Jääkiekko Euroopassa oli alkuvuosinaan melkoisen elitististä puuhaa

Jääkiekon jokavuotiset MM-kisat pelataan tänä keväänä Saksan Kölnissä ja Ranskan Pariisissa. Kölniläisille jääkiekko on tuttua puuhaa. Kölner Haie pelaa kotiottelunsa Euroopan toiseksi korkeimmalla yleisökeskiarvolla ja seura on voittanut Saksan mestaruuden kahdeksan kertaa. Sen riveissä on vuosikymmenten saatossa nähty monia lajin kansainvälisiä huippunimiä, mm. 1970-1980 –lukujen suomalaisille lätkäfaneille Länsi-Saksan paidassa monet kerrat katkeraa kalkkia juottaneet Erich Kühnhackl, Udo Kiessling ja Gerd Truntschka.

Pariisissa jääkiekko sen sijaan on huomattavasti eksoottisempi näky. Jalkapallossa sekä maailmanmestaruuden että Euroopan mestaruuden voittaneessa maassa le hockey sur glace on marginaalilaji, joka häviää harrastajamäärissä, medianäkyvyydessä ja sponsorieuroissa mennen tullen niin rugbylle, koripallolle, käsipallolle kuin lentopallollekin. Pariisilla ei ole ollut omaa joukkuetta korkeimmalla sarjatasolla vuoden 1990 jälkeen. Tällä hetkellä Français volants de Paris, Pariisin lentävät ranskalaiset, pelaa kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Pääkaupungissa jääkiekko on siis vielä keskimääräistäkin näkymättömämpää.

Aina näin ei ole kuitenkaan ollut. Itse asiassa jääkiekon eurooppalainen historia alkoi juuri Pariisista 1800-luvun lopulla. Rue de Clichyn varrelle oli vuonna 1892 rakennettu katettu tekojäärata nimeltä Le Pôle Nord ja Le Palais de Glaces nousi Rue du Faubord-du-Templelle kaksi vuotta myöhemmin. Tekojääradat ylipäätään olivat harvinaisuuksia tuon ajan Euroopassa, ranskalaisia ennen asialle olivat ehtineet vain britit ja saksalaiset. Käyttö koostui lähinnä luisteluesityksistä ja seurapiirieliittien sunnuntaiskrinnauksista.

Juuri tähän saumaan Pariisiin saapui kanadalainen taitoluistelun amatöörien maailmanmestari George Alfred Meagher näyttämään eurooppalaisille luistelemisen mallia. Meagherilla oli tuliaisinaan mukana nippu aitokanadalaisia jääkiekkomailoja, joiden hän pian tajusi olevan pariisilaisille täysin outoja esineitä. Seitsemän Pariisin-kuukautensa aikana taitoluistelumestari keskittyikin opettamaan ranskalaisille jääkiekkoa. Hän perusti Eiffel-tornin juurelle Euroopan ensimmäisen jääkiekkoseuran, Hockey Club de Paris’n, ja vieläpä organisoi sen ympärille kokonaisen liigan.

Meagherin palattua Kanadaan eurooppalaisen jääkiekon soihtu siirtyi luistelun mahtiseura Club des Patineurs de Paris’n kannettavaksi. Siellä lajiin tutustui myös ranskalaisten taitoluistelijoiden kärkikastiin kuulunut Louis Magnus, josta tuli eurooppalaisen jääkiekon perustajaisä. Hänen johdollaan kumilätkän puukepillä lyömisen ilosanomaa vietiin ensin muihin Ranskan kaupunkeihin ja sitten myös Englantiin, Belgiaan ja Sveitsiin. Vuonna 1908 Magnus pyysi kansainvälistä luisteluliittoa ottamaan jääkiekon siipiensä suojaan. Kansainvälistyäkseen laji tarvitsi yhteisiä sääntöjä ja standardeja, sillä esimerkiksi kentän muodot vaihtelivat Pariisin 33×30–metrisestä ellipsistä Brysselin 30×15–metriseen suorakaiteeseen, Lyonin halkaisijaltaan 50-metriseen kuusikulmioon ja Lontoon  60×16–metriseen jääkaistaleeseen. Kun vielä säännöt olivat mitä sattui, vakavasti otettava kansainvälinen kilpailutoiminta oli mahdotonta.

Kun luisteluliitto antoi Magnusille pakit, hän kutsui toukokuussa 1908 Pariisiin koolle jääkiekon kansainvälisen kattojärjestön perustavan kokouksen. Ranskan kumppaneiksi mukaan liittyivät Belgia, Iso-Britannia ja Sveitsi, sekä muutamaa kuukautta myöhemmin Böömi, joka tuolloin oli autonominen Itävalta-Unkarin osa. Liitto sai nimekseen Ligue International de Hockey sur Glace (LIHG) ja puheenjohtajaksi valittiin Magnus. Ensimmäinen kansainvälinen kiekkoturnaus pelattiin Chamonix’ssa tammikuussa 1908.

Jääkiekko Euroopassa oli alkuvuosinaan melkoisen elitististä puuhaa. Suurkaupunkien jääpalatsit olivat seurapiirien näyttäytymispaikkoja, joista työväestö loisti poissaolollaan. Pelaajat olivat yliopistotutkinnon suorittaneita yläluokkaisia ja aristokraattisia herrasmiehiä, joilla oli aikaa ja rahaa harrastaa. Ilman varallisuutta, asemaa, hyvää nimeä ja suosittelijoita kiekkoseuran jäseneksi ei ollut asiaa. Kansainvälisiä turnauksia pelattiin ulkojäästadioneilla Alppien talviurheilukeskuksissa, Euroopan kosmopoliittisen yläluokan kokoontumispaikoissa.

Ensimmäisen sukupolven ranskalainen jääkiekkotraditio sammui aikanaan. 1951 Pariisissa järjestettiin MM-kisat, mutta isäntien suoritusten sijaan turnaus jäi mieliin lähinnä länsimaiden hallitseman IIHF:n päätöksestä olla myöntämättä Itä-Saksalle osallistumisoikeutta kansainväliseen kiekkoiluun. Ranskan edelleen komein kiekkosuoritus lienee vuoden 1992 kotiolympialaisten kahdeksan parhaan joukkoon selviytyminen. Siellä tuli takkiin USA:lta lukemin 1–4. Seitsemännestä sijasta käydyssä ottelussa tuli vastaan Suomi, joka osoittautui lukemin 1–4 paremmaksi.

Vuoden 1995 MM-kisoissa Juhani Tammisen valmentama Ranska voitti Saksan, Kanadan ja Sveitsin. Jäähallin käytävillä endorfiinihumalassa marssineeseen Tammiseen törmännyt urheilutoimittaja Juhani Syvänen tuli seuraavan sarkastisesti kutsuneeksi häntä Helsingin Sanomissa Ludwig XIV:n mallin mukaan Aurinkokuninkaaksi. Ja veljet, let me tell you, rest is history, niin kuin sanotaan. Eurosportin kanadalainen asiantuntija kuvasi käsillään tuulimyllyn tavoin vaihtoaitiossa heilunutta Tamia termillä ”Tasmanian Bushdevil”.

Neljännesfinaalissa ranskalaisia vastaan tuli kohti maailmanmestaruutta jyrännyt Suomi, joka saatteli heidät katsomoon lukemin 5–0. Ei auttanut sekään, että Gallian kukkojen maalivahtina pelasi mies nimeltä Petri Ylönen.

Markku Jokisipilä
Kirjoittaja on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja

Kuvat: Bill Brine ja Hanna Oksanen