Millaisia arpapelejä antiikin roomalaiset pelasivat? Perustuiko Kauppiaskadun nimi keskiajalla vain siihen tosiasiaan, että sen varrella toimi kauppiaita, vai voisiko tuon saman kadunnimen olemassaolo muissakin Itämeren alueen kaupungeissa kieliä jostakin muusta? Ovatko 1700-luvun metsäsuomalaiset raapustaneet riimuilla sanan ”puuro” Taalainmaalle? Muun muassa nämä kysymykset olivat esillä Turun yliopiston Kieli- ja Käännöstieteiden laitoksen kielihistoriallisessa tutkijaseminaarissa 13.5.2016. Meitä oli koolla salin täydeltä, ja keskustelu oli varsin vilkasta! Laitoksella tehtävällä kielihistoriallisella tutkimuksella on runsaasti yhtymäkohtia muuhun humanistisen tiedekunnan tutkimukseen ja miksei yhteiskunnallisiinkin oppiaineisiin, kun tutkimuksen kohteena on esimerkiksi tekstikulttuuri, pedagogiset tekstit, lakitekstit, tai kulttuurien välinen vuorovaikutus niin kuin se ilmenee lainasanoissa.
Delia Schipor oli seminaarin vieraileva puhuja, ja kertoi tutkimuksestaan Stavangerin yliopistossa Norjassa. Hän on perehtymässä kansankielistymisen prosesseihin myöhäiskeskiajan, eli 1400- ja 1500-lukujen, englantilaisissa dokumenteissa Hampshire Record Office -aineistossa. Latinan kieltä käytettiin myöhäiskeskiajan Englannissa
Carmina Cantabrigiensia. A Cambridgean version of a Medieval European chant collection in Latin. Wikimedia Commons. Cambridge University Library Gg.5.35.
kulttuurisissa, kirkollisissa ja hallinnollisissa yhteyksissä, ja vuoden 1066 normannivalloituksen seurauksena hallinnollisissa yhteyksissä käytettiin myös ranskan kieltä. Schiporin tarkoituksena on tutkia latinan vähittäistä korvautumista englannin kielellä hallinnollisissa dokumenteissa sekä englannin, ranskan ja latinan rinnakkaiseloa ja kunkin kielen suhteellisia osuuksia eri tekstilajeissa. Hän tutkii myös mahdollista yhteyttä tekstilajin ja valitun kielen välillä. Tätä samaa siirtymää latinasta englantiin, mutta tieteellisissä teksteissä, tutkii Sara Norja englannin kielestä. Norja aikoo väitöstyössään tuottaa digitaalisen edition kymmenestä 1400–1600 luvuilta peräisin olevista saman alkemistisen tekstin, The Mirror of Alchemy, englanninkielisistä käsikirjoitusversioista ja tutkia niissä tieteellisen tekstin kansankielistymistä. Hän tarkastelee käsikirjoitusten suhteita toisiinsa ja eurooppalaiseen alkemistiseen perinteeseen.
Monikielisyys on lisäksi läsnä Tuomo Fonsénin saksan kielen tutkimuksessa hieman eri näkökulmasta, sillä hänen työnsä alla ovat tällä hetkellä saksan kielen oppimiseen räätälöidyt pedagogiset kieliopit 1600–1700-luvuilla Ruotsin kuningaskunnassa. Fonsén tarkastelee näiden kirjoittajia, lukijoita ja lähteitä. Hän keskittyy Sven Ingemarsson Tilianderin ja Nicolaus zum Felden saksan kielioppeihin, jotka olivat ajalleen uutuutena kirjoitettu oppijan kielellä, ruotsiksi. Lisäksi ne sisältävät kiinnostavia kontrastiivisia saksa—ruotsi-kielivertailuja ja heijastavat toisinaan myös saksalaista kielifilosofista keskustelua.
