Kirjoittaja on sosiologian dosentti Ismo Kantola.

Tänä vuonna Suomi ei ollutkaan heinäkuun kiinni, vaan taisteli ankarasti Kreikan irroittamiseksi eurosta. Iltapäivälehdet selostivat taustoja kummalliseen tilanteeseen. Samaan aikaan villisiat etenivät itärajalta kohti Sisä-Suomea. Kaiken kukkuraksi sekä Venäjän että Afrikan helteet antoivat silloin vielä odottaa itseään.

Helteitä odottaessa otin valokuvia ja johduin miettimään semioottisen sosiologian kysymyksiä.

Kuva 1. Valo,  valokuvaus, tulkinta, teoria, oikea ja väärä.

Valo ja pimeys, näkö ja sokeus.  Narratiivin syntymästään saakka sokea näkee näön saatuaan ihmiset ensin kävelevinä puina. Näenkö minä oikein, narratiivi kysyy? Näenkö mitään mitä on (kreik. ontos oon) vai onko näkemäni vain kuvitelmaani? Tuntoaisti tulee avuksi. Päätä seinään, puutapäin, muurahaisia munaskuihin. Zombi juoksee pää kuhmuilla, muurahaisia tippuen. Mutta käykö tässä niin, että sadomasokismi hävittää lopulta tämän viimeisenkin totuuden koetinkiven niin, että vain Pilatuksen kysymys jää käteen.

Autenttisuus auttoi, tekoreippaus osoittautui huijaukseksi. Mutta valitettavasti kaikki autenttinen tapahtuu mikroilmastoissa, tavallaan tuuletuskanavissa, jotka olisi niissä loisivien mikrobien takia nykylääketieteen normein saneerattava määräajoin. Autenttisuuden autuas yhteismitattomuus on kaltevalla pinnalla kapitalismissa,  kun saneerauksiin tarvittava raha yhteismitallistaa kaiken. Mitattomuus häviää, ja mittaamattomuus. Ikävä jää. Tervetuloa turtumus. Kovan biletyksen perästä huomasin päässäni mustan aukon kvantitatiivisen elvytyksen ja deflaation välillä.

Tutkittuani ansaitsemani delirium tremensin jälkeen hieman asiaa, muistin että Merkelin Saksa on aina pelännyt hyperinflaatiota – siis Weimarin tasavallan traagisen talouden jälkeen. Vaan ei hätää nyt, pelko pois, ymmärsin myös. Keskuspankkien runsaat tarjoumat menevät tyyten derivatiivien ostoon. Kun paljon ostetaan, paljon myös kurssit nousevat. Rahan arvo ei inflatoidu, kun se on oston kohteena. Ja kun samaan aikaan tavallisille kuluttajille tarjotaan ankaruutta, tavisten ostovoima heikkenee ja tavaroiden hinnat laskevat.

Mutta metropolialueiden kiinteä omaisuus on poikkeus tästä hintojen halpuuttamisesta – etenkin pienenevän keskiluokan kasvutodellisuudessa – mietin. Alan lehtiä (Jallu ja Kalle) silmäiltyäni huomasin, että toden totta, finanssimaailma sijoittaa derivatiivien ohella hieman myös kiinteään omaisuuteen, ikäänkuin pitääkseen tuntumaa materiaaliseen todellisuuteen. Tässä kohtaa vanha malli rahan määrän ja hintojen suhteesta näyttäisi vielä toimivan.

Elokuulla ne helteet sitten tulivat, Turkuun ja Prahaan, meille sosiologeille. (Tässä en voi olla sivuhuomauttamatta, että meille sosiologeille kesä-, heinä- ja elokuu ovat usein ne tieteellisesti tuottoisimmat.) Turussa Lisa Adkins valotti finanssimarkkinoita ja Prahassa Agnes Heller investoijien ja politiikan yhteyksiä. Academian poliittinen herätys vahvistui syksyn mittaan, kuten voimme lukea edellisistä blogeista.

Herätyksessä ei ymmärtääkseni ole ensisijainen kyse siitä, miten työmme arvotetaan monetaarisesti, vaan enemmän digniteetistä. Olemme indignados tässä nykyhallitusten operoimassa diskursiivisessa konstellaatiossa maailmanlaajuisesti.

”Jättäkäämme hallitukset avaruuteen…” (Suomen talvisota)