Osaamisen kehittäminen osana arjen aherrusta

Professori Elina Pirjatanniemi käsitteli taannoin kolumnissaan yliopiston arkea professorin näkökulmasta. Kirjoituksen otsikko oli Järkevämpää työnjakoa. Pirjatanniemen keskeinen väite oli seuraava: professorien päivät täyttyvät yhä enenevässä määrin asioista, joilla ei ole mitään tekemistä opetuksen, tutkimuksen tai yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen kanssa.

Uskon, että kyseinen kuvaus tavoittaa yliopiston arjesta jotakin sellaista, jonka jokainen yliopistoyhteisön asiantuntija kykenee tunnistamaan oman työnsä näkökulmasta. Haluan uskoa Pirjatanniemen tavoin siihen, että erilaiset ongelmat ja ongelmiksi koetut asiat ovat ratkaistavissa. Tämä edellyttää Pirjatanniemen korostamalla tavalla kuitenkin sitä, että yliopistoyhteisöllä on mahdollisuus keskustella avoimesti siitä, mikä on tulevaisuuden yliopisto ja mitä siellä tehtävä asiantuntijatyö pitää sisällään.

Asiantuntijatyö vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä. Niinpä käsittelen tässä kirjoituksessa kysymystä, jonka arvelen askarruttavan monia yhteisömme jäseniä arkisen aherruksen lomassa. Miten oman osaamisen ylläpitämiselle ja kehittämiselle jää aikaa, kun jatkuvat muutokset tuntuvat vievän kaiken ylimääräisen ajan ja työpäivää rytmittävät erilaiset lyhyt- ja pitkäkestoiset keskeytykset, jotka tuntuvat estävän pitkäjänteisen keskittymistä vaativan työskentelyn?

Kyse voi olla osittain näennäisongelmasta, sillä ymmärrän osaamisen ylläpitämisen ja kehittämisen arkisena, jokapäiväiseen työhömme kuuluvana piirteenä. Tähän tarjoutuu erinomaiset edellytykset, kun asioita ja ilmiöitä pohtii niin yksin kuin yhdessä kollegoiden kanssa, oppiaineen, laitoksen ja tiedekunnan henkilökunta jakaa hyviä käytänteitä tai henkilökunta kohtaa joka vuosi uuden ryhmän opinjanoisia uusia opiskelijoita. Sen lisäksi tarjolla on runsaasti yliopiston henkilökunnalleen tarjoamaa sisäistä koulutusta tai pitkäkestoisempia koulutuskokonaisuuksia.

Asiantuntijatyön sisältö vaikuttaa toki oman osaamisen ylläpitämiseen. Väitöskirjaa viimeistelevä tohtorikoulutettava ylläpitää ja päivittää osaamistaan toisella tavalla kuin päivittäistä opetustyötä tekevä yliopisto-opettaja, kun taas henkilöstö- tai taloushallinnon ammattilainen kohtaa varmasti täysin erityyppisiä haasteita.

Yliopiston arki on täynnä pieniä ja isoja onnistumisia niin henkilökohtaisella kuin yhteisöllisellä tasolla. Näistä onnistumisista soisi jaettavan tietoa avoimesti, koko yhteisön osaamista kehittävällä tavalla. Esimerkkinä voidaan mainita oikeustieteellisessä tiedekunnassa pääosin syyslukukaudella 2017 toteutettu johtoryhmävalmennus, joka suunniteltiin hyvinvointipalveluiden kanssa yhteistyössä. Kehittämishanke onnistui erinomaisesti, sillä johtoryhmäkoulutus auttoi kirkastamaan johtoryhmän tehtäviä, jämäköittämään kokouskäytänteitä ja reflektoimaan vuorovaikutuksen dynamiikkaa. Hankkeen myönteiset vaikutuksen eivät rajaudu johtoryhmän työskentelyyn, sillä kukin johtoryhmän jäsen pystyy hyödyntämään koulutuksen myötä saatuja oppia toimiessaan niin tiedekunnan kuin yliopiston erilaisissa asiantuntijatehtävissä (toimikuntien puheenjohtajina, keskeisinä valmistelijoina tai aktiivisina jäseninä).

Voin suositella lämpimästi johtoryhmävalmennusta tai vastaavantyyppistä koulutusta kaikille yksiköille.

Jussi Tapani
Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani