Suunta hukassa opiskeluiden suhteen
Minusta tulee isona kokki
Pienenä hiekkalaatikolla kerrottiin kovaan ääneen, että minusta tulee isona lääkäri, opettaja, palohenkilö tai esimerkiksi autokorjaaja. Joillain nämä lapsuuden unelma-ammatit pysyivät vahvoina suunnanohjaajina elämälle, toisilla ne saattoivat vaihdella paljonkin aina sen hetkisen mielenkiinnon tai tunteen mukaan. Mutta jo tuolloin alkoi se pieni ääni päässä pitämään ääntä siitä, kuinka jokaisella pitäisi olla selkeä suunta elämässä, viitoitettu tie, jota pitkin päästä maaliin. Ei ole aikaa kokeilla ja etsiä omaa polkua, vaan heti alusta asti päämäärätietoisesti kohti sitä täydellistä elämää eli vakituista työtä, perhettä ja omakotitaloa. Mutta entä, jos se suunta onkin hukassa?
Minulta on pienenä kysytty, että seuraanko vanhempieni jälkiä diplomi-insinöörin uralle. Olen aina aikaisemmin siihen vastannut, että en. En halua olla niin kuin vanhempani, haluan olla oma itseni. Pienenä halusin olla kokki sekä jossain vaiheessa myös opettaja. Nuorempana unelmoin myös kokopäiväisestä kilpaurheilijan urasta, siitä kuinka joku päivä olen vielä edustamassa kotimaatani kansainvälisissä kisoissa. Kuitenkin hieman vanhempana, yläkouluikäisenä, antaessani urheilulle kaiken se veikin liikaa. Kadotin oman minuuteni ja olin vain olemassa hyvien arvosanojen ja tulosten kautta. Samaan aikaan ystäväni ympärille alkoivat hahmotella oman elämänsä suuntaa kiinnostustensa pohjalta. Toisille oli selvää suunnata lukioon, kirjoittaa tietyt aineet ja jatkaa siitä sitten yliopistoon. Toisilla palo oli kova opiskella itselleen suoraan ammatti, joten ammattikoulu oli selkeä valinta heille. Itse koitin vain selvitä seuraavaan päivään värit kadottaneessa maailmassani.
Suunnasta tulee pakkomielle
Yhdeksännen luokan syksyllä muistan, kuinka opintoneuvoja painotti, että nyt oli viimeinen hetki ottaa ryhtiliike todistusten arvosanojen kanssa helmikuussa alkavaa yhteishakua ajatellen. Koska olin menettänyt oman suuntani, otin numeroista tavoitteen. Mikään muu kuin paras ei riittänyt. Urheilu-uran takia ajattelin haluavani urheilulukioon ja lähin löytyikin Turusta, jonka asetin ykköshakuvalinnakseni yhteishakuun helmikuussa. En kuitenkaan ollut aivan varma oliko se juuri se suunta, johon haluaisin lähteä, minkä takia kävin tutustumassa niin IB-lukioon kuin ilmaisutaitoa painottavaan lukioon, joista ilmaisutaidon lukio Helsingistä valikoituikin toiseksi hakuvaihtoehdokseni yhteishakuun. Silti tunsin haparoivani sumussa, ilman selkeää päämäärää.
Saapui kevät ja peruskoulu päättyi. Todistuksessani rivi kymppejä, mutta silti kurkussani tuntui itku ja hartioilla painoi taakka siitä, olenko tarpeeksi hyvä. Myös tulokset lukioista saapuivat, pääsin ilmaisutaidon lukioon. Itkin. En halunnut sinne, halusin urheilla. Muutaman keskustelun jälkeen opintoneuvojan ja urheilulukion rehtorin kanssa sain luvan aloittaa syksyllä koulun urheilulukion yleislinjalla, eli voisin toisin sanoen tehdä ns. ”tee-se-itse ”- urheilulukion. Kiitos hyvän todistukseni, olin päässyt lähes sinne missä halusin olla, tai niin ainakin koitin kaiken uskotella itselleni. Luulin löytäneeni taas suunnan, ainakin hetkeksi.
Suunta katoaa
”4 vuotta lukiossa, 19 koeviikkoa, liian monta itkupotkuraivaria pitkän matikan laskujen parissa, 92 suoritettua kurssia, pari diagnosoitua mielenterveyshäiriötä, 10 kuuden tunnin eväsretkipäivää yo-kirjoitussalissa, useita mahtavia ystäviä ja opettajia, 2 muuttoa, 1 lajinvaihto, 5 rikkoutunutta pyöränlukkoa, 1 etäopiskelu/hybridimallivuosi, ja varmasti täydet varastot beetakarotenoidia Arkean porkkanaraastetarjonnan seurauksena.”