Englannin kielestä väitöskirjatutkimustaan esittelevien Aino Liiran ja Sirkku Ruokkeisen töitä yhdistää paratekstuaalisuuden käsite, sisältäen tekstin ja muotoseikat, jotka jotenkin kehystävät keskiössä olevaa leipätekstiä ja ohjaavat sen ymmärtämistä. Aino Liira tutkii paratekstien kommunikatiivisia ja tekstiä järjestäviä funktioita John Trevisan kääntämän
World map from the Polychronicon. Wikimedia Commons, Bodleian Library_
Ranulf Higdenin Polychronicon-historiateoksen käsikirjoituksissa ja varhaisissa printtieditioissa. Hän pyrkii myös selvittämään, kuinka siirtymä käsikirjoituksesta printtieditioon mahdollisesti vaikutti tekstin paratekstuaalisuuteen. Sirkku Ruokkeinen puolestaan tarkastelee 1500-luvun englanninkielisen käännöskirjallisuuden paratekstejä, eritoten alkumateriaaleja, ja sitä, kuinka niissä kommentoidaan, arvioidaan ja arvotetaan käsillä olevaa teosta. Hän hyödyntää sekä teoriaa paratekstuaalisuudesta, että diskurssintutkimuksesta tuttua ns. appraisal-teoriaa. Tarkoituksena on myös tutkia, kuinka kirjoihin ja kirjallisuuteen asennoiduttiin yleensäkin, ja kuinka määriteltiin esimerkiksi hyvä kirja.
Suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineessa tehtävästä työstä painottui seminaarissa nimistön tutkimus, kun töitään esittelivät Kirsi-Maria Nummila ja Regina Bűdi. Kirsi-Maria Nummila esitteli monitieteistä hanketta, jonka tarkoituksena on tutkia keskiaikaista turkulaista kadunnimistöä ja sitä, missä määrin sen muotoutumiseen ovat vaikuttaneet muualta Itämeren alueelta lainatut kadunnimet ja toisaalta kaupungin toiminnot ja fyysiset ulottuvuudet. Vertailtaessa eurooppalaisten kaupunkien kaavoituksia voidaan nähdä, että monissa Itämeren alueen keskiaikaisissa kaupungeissa on samanlainen ns. saksalaisen kaupunkikulttuurin mukainen kaavoitus, ja monet tämän alueen keskiaikaiset kaupungit omaavat tänäkin päivänä samoja kadunnimiä. Tältä pohjalta voidaan olettaa tuon kaavoituksen lisäksi myös kadunnimistön lainautuneen. Regina Bűdi puolestaan tutkii väitöskirjassaan Ericus Erici Sorolaisen Postillan (1621/1625) sisältämien evankeliumitekstien 800 erisnimeä ja vertailee niitä Agricolan Uuden testamentin (1548) ja ensimmäisen kokonaisen suomalaisen Raamatun (1642) erisnimiin, sekä Postillan saksankielisten lähdeteosten, ja enimmäkseen 1500-luvulta peräisin olevien saksan-, latinan-, kreikan- ja ruotsinkielisten raamatunkäännösten (mm. Luther 1545 ja Erasmus 1705 (1535)) erisnimiin. Bűdi tarkastelee vieraiden kielten ja suomen kielen kehityksen vaikutusta Postillan evankeliumitekstien erisnimiin ja näiden erisnimien suomalaistumista. Jotkin Postillan nimistä voidaan luokitella sekä yleis-, että erisnimiin, ja Bűdi pyrkii myös tarkentamaan näiden nimien luokitusta. Väitöskirja voisi kenties lisätä ymmärrystämme ulkomaisten nimien suomalaistumisesta vanhassa kirjasuomessa laajemminkin, ja niin edistää sekä vanhan kirjasuomen-, että nimistön tutkimusta.
