sosiaalityön pääsykoekirjat ensimmäisen kerran jo vuosia ennen ensimmäistä hakuani yliopistoon. Silloin en kuitenkaan ollut henkisesti kypsä hakuprosessiin. Heikko itsetunto, aiemmat traumaattiset kokemukset ja hoitamaton ahdistuneisuushäiriö tekivät lukemisesta lähes mahdotonta. En koskaan edennyt edes hakemuksen laittoon asti. Tämän tulkitsin johtuvan omista puutteistani, en siitä, että olosuhteet lukemiselle olivat mahdottomat. Kun sitten lopulta hain opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa, olin ehtinyt käydä kaksi vuotta Kelan tukemaa nuorisopsykoterapiaa. Minulla oli voimavaroja ja uudenlaista luottamusta itseeni. Kun sain tiedon opiskelupaikasta, tunne oli riemun ja onnen lisäksi vähän hölmistynyt. Vuosien pelot, itsensä vähättelyt ja huonommuudentunne olivat kuluttaneet ja haastaneet, mutta nyt se kaikki oli ohi.

Uusi tuskailu alkoi kuitenkin muutaman vuoden opintojen jälkeen. Alkuperäinen haaveeni sosiaalityön opinnoista oli edelleen elossa. Joka syksy selasin sivuainetarjontaa ja sosiaalityön aineopintojen aikatauluja. Mielessä kummitteli kuitenkin vuosien takainen muisto aiemmasta sosiaalityön hakuhaaveesta ja sen epäonnistumisesta. Miksi pystyisin siihen nyt, kun en pystynyt aiemminkaan?

Syksyllä 2022 olin vihdoin valmis palaamaan alkuperäisen haaveeni pariin. Ymmärsin, että voidakseni toteuttaa unelmani, oli minun tehtävä jotain sen eteen. Katuisin muuten myöhemmin. Suoritin sosiaalityön perus- ja aineopinnot  kahta kurssia lukuun ottamatta yhdessä lukuvuodessa. Ensisijaisesti olin ajatellut hakevani kevään 2024 maisterihaussa. Vaikka sosiaalipolitiikan tutkintoni oli lähes valmis, virkamiesruotsin puuttumisen vuoksi en ollut maisterihaussa hakukelpoinen keväällä 2023. Aika kuitenkin tuntui valuvan hukkaan odotellessa. Totesin, että hakemalla sosiaalityön opiskelijaksi pääsykokeen kautta minulla ei olisi mitään menetettävää. Niinpä maaliskuussa 2023 laitoin hakulomakkeet kohti Turun yliopistoa ristiriitaisten tunteiden kutitellessa mahanpohjaa. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin toivo.

Tämä blogiteksti on osa kokonaisuutta, jossa kerron omasta hakuprosessistani, siihen liittyvistä tunteista ja itselleni hyödyllisistä työskentelytavoista aina siihen asti, kun lopulta sain tiedon opiskelupaikasta. Toivon, että lukijat tulevina hakukausinakin voivat saada näistä kirjoituksista itselleen tukea ja uskoa siihen, että vaikka pelottaa, yrittämättä ei ainakaan voi unelmiaan saavuttaa.

Kirjoittaja on kauden 2023-2024 opiskelijalähettiläs. Tutustu Riikkaan.

Kuvat: Pexels