Poliisin valvonnan ongelmiin ei ole yksinkertaista reseptiä

Suomalaiset luottavat poliisiin, ja suomalainen poliisi on korruptoimatonta. Vai onko? Mistä Helsingin huumepoliisina toimineen Jari Aarnion tapaus kertoo? Käsityksemme mukaan se kertoo poliisin toimintaan kohdistuvan valvonnan heikkouksista, mutta niiden korjaamiseen ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua.

Poliisin toiminnan valvonnasta on keskustelu pitkään, ja valvontaa on myös pyritty kehittämään. Viimeistään Helsingin huumepoliisissa tapahtuneiden toimivaltuuksien ylitysten ja suoranaisten rikosten esiin tuleminen on osoittanut asian tärkeyden. Kysymys on yksittäisten ihmisten oikeusturvasta, yleisön luottamuksesta poliisiin sekä laajemmasta luottamuksesta viranomaisiin ja oikeusvaltion toimintaan.

Poliisin valvonnassa on kolme eri linjausta: oikeudenloukkauksen kokeneiden henkilöiden käytössä oleva oikeusturvakeinot, poliisin sisäinen valvonta sekä poliisin ulkopuolinen tarkastus ja valvonta. Suomalaisessa valvontajärjestelmässä on piirteitä näistä kaikista. Viime vuosina valvonnan kehittämistyössä on painotettu poliisin sisäistä valvontaa.

Oikeudenloukkauksen kokeneilla henkilöillä on erilaisia keinoja saattaa asia valvontaviranomaisten käsiteltäväksi. Vahvimpia keinoja on kääntyä tuomioistuimen puoleen. Esimerkiksi kotietsinnöissä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamien ratkaisujen johdosta avattu mahdollisuus viedä kotietsinnän tekemisen jälkeen sen laillisuus käräjäoikeuden tutkittavaksi. Korkeimman oikeuden uusien linjausten ansiosta mahdollisuus saada vahingonkorvausta oikeudenloukkauksen johdosta on parantunut.

Tuomioistuinmenettelyn käynnistäminen edellyttää, että oikeudenloukkauksen kokenut henkilö tietää poliisin tutkintakeinoista. Niin sanottuja salaisia pakkokeinoja, kuten puhelinten, tekstiviestien ja verkkoviestinnän seurantaa, on käytettävä kohteen tietämättä. Henkilö voi joutua myös muulla tavalla poliisin uteliaisuuden kohteeksi. Poliisin tietojärjestelmien käyttöä valvotaankin poliisin sisällä. Valvonta on johtanut kurinpidollisiin toimiin ja jopa oikeudenkäynteihin, kun tietojärjestelmien asiaton käyttö on paljastunut.

Tuomioistuimet suorittavat ulkoista valvontaa paitsi loukkauksen kokeneiden henkilöiden aloitteesta, myös lainsäädännön sitä edellyttäessä. Jotkut vakavista rikosprosessuaalisista pakkokeinoista, kuten vangitseminen ja puhelinkuuntelu, edellyttävät tuomioistuimen päätöstä. Käräjäoikeudet joutuvat myöntämään kuunteluluvan poliisin antamien tietojen perusteella ja usein kiireellisissä tilanteissa. Kuuntelun tai seurannan kohteena olevalla henkilöllä ei ole käsittelyssä edustajaa. Lain mukaan kohteen tulee saada jälkikäteen tieto toimenpiteestä, joskin käräjäoikeus voi myöntää tästä poikkeuksen.

Suomalaisessa järjestelmässä on myös ulkoisen tarkastuksen ja valvonnan piirteitä. Tätä tehtävää toteuttaa Eduskunnan oikeusasiamies. Poliisin on raportoitava sille salaisten pakkokeinojen käytöstä. Oikeusasiamies tekee oma-aloitteisesti tarkastuksia ja ottaa kantaa poliisin toimintaan kanteluiden perusteella. Oikeusasiamiehen ratkaisuilla on vaikutusta poliisin toimintatapoihin, ja oikeusasiamies on myös kiinnittänyt huomiota lainsäädännöllisiin epäkohtiin. Kanteluilla ei kuitenkaan voi muuttaa tehtyjä päätöksiä eikä määrätä korvauksia maksettavaksi.

Valvonnan äärimmäinen muoto on rikossyyte. Jos poliisin toiminta on ollut suorastaan rikollista, asiaa on selvitettävä rikostutkinnan keinoin. Valvonnan pitäisi toimia siten, että asiat eivät pääse näin pitkälle.

Kaikissa valvontakeinoissa on heikkoutensa, mutta myös vahvuutensa. Poliisin sisäinen valvonta on tärkeää, mutta sillä on rajoituksensa silloin, kun toiminnassa on rakenteellisia vinoumia. Pakkokeinojen kohteiden oma-aloitteinen valvonta tuo esille yksittäistapauksia. Salaisten pakkokeinojen kohdalla erityiset tarkastukset ja valvonta ovat välttämättömiä.

Mahdollisuuksia kehittää nykyisiä valvonnan muotoja on monia. Tuomioistuinvalvontaa voidaan kehittää. Esimerkiksi kotietsintä voisi hyvinkin edellyttää etukäteen tuomioistuimelta hankittavaa lupaa, kuten monissa muissa Euroopan maissa. Salaisten pakkokeinojen kohteiden oikeuksia valvovien asiamiesten käyttöä voitaisiin lisätä. Asiamies voisi tarvittaessa saattaa asian ylempien tuomioistuimien käsiteltäväksi. Ylempien tuomioistuimien ratkaisujen julkisuus – vaikkakin ilman asianosaisten nimiä – lisäisi luotettavuutta yleisön silmissä.

Toinen mahdollisuus on lisätä Eduskunnan oikeusasiamiehen resursseja ja toimivaltuuksia. Kolmas mahdollisuus on luoda uusi valvova viranomainen, jossa voisi olla myös yleisön edustajia, kuten esimerkiksi kansanedustajia. Sen tulisi voida ottaa vastaan ilmoituksia oikeudenloukkauksen kokeneilta henkilöiltä, ja myös yleisöltä.

Sitä mukaa kun poliisin valtuuksia lisätään, esimerkiksi verkkotiedustelussa, valtuuksien kohteet eivät voi toteuttaa valvontaa, eikä myöskään pelkkä sisäinen valvonta riitä. Valtuuksien lisääntyessä vaatimukset valvonnan riippumattomuudesta kasvavat. Ennen kuin tapahtuu seuraava väärinkäyttötapaus, olisi syytä uudistaa valvonnan keinoja ja muotoja, jotta poliisi ansaitsisi kansalaisilta korkean luottamuksen tulevaisuudessakin.

Johanna Niemi
Minna Canth akatemiaprofessori

Heini Kainulainen
Yliopistonlehtori, dosentti

Kirjoittajat ovat tutkineet rikostutkintaa koskevaa lainsäädäntöä ja poliisin toimintaa useissa tutkimushankkeissa.