Budapestissa viime syyskuussa järjestetty Faith and Power ‒ Undergraduate Conference in History -konferenssi, jonka teemana oli uskonnon ja vallan suhde, tarjosi akateemisen sisältönsä lisäksi erään yllätyksen: eri kansallisuuksia edustavista opiskelijoista ja tutkijoista koostuneeseen osallistujakuntaan tutustuminen sai minut pohtimaan ihmisen yhteiselämiseen liittyviä asioita uudella tavalla. Sain nimittäin huomata kuinka erilaisista lähtökohdista tulevat, erilaisia arvoja omaavat ja ympäri maailmaa tulevat ihmiset

kykenivät hienovaraiseen, kunnioittavaan ja hedelmälliseen kanssakäymiseen myös herkkiä ja vaikeita asioita käsiteltäessä. Tässä kirjoituksessa selvitän kokemaani.

Aloittakaamme John Steinbeckin ajatuksista ihmisten erilaisuutta koskien. Steinbeck kuvaa seuraavin runollisin sanoin kotiseutuaan: ”Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu, on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. [‒] Siellä asustaa, kuten muuan mies kerran sanoi, ”porttoja, sutenöörejä, pelureita ja suuria lurjuksia.” Näin sanoessaan hän tarkoitti Kaikkia Mahdollisia Ihmisiä.” (Hyvien ihmisten juhla, suom. Jouko Linturi.) Steinbeckin teoksen keskiössä on yksilöllisestä erilaisuudesta syntyvän monimuotoisen yhteisön kuvaus. Cannery Rown ihmiset ovat toden totta hyvin erilaisia keskenään; teoksen päähenkilöinä ovat muun muassa arvostettu tohtori, ilotalon emäntä, ilotalon ovimies, sekatavarakauppias, harrastetaidemaalari ja laiskojen mutta autuaiden nuorten miesten lauma. Suuren yksilöllisen erilaisuuden johdosta sosiaaliset yhteentörmäykset ovat Cannery Rowlla arkipäivää. Näistä ei kuitenkaan seuraa teoksessa yhteisön lamaantuminen ja hajoaminen, sillä erilaisuuden ja yhteentörmäysten

vastavoimana toimivat viisaus, ymmärrys ja anteeksianto. Tuloksena on Cannery Rown monimuotoisen yhteisön hauras yhteiselo.

Erilaisuus ja eriarvoisuus aiheuttavat ristiriitoja yhteisöissä, mitä Steinbeck teoksessaan esimerkillisesti kuvaa. Hyvin moni on luultavasti törmännyt myös omakohtaisesti ihmisyhteisöä koskevaan problematiikkaan. Näin ollen seuraavat väitteet lienevät tuttuja: on ollut, on olemassa ja tulee olemaan lukuisia erilaisia ihmisyhteisöjä ominaistapoineen; yksilön voi olla hankala elää yhteisössään; yhteisö on yksilölle välttämätön; yksilön ja yhteisön suhde on muutosaltis asia. Tässä kohden lankoja voidaan sitoa yhteen toteamalla, että ‒ paradoksaalisesti ‒ yhteisöön kuuluminen on ihmiselle tarpeellista ja osittain välttämätöntä, joka kuitenkin synnyttää usein yksilöllisiä ja yhteisöllisiä ongelmia.

Mitä voidaan tehdä erilaisuuden ja eriarvoisuuden maailmassa? Sosiologi Richard Sennett esittää erään merkittävän näkökulman. Hänen lähtökohtaisena huolenaan on seuraava ongelma: monimutkaisessa ja eriarvoisessa nykymaailmassa ei hallita riittävästi kunnioituksen ja arvostuksen osoittamista. Sennettin mukaan tätä puutetta auttaa täyttämään seuraavan asenteen omaksuminen: ”Sellainen tasa-arvo, jota tämä kirja pyrkii edustamaan, perustuu autonomisuuden psykologiaan. [‒] [A]utonomia edellyttää, että hyväksymme muissa sen mitä emme heissä ymmärrä. Silloin kohtelemme heidän autonomisuuttaan samanarvoisena kuin omaamme. Myöntäessämme autonomian annamme arvostusta heikoille ja ulkopuolisille, ja samalla oma luonteemme vahvistuu.” (Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa, suom. Kaisa Koskinen.) Näin kunnioitusta ja arvonantoa tulisi osoittaa heikompien ohella myös ulkopuolisille ja ylipäänsä kaikille erilaisille ihmisille. Eikä tämä edes maksa mitään!