Näin lukee kuvatekstissä, jonka jaoin omien lakkiaisteni jälkeen Instagramissa. Lukio ei ollut kaikista helpointa aikaa itselleni. Heti ensimmäisestä vuodesta alkaen opettajat toitottivat, että kirjoitettavat aineet on hyvä suunnitella tulevaisuuden opintojen mukaan. Oli selkää, että mitä aineita piti kirjoittaa millekin alalle, jotta saisi parhaimmat pisteet todistusvalinnassa. Mutta mitä jos ei tiedä mitä haluaa tehdä isona tai saatikka lukion jälkeen? Minun ratkaisuni oli kirjoittaa yhdeksän ainetta, jotka kaikki hieman erilaisia, osa hyödyllisiä ajatellen todistusvalintaa, kuten pitkä matematiikka ja fysiikka, ja osa vain omasta mielestä mielenkiintoisia, kuten terveystieto ja psykologia. Siltikään minulla ei ollut mitään tietoa mihin haen lukion jälkeen. Muutamaan kertaan kävin opintoneuvojan kanssa juttelemassa niin maanpuolustuskorkeakoulusta, kulttuurintutkimuksesta kuin biolääketieteellisestä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut omalta. Tuntui, ettei minulla ollut opiskeluihin samanlaista tavoitetta ja suuntaa, kuten asepalvelukseen, jossa selkeänä päämääränä oli päästä Reserviupseerikouluun.
Muistan selailleeni Turun yliopiston opintotarjontaa yhtenä tammikuun iltana, maatessani kipeänä kotona. Yhteishaku alkaisi seuraavassa kuussa ja edelleen oma suunta tuntui olevan hukassa. Oli liian monta mielenkiintoista polkua, joita haluaisi testata, mutta samalla se pieni ääni sanoi päässä, ettei sellaiseen olisi aikaa. Kun jotain aloitetaan, ne viedään sitten loppuun asti, kokeileminen ja keskenjättäminen olisi luovuttamista. Jotenkin löysin itseni teknillisen tiedekunnan sivuilta katselemassa tietotekniikan koulutusta. Muutaman kriisipuhelun jälkeen siskolle, yhteishakuni ykkösvaihtoehdoksi päätyi tuo tietotekniikan koulutus, vaikka aina olinkin sanonut, ettei minusta tule diplomi-insinööriä.
Syksyllä aloitin tietotekniikan opinnot. En voi sanoa niiden tuntuneen omilta. Olin aivan hukassa koodaamisen kuin robottien rakentamisen kanssa. Korona toi opiskeluihin vielä oman lisämausteensa. En siis voi sanoa, että ensimmäinen puoli vuotta yliopistossa olisi ollut itselleni mitenkään silmiä avaava kokemus. Puolen vuoden opiskeluiden jälkeen lähdin armeijaan, jossa sain lähes kolmeentoista vuoteen olla hetken miettimättä opintoja ja opiskelua, tai niin luulin. Moni tulee asepalvelukseen juuri siinä välissä, kun lukiosta tai ammattikoulusta päästään ja siitä sitten jatkettaisiin muihin opintoihin, kuten yliopistoon tai ammattikorkeakouluun. Tämän seurauksena opiskelut ovat yllättävän keskeinen puheenaihe hiljaisina vartiohetkinä mättäällä istuessa. Joten minäkin aloin taas kyseenalaistamaan omia opiskeluitani, jonka seurauksena päädyin taas tarkastelemaan Turun yliopiston opintotarjontaa. Ensi syksynä Turussa oli aloittamassa uusi teknillinen ala, jossa pääpaino olisi lääketieteellisessä tekniikassa ja terveysteknologiassa. Tämä kuulosti itselleni paljon paremmalta kuin tietotekniikan opinnot, minkä takia lähdinkin selvittämään omia mahdollisuuksiani päästä tuolle uudelle alalle.
Pääseminen tuolle uudelle alalle ei loppupeleissä ollutkaan hirveän hankalaa, tarvittiin vain muutama ylimääräinen kurssi, jotta siirtohaku onnistui armeijasta tulon jälkeen. Uskoin, ja jopa toivoin, että tämä vaihto voisi antaa itselleni suunnan, joka kantaa aina sinne loppuun asti. Vaikka tämä ala on ollut paljon enemmän itselleni mielenkiintoista ja varmasti parempi valinta kuin tietotekniikka, on karu totuus silti se, että edelleen olen yhtä hukassa kuin silloin yläasteella. Tietenkin omat kiinnostuksen kohteet ovat itselläni tiedossa kirkkaampina kuin koskaan, mutta silti se koko elämän suunta, valmista karttaa siitä, mitä seuraavaksi tulee, on sekasotku, josta polkuja lähtee joka suuntaan. Itse olen viimein opetellut hyväksymään sen, että ainakin omalla kohdallani se suunta saattaa olla aina aika hukassa. Saattaa olla, etten tältä alalta edes suorita diplomi-insinööri tutkintoa vaan vain pelkän kandin ja lähdenkin opiskelemaan ihan jotain muuta, kuten vaikka sitä kulttuurintutkimusta. Vaikka se suunta olisikin hukassa silloin entistä tärkeämpää on huolehtia siitä, että juuri nyt pärjää. Se suunta ehkä löytyy joskus, joko muutaman muun polun kokeilemisen jälkeen tai ihan eri suunnasta mitä ajatteli. Tai ei koskaan. Mutta silti siinä matkalla oppii paljon tärkeitä asioita niin maailmasta ja itsestään, jopa sellaista mitä suunnan kanssa ei ehkä olisi koskaan löytänyt. Tulevaisuus on aina tulevaisuutta, ja me elämme nykyhetkessä, joka tulee ilman suuntaakin meidän luoksemme.
Suunnan hukannut kirjoittaja on vuoden 2023-2024 opiskelijalähettiläs. Tutustu Matildaan.