Pohjoismaisista kielistä Asta Rauhala esitteli väitöskirjatutkimustaan, jonka tarkoituksena on kartoittaa varhaisia ruotsin lainasanoja (1200–1600-luvuilta) suomen kielessä. Rauhala pyrkii selvittämään erityisesti keskiaikaisen lainatun sanaston laajuutta, sen jakautumista erilaisiin semanttisiin kategorioihin, lainautumisprosessin nopeutta, ja sitä, kuinka kauan nuo lainasanat säilyivät kirjallisessa kielessä. Kenties suomen sanaston tarkastelu skandinaavisesta näkökulmasta voisi johtaa uusien etymologioiden löytymiseen tai avata näkökulmia keskiajan elämään ja kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen kielikontaktien valossa! Skandinaavisiin kieliin keskittyy myös Kendra Willson (TIAS), joka tutkii Suomen alueen ja suomen ja saamen kielten suhdetta skandinaaviseen riimukulttuuriin ja on tällä hetkellä perehtymässä mahdollisiin suomen ja saamen kielen esiintymiin skandinaavisissa riimuissa eritoten siinä tapauksessa, että riimu on todettu vaikeaselkoiseksi. Eräs tutkimuksen alla oleva uudempi 1700-luvun riimu on Taalainmaalta,
16th to 19th-century dalrunes from Dalarna, Wikipedia
ja se näyttäisi sisältävän suomeksi joitakin sanoja: ”MINVLESIÖMEPVRVANTA”. Saimme aivojumppaa kun tarkastelimme riimua yhdessä! Se saattaisi olla metsäsuomalaisten kaivertama, he kun taisivat surullisen usein olla nälässä, mikä selittäisi mahdollisen ’puuro’-sanan (”PVRV”) esiintymän.
Willsonin kaltaista salapoliisityötä tekevät yhtä lailla tohtorikoulutettavat Harri Uusitalo ja Reko Tikka. Uusitalo tutkii suomen kielen väitöskirjassaan Aitolahden koodeksin maanlainsuomennosta Kristoffer Baijerilaisen alun perin ruotsinkielisestä maanlaista. Uusitalo tutkii suomalaisen lakikielen kehitystä ja pyrkii selvittämään, kuka on maanlain käännöksen tekijä ja kuinka se pohjautuu aikaisempiin saman maanlain suomennoksiin ja mistä sellaiset dokumentin osat ovat peräisin, jotka eivät pohjaudu mihinkään aikaisempaan lähteeseen. Yksi mahdollinen kääntäjä on Hartvig Speitz, joka on saattanut tehdä käännöksen istuessaan tuomiota lain halventamisesta! Tätä tutkimustyötä Uusitalo tekee mm. käsialan, kieliopin ja oikeinkirjoituksen pohjalta. Keskeinen osa Uusitalon työtä on tuon maanlainsuomennoksen käsikirjoituksen editointi. Reko Tikan klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin väitöskirjatyön tavoite on kirjallisen ja arkeologisen aineiston pohjalta tutkia, millaisia antiikin Rooman ja varhaiskeskiajan arpapelit olivat ja mikä niiden merkitys oli sen ajan ihmisille. Hyödynnettiinkö niitä esimerkiksi uhkapelaamisessa? Tikka nosti seminaarissa esille suomen kielessä olevan eron verbien ’pelata’ ja ’leikkiä’ välillä, pelaamisen ollessa jotakin, minkä parissa kaiken ikäiset viihtyvät. Monista Euroopan kielistä tämä erottelu puuttuu, ja se on Tikan mukaan saattanut vaikuttaa siihen, että pelejä ei ole nähty niin arvokkaana tutkimuskohteena. Tämän kaltainen tutkimus on mielestäni oiva osoitus siitä, miten kielten osaaminen ja tutkiminen hyödyttää myös kulttuurista ja historiallista tutkimusta.
Toivotan KKTL:n kielihistorioitsijoiden puolesta kaikille oikein levollista ja lämmintä kesää!
Aino Haataja
Kirjoittaja on filosofian maisteri englannin kielessä, ja on maisterintyössään tutkinut kasvatuksen kuvausta, sekä luonto–kulttuuri ja eristyneisyys–yhteiskunta vastakkainasettelua anglo-irlantilaisen Maria Edgeworthin romaanissa Ormond (1817).