Budapestin konferenssissa sain todistaa onnistunutta yhteiseloa ja erilaisuuden sekä eriarvoisuuden kunnioittamista ja arvostamista. Konferenssin tämänkertaisena teemana oli siis uskonnon ja vallan suhde, jota voi pitää hienovaraisuutta vaativana ja joiltakin osin herkkänä aihealueena. Luentojen ja esitelmien sisältöinä olivat esimerkiksi Turkin nykyisen tilanteen historialliset taustatekijät, Georgian uskonnollinen ja poliittinen kehitys, kiinalainen yhteiskunta ja dao, Budapestin monimutkainen ja monitulkintainen menneisyys, nykyajan uskonnollisesti motivoitunut väkivalta ja jihadin historia. Vapaa-ajalla osallistuin keskusteluihin, jotka koskivat esimerkiksi nykypolitiikkaa ja -poliitikkoja, Mannerheimia, Walt Whitmania, suomen ja unkarin kielten yhteyksiä, länsimaalaisen ja kiinalaisen ruokailutottumuksen eroja, Yhdysvaltain tulevia vaaleja ja Euroopan tulevaisuutta. Kaiken aikaa oli aistitavissa hienotunteisuuden, varovaisuuden, kunnioituksen ja arvostuksen läsnäolo. Näiden seikkojen seurauksena monenlaiset aiheet saivat havaintojeni mukaan hedelmällisen, monipuolisen ja rehellisen käsittelyn ilman osallistujien vakaumusten, näkemysten ja tunteiden loukkaamista.

Miten käy, kun yhteiselo ja erilaisuuden ja eriarvoisuuden kunnioittaminen eivät onnistu? Erään vastauksen tälle kysymykselle tarjosi professori Carsten Wilken opastaman historiallisen kaupunkikierroksen eräs totaalisen pysäyttävä kohde. Kengät Tonavan rannalla -muistomerkin äärellä Wilke kertoi, miten Unkarin natsimielisen Nuoliristi-puolueen jäsenet pakottivat toisen maailmansodan aikana pääosin Budapestin juutalaisista kootun ja alasti riisutun ihmisjoukon seisomaan riviin Tonavaan polviaan myöden. Tämän jälkeen jokainen seisoja teloitettiin raa’asti ampumalla. Seurauksena tämä Tonavan kohta, jonka törmällä siis seisoimme, oli yli puolivuosisataa sitten veren värjäämä ja täynnä ajelehtivia, alastomia ja luodin ruhjomia ruumiita. Wilken lopetettua seurasi hiljainen, vakavoitunut ja

mietteliäs hetki. Tämä murheellinen tapahtuma antoi näin traagisen ja varoittavan opetuksensa siitä, kun yhteiselo ja erilaisuuden sekä eriarvoisuuden kunnioittaminen ja arvostaminen eivät onnistu lainkaan.

Yhteiseloa ja sen ongelmallisuutta koskevat kysymykset johtavat yleisempiin ihmisluontoa, moraalia ja arvoja koskeviin pohdintoihin. Kysymme muun muassa seuraavia kysymyksiä: Onko ihmisellä jokin muuttumaton perusolemus, joka määrittää hänen toimintaansa universaalisti? Onko olemassa ajasta ja paikasta riippumattomia arvoja? Voiko rauhanomainen ja laaja-alainen yhteiselo olla tulevaisuudessa mahdollista? Luulen, että moni päätyy viimeksi mainitun kysymyksen kohdalla epäilyyn eikä suinkaan suotta: maailma tuntuu olevan usein monimutkainen, hankala ja valitettavasti myös vaarallinen paikka täynnä inhimillistä tragediaa. Eräänä mahdollisuutena on taipua ajattelemaan, että yksilöiden ja yhteisön eettiset käsitykset ja arvot ovat aina perustavalla tavalla erilaisia ja ristiriidassa keskenään. Budapestin konferenssissa olleiden ihmisten kanssa toimiminen osoitti kuitenkin itselleni sen, että erilaisuudesta huolimatta hedelmällinen ja kunnioittava kanssakäyminen on täysin mahdollista ja myös herkkätunteisia aiheita koskevasti.

Pessimistiset ajatukset saattavat houkutella ihmisen yhteiselon onnistumista koskien. Tässä kirjoituksessa läpikäydyt asiat torjuvat kohdallani näitä ajatuksia. Yhteenveto on seuraava. Ensinäkin kunnioittavaan ja arvostavaan kanssakäymiseen kykeneviä ja haluavia ihmisiä on todennäköisesti joka puolella. Toiseksi tällaisten ihmisten olemassaolo antaa aihetta laajempaan toiveikkuuteen: yhteiselon, erilaisuuden ja eriarvoisuuden aiheuttaman problematiikan rinnalla tuntuu olevan sopuisaan yhteiseloon ja yhteiseen hyvään tähtääviä vahvoja voimia.

