Itämeri – ongelma ja mahdollisuus

Meri ja merenkulku on yksi yliopiston strategian painopistealueista. Painotusta aiotaan toteuttaa yhdessä Åbo Akademin kanssa. Tähän sopivasti Abo Akademin meribiologian professori Erik Bonsdorff valittiin juuri vuoden professoriksi. Vaikka Turun yliopiston meribiologian tutkimus onkin kansainvälistä huippua, se tunnetaan Suomessa paljon huonommin. Tekemämme korkeatasoisen Itämeren eliöiden ekologisen, fysiologisen ja geneettisen tutkimuksen tunnettuuden lisäämisessä meillä onkin työsarkaa.

Monet piirteet Itämerestä tekevät siitä toisaalta ympäristötutkijan aarreaitan ja toisaalta äärimmäisen herkästi haavoittuvan alueen. Se on nuori, matala, erossa valtameristä ja teollistuneiden maiden ympäröimä. Itämeren valuma-alueella asuu lähes 100 000 000 ihmistä. Lisäksi sen lämpötila ja suolapitoisuus ovat alhaisia ja vaihtelevia.

Itämeren ympäristöongelmat ovat olleet uutisissa 1970-luvun alusta lähtien. Lisääntymiskyvyttömät hylkeet ja silmättömät silakat olivat ensimmäiset uutiset. Sitten tulivat merikotkien mitättömät poikasmäärät ja lohen ruskuaispussipoikasten kuolemat. Merkittävää on, että kaikki 1970-80-lukujen uutiset kertoivat eliöiden kuolemista. Suurin syy silloisiin ympäristöongelmiin oli puunjalostusteollisuus, jonka huonosti puhdistetut jätevedet aiheuttivat monien pysyvien ympäristömyrkkyjen leviämisen Itämereen. Lisäksi sellu- ja paperitehtaiden jätevedet vastasivat lähes sadan miljoonan ihmisen jätevesien aiheuttamaa hapenkulutusta. Kun lisäksi tuolloin asutusjätevedet kaikkialla virtasivat mereen lähes puhdistamattomina, pohjaan vaipuvan rehevöittävän aineksen määrä oli huima. Pahimpiin aikoihin verrattuna rehevöittävän aineksen päästöt ovat laskeneet puoleen ja merkittävien pysyvien ympäristömyrkkyjen päästöt murto-osaan. Kun dioksiinien ja PCB-pitoisuudet vedessä ovat laskeneet suunnilleen viidennekseen, mutta siitä huolimatta lohen ja silakan dioksiinipitoisuudet ylittävät EU:n elintarvikkeille sallitut arvot, voi vain kauhistella dioksiinin todennäköistä määrää kaloissa parikymmentä vuotta sitten.

Muinaisiin uutisiin verrattuna viime aikojen huolet liittyvät kaikki siihen, että eliöt ovat lisääntyneet liikaa. Kun mikään ei aiheuta enää hylkeiden lisääntymisongelmia esimerkiksi harmaahylkeiden kanta on lisääntynyt muutamasta sadasta 20000:een. Kaloja syövien merimetsojen kanta on räjähtänyt – laji tuli Suomen alueelle vain parikymmentä vuotta sitten, mutta nykyisin merimetsot kansoittavat ulkoluodot tuhansin. Kun rehevöittävien aineiden kasvua ruokkivaa vaikutusta eivät mitkään myrkyt rajoita, sinileväpuuro estää loppukesällä uimisen Saaristomerellä.

Entiset synnit ovatkin yksi suurimmista Itämeren suojelun ongelmista. Kun pohjasedimenteissä on niihin vuosikymmenien aikana laskeutunut ravinnemoska ja jätevesien ympäristömyrkyt, jotka vapautuvat veteen, menee jopa vuosikymmeniä ennen kuin näkyvät haitat poistuvat, vaikka maalta tulevat päästöt pystyttäisiin estämään täysin. Kuitenkin Itäisen Suomenlahden tilanteen parantuminen Pietarin jäteveden puhdistuslaitoksien käyttöönoton jälkeen osoittaa, etteivät suojelutoimet ole turhia.

Lämpötilan nousu, ympäristömyrkyt, öljypäästöt ja vieraslajien vaikutukset ovat kaikki asioita, joita Turun yliopiston vesibiologit tutkivat eri näkökulmista. Yksityiskohtaista ympäristötietoa, muun muassa pitkähkö mielipideteksti – jossa on paljon tätä yksityiskohtaisempi selvitys Itämeren tilasta – ja ympäristöblogi löytyvät web-sivuiltani www.eepru.com.

Mikko Nikinmaa
Kirjoittaja on eläinfysiologian professori.