Ostrakismia vai osallisuutta?
Se, ettei kukaan huomaa, satuttaa. Neurotieteellisten tutkimusten mukaan sosiaalinen kipu – yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus – näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti.
Ostrakismi on tahallista tai tahatonta, sosiaalista kipua tuottavaa väkivaltaa. Siihen ei tarvita sanoja tai tekoja, riittää kun jättää toisen huomaamatta. Tutkimuksessamme 12-vuotias poika kuvasi tätä tunnettaan sanoilla: “Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun nyt just kävi niin..”.
Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan enää 56 % nuorista kokee kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Kolme vuotta aiemmin vastaava luku oli 76 %. Maahanmuuton voimakas lisääntyminen selittää muutoksesta osan, mutta ei kahtakymmentä prosenttiyksikköä. Osallisuuden kokemus eli tunne siitä, että kuulun tänne, minulla ja sillä, mitä teen on merkitystä, on selkeässä laskusuhdanteessa.
Osattomuuden kokemuksen seurauksista voi lukea päivittäin. Niitä löytyy valtavasti myös vuosien varrella kertyneiden yksinäisyystutkimustemme aineistoista. Nuori, jonka mukaan: ”Minun yksinäisyyteni on sitä, etten enää yksinkertaisesti jaksa. En haluaisi luovuttaa kesken kaiken, mutta olen taas ihan helvetin väsynyt kaikkeen, ja tuntuu, ettei millään ole sittenkään lopulta mitään merkitystä” ei lähde kouluun, harrastuksiin tai jaksa ehkä enää nousta.
Osa ulkopuolelle suljetuista pyrkii palauttamaan oman toimijuutensa taistelemalla tilannetta vastaan. Ensisijaiset keinot ovat yleensä prososiaalisia eli ystävällisiä eleitä, keskustelunavauksia, toisten seuraan hakeutumisia. Elleivät nämä tuota tulosta, on vaihtoehtona taistella itsensä esille. Kouluissa opettajat tekevät parhaansa saadakseen aggressiivisesti tai yltiöpäisesti käyttäytyvät oppilaat hiljenemään. Samaan aikaan luokassa on monta, joiden ääni ei ikinä pääse esille.
Osattomuuteen ei ole olemassa appsia vaan siihen tarvitaan sanallista ja sanatonta vuorovaikutusta, kohtaamista, hyväksytyksi tulemisen tunnetta, tilaa ja vapautta olla juuri niin äänekäs tai hiljainen kuin itse haluaa. Toimiva opettaja-oppilas- ja vertaisvuorovaikutus ovat asioita, jotka jokainen voi oppia. Niitä ei kuitenkaan voi oppia yksinään vaan harjoitteluun tarvitaan aina vähintään kaksi, mieluiten koko koulu.
Nuorten urbaania yksinäisyyttä vastaan taisteleva CoLearning CoPassion konsortiomme pääsi Helsinki Challenge tiedekisan jatkoon, rinta rinnan muun muassa syöpä- ja malariatutkimusten kanssa. Vaikka hyvinvointiin liittyvät asiat ovat pitkään olleet ”pehmoja”, alkavat niiden kalliit kustannukset nousta kestävän kehityksen keskeisiksi kohteiksi.
Muurien rakentamisen sijaan me tarvitsisimme jaettuja perspektiivejä; ulossulkemisen sijaan yhteisöllisyyttä. Koulu on aina ollut paikka, jossa rakennetaan tulevien sukupolvien oppimista, hyvinvointia ja pärjäämistä, kykyä uudistua ja muuttaa vallitsevia epäkohtia.
Sata vuotta sitten keinoja tähän olivat lämmin lounas, lukutaito ja yhteisöllisyys. Terveys-, oppimis- ja osallisuusselvitysten perusteella samat pätisivät edelleenkin. Ja kuten aiemminkin, valinta on meidän aikuisten – opetammeko lapsillemme ostrakismia vai osallisuutta.
Niina Junttila
Kirjoittaja on kasvatuspsykologian apulaisprofessori.
*Lainaukset kirjasta: Niina Junttila (2015) Kavereita nolla – lasten ja nuorten yksinäisyys. Tammi.