Lokakuussa lähes kuuden vuoden puurtaminen tuli päätökseensä, kun väittelin filosofian tohtoriksi pohjoismaisten kielten alalta. Päivä, joka niin pitkään oli häämöttänyt jossakin epämääräisessä ja epävarmassa tulevaisuudessa, olikin lopulta todella vastassa. Ajatukset ovat siinä vaiheessa monenkirjavat. Helpotuksen tunteeseen sekoittui jonkinlainen epätodellisuuden tuntu. Vielä tutkintotodistuksestakin piti melkeinpä tarkistaa, että kyllä se näköjään todellakin on tapahtunut.
Mutta mitäpä seuraavaksi? Nykyisen leikkauspolitiikan kovina aikoina apurahojen tai työsuhteiden saaminen käy yhä haastavammaksi ja kilpailu kovemmaksi, eikä tutkijan tie ole helppo. Pitäisikö siis lähteä hakemaan ihan muita hommia? Ehei, hyvät ystävät! Tutkijalla on oltava jotakin, jota voisi kuvata latinan sanalla passio sen positiivisemmassa mielessä, siis intohimoa, innostusta. Valitulla tiellä voi sen turvin jatkaa, vaikka tie välillä kiviseltä näyttäisikin.
Tällä tiellähän on tallattu jo pitkään. Väitöskirjaa tuli lähdetyksi tekemään heti, kun maisterin paperit olivat kädessä. Jokin askel tällä tiellä lienee ollut sekin, että ensimmäinen yliopistossa koskaan kuuntelemani luento oli mitäpä muutakaan kuin latinaa. Ensi askeleet tähän suuntaan taisivat tulla otetuiksi siinä vaiheessa, kun sain ylioppilastodistuksen ja peruskoulun päästötodistuksen (luitte oikein: siihen aikaan se tosiaan oli vielä päästö- eikä päättötodistus). Noitahan monet juhlivat suurinakin saavutettuina päätöspisteinä. Alkupisteitähän ne olivat, ja alkupiste on vielä tämä tohtoroituminenkin! Väitöspäivänä minulle ehdotettiin loman pitämistä tai juhlimista. Moiseen ei kuitenkaan juuri jäänyt aikaa tutkimussuunnitelman laatimiselta ja apurahahakemusten rustaamiselta.
Miten post doc -aihe sitten oikein valitaan? Väitöskirjan aihe, niin rakas kuin se periaatteessa onkin, tuntuu tarpeeksi kalutulta ainakin vähäksi aikaa, kun sitä yli viisi vuotta on pähkäillyt. Väitöstutkimuksen onnistuneimmista osista kannattaa silti ponnistaa ja lähteä laajentamaan tuolta kaistaleelta. Tätä tietä valikoitui uudeksi aiheekseni latinan kielen vaikutus ruotsin syntaksiin ja stilistiikkaan keskiajan lopulta uuden ajan puolelle aina 1700-luvulle asti. Tutkimus on jo käynnissä, vaikka apurahahaut ovat vasta vetämässä. Kuinka virkistävää päästä uuden tutkimusmateriaalin kimppuun!
Epävarmalta tulevaisuus toki näyttää, ja pitkän tähtäimen suunnitelmia on vaikea tehdä. Tämä on sitä ”uutta” työelämää, jossa kaikki on pätkissä ja silppuna. Joskus on lyhyessä työsuhteessa, joskus apurahalla, joskus menee vähän aikaa niin, ettei ole kumpaakaan. Tutkijan työ kuitenkin on pitkäjänteistä, ja sen pitää jatkua koko ajan. Se, joka on silppuna ja pätkissä, ei siten olekaan itse työ, vaan toimeentulo. Tokko tämä edes niin uutta onkaan: ”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”, lauloi Tapsa Rautavaara. Ja silppua se aiempienkin sukupolvien työ ja toimeentulo itsellisinä tai renkeinä oli. Lannistua ei saa. Tähän kohtaan voisi siteerata Tankki täyteen -sarjan Sulo Viléniä: ”Aina ennenkin on pärjätty tulevaisuudessa. Ja jos tämä nykyinen tulevaisuus yhtään muistuttaa niitä entisiä, niin pärjätään nytkin.”
Ajatukseni väitöksen jälkeen voinee tiivistää yhteen ainoaan saksan kielen sanaan: Vorwärts! Mutta, arvoisat kanssatutkijani, muistakaa kuitenkin tutkijan passion rajat ja panostakaa myös kotiin, perheeseen ja kulttuuriin, jotta elämä on tasapainossa.
Mikko Kauko, FT
Pohjoismaiset kielet
