Elämä toivossa

Toivossa on hyvä elää. Niin asia varmaan on, sillä toivoessamme haluamme jotain ja toivo kertoo luottamuksesta siihen, että halumme saattaa toteutua. Kun toteamme kollegalle, että ”vielä tässä on toivoa”, haluamme muistuttaa mahdollisuuksien olemassaolosta.

Toivosta puhuminen voi kuitenkin herättää levottomuutta. Toivo muistuttaa kivuliaasti epäonnistumisen vaarasta, ja toivoon liittyvä epävarmuus voi saada ihmisessä aikaan ahdistuksen tunteita. Toivossa elävä saattaa olla samalla tavalla levoton kuin pelossa elävä, vaikka toivossa ajatukset ovat tapahtumasarjassa, jossa on onnellinen loppu.

Historiallisessa katsannossa toivolla on ehkä yllättävänkin huono maine. Esimerkiksi ranskalaisajattelija René Descartes ja skottiempiristi David Hume suhtautuivat toivoon varauksellisesti. Jotkut antiikin filosofit rinnastivat toivon itsepetokseen, toiveajatteluun ja katteettomaan optimismiin. Toivo voi olla turmiollista, jos se saa meidät ottamaan harkitsemattomia riskejä.

Pessimismistään tunnettu Arthur Schopenhauer arveli toivomisen olevan ajattelematonta puuhaa, koska toiveiden jäädessä toteutumatta olemme pettyneitä ja niiden toteutuessa tulemme harvoin niin tyytyväisiksi kuin toivoessamme oletimme. Toivoa seuraa pettymys, tapahtuipa mitä tahansa.

Onko toivo toivottavaa? Tämän kysymyksen ratkaiseminen taitaa edellyttää käsitystä siitä, mitä toivo on.

On hyödyllistä erottaa erilaisia toivon ja toiveiden kohteita ja merkityksiä. Jotkut toiveet ovat hyvin yleisluontoisia, toiset taas erityisiä. Kun sihteeri toivoo niskakivun hellittävän, hänellä on hyvin erityinen toive – vaikkei se olekaan harvinainen.

Moraalisesti merkitykselliset toiveet tulee erottaa arkisista toiveista. On eri asia toivoa rasismin katoamista kuin sitä, että donitsit riittäisivät kahvitilaisuudessa. Moraaliset toiveet vaikuttavat toivottavilta.

Toivo hyvään on eri asia kuin toivo pahaan. Nekin, jotka ylistävät toivon tärkeyttä, karsastavat tavallisesti pahan toivomista. Kun tennispelaajalla on vielä toivoa siitä, että vastustaja loukkaantuu, hänen toivonsa arvo on kai kyseenalainen.

Tiedostettuja toiveita ei pidä sotkea tiedostamattomiin toiveisiin. Voimme kysyttäessä vastata, mitä asioita toivomme, mutta jotkut toiveemme ovat tiedostamattomia emmekä ehkä edes halua tunnustaa niitä.

Toiveet ovat useimmiten maallisia. Hengellinen toive voi olla toivoa pelastuksesta. Kun henkilö toivoo välttyvänsä ikuiselta polttokidutukselta Helvetissä, hänellä on myös tuolloin hengellinen toive. Tämä voi naurattaa, mutta hengellisissä toiveissa ei ole yleisesti ottaen mitään naurettavaa. Kun maallinen tuki ja toivo ovat menettäneet merkityksensä, juuri uskon tuoma toivo voi auttaa voittamaan yön pimeydessä vaeltavan pelon ja surun.

Useimmat toiveet suuntautuvat tulevaisuuteen, mutta toiveemme voivat koskea myös menneisyyttä. Opiskelija, joka toivoo tentin menneen hyvin, suuntaa toivonsa menneeseen.

Olin loppukesällä puhumassa toivosta Mad pride -tilaisuudessa kaupunginkirjastossa. Tuon tilaisuuden lähtökohtana oli se, että toivo on mielenterveyskuntoutujan ja hänen läheistensä tärkeä voimavara.

Toivo on arvokasta, koska sillä on motivoivaa voimaa. Toivojalla on halu ja haluajalla on motivaatio. Kyse on kuitenkin myös muusta.

Toivo voi viedä meidät mielikuvissamme maailmaan, jossa toiveemme on toteutunut. Tällaiset mielenliikkeet saattavat olla hyödyllisiä, sillä haavekuvat voivat paljastaa, mitä toiveen toteutumiseksi pitäisi konkreettisesti tehdä. Toivon siivittämät fantasiat saattavat johtaa siis käytännön vinkkeihin.

Toivovan haaveilu on itsessään miellyttävää – vaikkei se johtaisikaan mihinkään. Toivo ja luottamus ovat samantapaisia asioita, sillä näemme asiat tietyssä valossa, kun toivomme tai luotamme.

Toivo kulkee yhdessä sinnikkyyden kanssa. Toivossa elävä ei sorru kyynisyyteen. Kyynisyyteen kuuluu tavallisesti välinpitämättömyys, joka toivosta puuttuu. Toivo vaikuttaa mielenmaisemaamme rohkaisevasti, antaen uskoa tulevaan. Ehkä voitaisiin sanoa, että toivominen on rohkeutta – myös silloin, kun asioiden kulkuun ei juuri voi vaikuttaa.

Toivo on osittain sosiaalinen ilmiö ja toivo tarttuu. Kun näen mahdollisuuksia, autan muitakin näkemään niitä. Kyllä kollegalle voi välillä sanoa, että on turha murehtia liikaa, koska toivoa selvästikin on. Historiallinen näkemys toivon degeneroivasta luonteesta lienee liioiteltu.

Emme varmaankaan voi suoraan kontrolloida sitä, elämmekö toivossa vai emme. Jotain on kuitenkin tehtävissä, sillä toivominen on pitkälti myönteisen tulevaisuuden ajattelua, tosiasioiden rajoissa. Ihan hyvin voimme päättää ajatella sellaista tulevaisuutta.

Juha Räikkä
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani ja filosofian professori