Visa Helenius

Kirjoittaja tutkii filosofian väitöskirjatutkimuksessa riittävän perusteen periaatetta ja suunnittelee latinalaisessa filologiassa Lucretiuksen De rerum natura -teosta koskevaa pro gradu -työtä

Joulukuun pimeyden keskellä järjestettiin konsertti Felix Thomas Lumen Mundi yhteistyössä TUCEMEMS ja Koneen säätiön rahoittaman Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa -hankkeen kanssa.

Kokoonnuimme konserttiin Turun linnan kirkkoon. Ikkunoiden ulkopuolella lyhyt ja

hämärä päivä hiljalleen tummui pimeäksi yöksi, mutta sisällä kirkossa oli valoisaa ja lämmintä. Aluksi Marika Räsänen piti lyhyen esitelmän siitä, mistä konsertin lauluissa oikein on kyse. Konsertin kaikki laulut ovat peräisin Pyhän Tuomas Akvinolaisen muistojuhlista keskiajalta, ja niitä on laulettu pyhimyksen juhlapäivinä.

Tuomas oli dominikaanimunkki, joka eli 1200-luvulla, ja on tullut tunnetuksi erittäin merkittävänä teologina ja filosofina länsimaisen kulttuurin kannalta. Vähemmän tunnettu puoli hänestä ainakin luterilaisessa Suomessa on se, että hänet julistettiin pyhimykseksi hänen kuolemansa jälkeen. Tuomaan kuoleman jälkeinen ”elämä” ei ollut kuitenkaan aluksi kovin rauhaisa, sillä hänen ruumiistaan tai oikeammin reliikistään kiisteltiin vielä pitkään.

Dominikaaniveli Tuomas nimittäin kuoli vuonna 1274 Fossanovan luostarissa, joka oli osa sisterssiläissääntökuntaa. Näin ollen hänen ruumiinsa jäi dominikaanien näkökulmasta ”väärän” veljestön käsiin. Dominikaanit halusivat Tuomaan reliikin itselleen, mutta sisterssiläiset halusivat pitää pyhimyksen itsellään, eikä tilannetta helpottanut se, että paavi kanonisoi Tuomaan virallisesti vuonna 1323.

Dominikaaneilla oli siis uusi pyhimys, mutta konkreettinen yhteys pyhimykseen, hänen maanpäällinen ruumiinsa, oli sisterssiläisten hallussa. Tässä tilanteessa Tuomaan muistopäivän liturgia kehittyi sellaiseksi, että lauluissa kuvataan Tuomaan ruumiin läsnäoloa hyvin konkreettisesti, jotta dominikaanit saattoivat tuntea Tuomaan lohduttavan ja valoisan läsnäolon.

Tuomaan tarina ei päättynyt tähän. Lähes sata vuotta Tuomaan kuoleman jälkeen paavi määräsi Tuomaan ruumiin siirrettäväksi Fossanovan sisterssiläisluostarista Toulousen

dominikaaniluostariin. Siirto huipentui vuonna 1369, kun ruumis saapui Toulousen dominikaanikirkkoon suuressa juhlassa. Tämän niin sanotun translaation kunniaksi dominikaanit kehittivät toisen juhlan Tuomaan kunniaksi. Tässä uudessa translaatiojuhlassa juhlittiin Tuomaan ”kotiinpaluuta”, siirtymistä dominikaanien haltuun. Konsertissa kuultiin joitakin lauluja kummankin juhlapäivän liturgioista.

Vox Silentii -lauluyhtye, eli Johanna Korhonen ja Hilkka-Liisa Vuori, lauloi konsertissa. Laulu kaikui kirkon paksuissa kiviseinissä. Oli uskomatonta kuulla, kuinka vain kaksi laulajaa saattoivat saada koko suuren salin resonoimaan niin uskomattoman kauniisti. Kirkkosalista tuli ikään kuin trion kolmas ”laulaja”, kuten Vox Silentii kotisivuillaan asian ilmaisee. Laulua kuunnellessa saattoi hyvin aavistaa, kuinka dominikaanit ovat sitä laulaessaan hyvin voineet kokea läsnäoloa ja lohdutusta, jonka on ajateltu olevan Tuomaan läsnäoloa. Joka tapauksessa musiikki vaikutti ainakin allekirjoittaneeseen rauhoittavasti. Konsertin jälkeen laulut tuntuivat kaikuvan vielä pitkään jossakin sisälläni.

 

Miika Norro