Aamulla busseilla 44 tai 75 alas kaupungin paikkoihin ja illalla porrastreeni ylös Gianicolo-kukkulan laelle Villa Lanten diplomaattiseen rauhaan. Sitä rataa pari opiskeluviikkoa maailman keskipisteessä sujui. Kirjoitan tässä tekstissä enimmäkseen Rooman lukuisista kirkoista, vaikka antiikin raunioissa ja keisarien yltäkylläisyydessä olisi myös aihetta riittämiin.
Villa Lante Pietarinkirkosta saapuneen silmin.
Kulttuurihistorian Rooma-kurssin ensimmäinen kirkkokohde oli lauantai-iltapäiväinen Pantheon, joka ei alun perin kristillinen kirkko ollutkaan. Antiikinaikaisen temppelin hiljaisen hyminän keskeyttivät monikieliset kuulutukset, jotka pyysivät olemaan hiljaa. Aikansa suurin kupoli erottui kaupungin siluetissa, ja sen näki myös Villa Lanten terassilta. Keskiajalla ja sen jälkeen tärkeitä henkilöitä haudattiin kirkkoihin. Pantheonissa oltiin Raffaellon lisäksi kuninkaiden haudoilla, tosin Italian kuninkaiden. Samaisena päivänä oltaisiin käyty Rooman ainoassa goottilaisessa kirkossa eli Santa Maria sopra Minervassa. Siellä vietettiin siestaa niin kuin lähes kaikissa kirkoissa likimain 12–16, eivätkä ne siksi olleet auki. Onneksi tarjoutui toinenkin mahdollisuus, kun päästiin seuraamaan suomalaista ekumeenista jumalanpalvelusta samaisessa paikassa 19.1. perjantaina. Messun jälkeen birgittalaissisaret tarjosivat leipomiaan leivoksia ja pitsaa sekä kelpo punaviiniä.
Matkan aikana ehdittiin tutustua pariin kymmeneen kirkkoon, joista suurimpaan osaan kirkkopäivinä. Maanantaina 15.1. nähtiin hopeaa ja kultaa kiiltävät, Pietaria ja Paavalia kuvaavat relikvaariot. Niiden sisään oli kätketty Lateraanikirkon keskeisimmät pyhäinjäännökset eli noiden apostolien pääkallot. Alttarin alla olisi pitänyt olla viimeisellä ehtoollisella käytetty pöytälevy, mutta sitä ei nähty. Valtavan kirkon apsiksessa paavin istuin loisti tyhjyyttään.
Lateraanikirkon apsismosaiikkeja ja paavin valtaistuin.
Sininen sädekehä, kultainen sädekehä, sininen laatikko pään ympärillä, feeniks-lintu oksalla, kaksitoista lammasta ja Agnus Dei. Taivaallinen Jerusalem kultaa ja jalokiviä täynnä, pyhimyksiä, marttyyreja, Neitsyt Maria ja Kristus. Pietari ja Paavali isällisesti läsnä, akantuskiekuroiden katveessa. Bysanttilaista vaikutusta näkyi lähes jokaisessa Rooman kirkon apsis-koristelussa. Lateraanikirkon, San Clementen, Santa Prasseden ja Santa Maria in Trasteveren -kirkoissa muun muassa. Tarkkasilmäisempi erotti niissä pieniä eroja, kuten mittakaavan muutoksia Pyhän Fransiskuksen kuvauksissa.
Eräänä sateisena päivänä kuljimme bussilla kaupungin muurien ulkopuolelle Via Appia Anticaa pitkin. Suurin osa 300-luvun basilikoista rakennettiin marttyyrien hautapaikoille, jotka sijaitsivat kaupungin ulkopuolella niin kuin haudat yleensäkin. Tien varrella sijaitseva San Sebastianon marttyyrihautakirkko oli kuorrutettu barokkilisukkein, mutta kirkon alapuolen katakombeissa oli toisenlaista tunnelmaa. Oppaan johdolla kierreltiin sokkeloista ja ahdasta reittiä loputtoman pitkään. Etenkin esikristilliset haudat olivat vaikuttavia. Siellä ei tietenkään saanut kuvata, paitsi itse kirkossa, johon pyhän Sebastianin maalliset jäänteet oli laitettu säilöön.
Ennen Rooman matkaa Pietarinkirkko oli se, jonka entuudestaan tiesin. Tietysti sielläkin oli käytävä. Pietarinkirkossa oli paljon silmänruokaa, mutta se jäi sen päivän viimeiseksi kohteeksi – kirsikaksi kakun päälle. Aiemmin päivällä koluttiin Vatikaanimuseon saleja ja käytäviä. Päällimmäisenä jäi mieleen Paavi Julius II:n armollisuus sitä talonpoikaa kohtaan, jonka auraan Laokoon-veistoskokonaisuus oli tarttunut. Paavihan lupasi ensin valtavat rikkaudet ostaakseen veistoksen, mutta päätyi viimein paljon parempaan tarjoukseen. Harva 1500-lukulainen talonpoika sai unelmoida ikuisesta synninpäästöstä, jonka kyntäjä sai palkakseen?
Laokoon-pappi poikineen. Papin puuttuvasta kädestä oli vääntöä, josko itse Michelangelo olisi sen saanut veistää, mutta joku tuntemattomampi mestari työn sai tehdäkseen.
Rooman kirkkojen omaleimasuutta olivat 1100-luvun romaaniset kellotornit, joita kohoili ympäri kaupunkia. Toinen tyypillinen piirre olivat kosmaattiset (stile cosmatesco) lattiat. Sellaisia oli rakennettu lähes jokaiseen keskiaikaiseen kirkkoon. Lattiat koostuivat pienistä erivärisistä marmoripaloista, jotka muodostivat geometrisia kuvioita, useimmiten ympyröiden ja muiden perusmuotojen yhdistelmiä. Lattioita, torneja ja muutamia apsis-mosaiikkeja lukuun ottamatta keskiaikaa oli Rooman kirkoista vaikeaa enää nähdä, niin kovin barokin koristukset olivat ne vallanneet.
Santa Prasseden kappelin katon kultaista kimallusta.
Viimeisellä illallisella puhe soljui italialaisissa miehissä ja kuluneessa kahdessa viikossa. Keskusteltiin suosikkikirkoistakin. Suurelle osalle Santa Prassede teki lähtemättömimmän vaikutuksen, juurikin upeiden apsis- ja kappelimosaiikkien takia, myös Santa Maria Maggiore sai hajaääniä. Muutamia keskeisiä ja lukuisia tuntemattomampia kirkkoja jäi vielä tulevillekin reissuille nähtäväksi.
Janne Aakko