Missä tahansa ammatissa, jonka nimikkeessä esiintyy sana ”rahoitus”, tarvittaneen matematiikkaa. Sitä tarvitaan tietysti ammatissa kuin ammatissa mutta edellä mainituissa vielä enemmän. Tutkimusrahoitus ei tästä joukosta poikkea; matemaattista ajattelua tarvitaan ammatissa päivittäin. Kokemukseni mukaan myös tutkijakunta näkee asian näin; tutkimusrahoituksen parissa työskentelevät henkilöt ovat heille joko budjetoinnin ammattilaisia – toisin sanoen numeronikkareita – tai vaihtoehtoisesti niitä byrokraatteja, jotka huolehtivat sopimuksiin oikeat tilitiedot, allekirjoituksen oikealla värillä (sinisellä) tai vaikkapa tutkimuseettisen neuvottelukunnan lausunnon. Tämä mustavalkoinen kuva kaipaisi kipeästi lisää harmaan sävyjä. Ihan senkin takia, jotta tutkimusrahoituksen asiantuntijoiden potentiaali ja palveluvalikoima tulisivat täysimääräisesti hyödynnettyä.
Budjetoinnista – ja mikä ettei matematiikasta ylipäätään – puhuttaessa oletuksena on usein lukujen eksaktius. Esimerkiksi Turun yliopistossa tutkijakuntaa kannustetaan laatimaan budjetit euron tarkkuudella, ja olisi sentinkin tarkkuus mahdollinen. Toisinaan tämän ehdottomuuden voisi kyseenalaistaa, koska rahoittaja saattaa myöntää esimerkiksi pienemmän kuin haetun summan, jolloin iso osa budjetista menee kuitenkin uusiksi. Joskus rahoittaja itse kannustaa käyttämään likiarvoja. Suomen Akatemian huhtikuussa järjestämä COVID-19 -teemahaku on tästä hyvä esimerkki. Hakijaorganisaatioita ohjeistettiin jättämään yksi organisaatiokohtainen hakemus, johon on sisällytetty enintään 50 osahakemusta. Yhden osahakemuksen enimmäismyöntö oli 200 000 euroa. Organisaation tuli laatia hakemukseen kaikista osahakemuksista koostettu yhteisbudjetti, johon tuli listata palkkakulut henkilöryhmittäin sekä muut kulut. Pian kävi selväksi, että eksaktius voidaan unohtaa heti kättelyssä.
Tässä haussa Akatemiaan sai ilmoittaa vain yhden yleiskustannusprosentin, vaikka osahakemuksissa se oli tieteenalan mukaan joko 64 tai 82 % – melko iso ero siis. Henkilökulujen osalta piti puolestaan valita kahden vaihtoehdon välillä: joko näpytellä hakemukseen pitkälti yli sadan henkilön eksaktit kuukausipalkat ja työkuukausien määrä tai laskea keskiarvo kullekin henkilöryhmälle. Kun sekä yleiskustannuksissa että palkoissa päädyttiin käyttämään keskiarvoja, oltiin budjetoinnissa jo vahvasti fantasian puolella. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska koko budjetti tuntui haun kannalta merkityksettömältä. Budjetilta nimittäin häviäisi se vähäinenkin yhteys reaalimaailmaan sillä samaisella hetkellä, kun jonkin osahakemuksen kohdalla päätetään, ettei se saa rahoitusta. Kaiken lisäksi rahoituspäätökset tehdään osahakemuskohtaisesti ja niissä ilmoitettujen (euron tarkkuudella laskettujen) summien perusteella.
En moiti Akatemiaa yhteisbudjetin vaatimisesta, sillä oletan heidän pyytäneen sitä painavasta syystä. Nostin sen esille esimerkkinä siitä, miten yhden budjetin laadinnassa ollaan samanaikaisesti eksakteja (palkat olivat sentin tarkkuudella) ja toisaalta hyödynnetään likiarvoja, joilla loppusumma karkaa kauas todellisesta. Toisaalta esimerkki kertoo myös matemaattisen ajattelun välttämättömyydestä tutkimusrahoituksen asiantuntijan työssä. Samalla työhön kuuluu myös paljon sellaisia tehtäviä, joissa ei edes pyritä eksaktiuteen. Tässä viittaan esimerkiksi hakemusten kommentointiin, jota budjetoinnin lisäksi teemme paljon. Kokemus on osoittanut, että hakemuksen sisällön voi esittää onnistuneesti niin monella tavalla, ettei hakijalle ole järkevää tarjota yhtä ”takuuvarmasti” toimivaa keinoa.
Työtehtävien monipuolisuus onkin se syy, minkä kollegani usein sanovat kysyttäessä työn parasta puolta. Yhden tutkijatapaamisen aikana aiheet saattavat vaihdella tutkimusideasta käytännön tutkimustyön suunnitteluun sekä alustavasta budjetoinnista talousraportointiin. Tämä vaatii myös asiantuntijalta kykyä muokata omaa ajattelua; on mukauduttava yhtäältä herkkään ja avoimeen ideointivaiheeseen ja toisaalta eksaktiutta ja taloussäännön tuntemusta edellyttävään budjetointivaiheeseen.