Milla Wirén

Nyt jylläävä koronavirusepidemia on inhimillinen tragedia. Se on sitä niin sairastuneiden ja kuolleiden kuin elämistä vaikeuttavien heijastusvaikutustensakin myötä. Kiireettömämmin sairastuneiden odotusaika pitenee, moni itsensä työllistäjä ja pienyrittäjä on menettänyt toimeentulonsa ainakin keväältä, ja syvät talousvaikutukset paitsi ahdistavat pörssiyritysten johtoa, myös muuttavat perusteellisesti yritysten toimintakenttää ja -edellytyksiä niin arvoketjujen kuin ihmisten käyttäytymisen muutosten myötä.

Mutta kuten kriisit yleensä, myös koronavirus läpivalaisee sellaisia vakiintuneita asenteita ja toimintamalleja, joihin itse kukin on arjessaan sopeutuen sokeutunut. Yksi koronan röntgenkatseen kohteista ovat työkäytäntömme, etätyö ja suhteemme siihen.

Kun kahvipöydissä vielä pohdittiin koronan vaikutusta yliopistoon ja työntekoon, varsin usein joku heitti seuraavanlaisen kommentin: ”Oispa kiva, jos kaikki joutuisimme etätöihin, niin pystyis tekemään niitä oikeitakin tutkijantöitä!”. No, nyt kun olemme etätöissä, niin tutkijoina, yliopisto-opettajina kuin monessa tapauksessa omien lastemmekin opettajina, arki ei kenties ole yhtä auvoinen.

Mutta silti jäin pohtimaan tuon huulen paljastamaa asennetta enemmän. Hitusen hyväksikäytin sekalaista tuttavapiiriäni kyselemällä yleistä asennetta etätyöhön. Rajallisesta otannasta ja hyvin epätieteellisestä selontekomenetelmästä huolimatta kartoitukseni tuotti tuloksia, jotka voi vetää yhteen jotenkin näin: mitä enemmän työnteko painottuu omien aivoitusten hyväksikäyttöön ja jatkojalostamiseen, sitä vähemmän koetaan, että työpaikka on siihen tuottavin ympäristö. Yrittäjät, käsillä elantonsa ansaitsevat ja erilaisissa vuorovaikutusammateissa toimivat sen sijaan yhdistivät työpaikan ja työnteon aika saumattomasti – luonnollisesti toki päivänselvistäkin syistä.

Tämä hyvin epätieteellinen ’koe’ vahvisti ajatusta, jonka huomaan nyt minua kaihertavan: mitä tämä kahvipöytäheitoista pilkottava asenne paljastaa laajemmin ajattelutyön nykypäivästä? Kyse ei ole yksittäisestä laitoksesta, tiedekunnasta tai edes meidän yliopistostamme, vaan jostain sellaisesta, mikä on arkipäivää kaikkialla, missä työntekijöiden oletetaan tuottavan jotain oman ajattelunsa pohjalta. Vaikuttaa siltä, että jos oman työskentelyn tärkein työkalu on keskittynyt ajattelu, sen käyttäminen työympäristössä on varsin vaikeaa. Jopa silloin, kun työnkuva on tutkijan ja työympäristö on yliopisto.

Ajattelutyö ja sen merkitys

Meitä tutkijoitahan arvioidaan julkaistujen ajatustyömme tulosten perusteella. Vääjäämättä osa tutkijan ammattitaitoa on siis myös henkilökohtainen ajanhallinta, kyky järjestää ja jäsentää työelämäänsä niin, että siihen olennaisimpaan, ajattelutyöhön on riittävästi mahdollisuuksia. Mutta jos alussa mainitussa etätyöhuulessa on jonkinlainen totuudensiemen siitä kokemuksesta, minkä kovin moni meistä jakaa, onko kyse siitä, että meistä tutkijoista monellakaan ei ole tarpeellista ammattitaitoa oman työelämänsä järjestämiseen sopivaksi? Vai onko kenties kyseessä jokin laajempi systeeminen ristiriita työmme vaatimusten ja työympäristömme muodostamien mahdollisuuksien välillä?

Jos kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta, tämä kriisi tarjoaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen peiliin katsomiseen: kun elämä normalisoituu, olisiko minun mahdollista organisoida työelämäni paremmin, niin, että puolipakollinen etätyö ei tuntuisi ainoalta vaihtoehdolta saada niitä tärkeimpiä ajatustöitä tehdyksi? Jos kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, tarjoaa tämä koronaviruskriisi myös organisaatioiden johdolle mahdollisuuden arvioida koko järjestelmän perusedellytyksiä. Jos ongelma on systeeminen, pitäisikö niin yliopiston kuin muidenkin ajatustyöntekijöitä työllistävien organisaatioiden johdon pohtia, mistä tämä ongelma johtuu, ja miten siihen voisi tarttua?

Suomi on pieni maa, joka on jo pitkään pärjännyt maailmassa tuottamalla hyviä ajatuksia. Ajatusten markkina on kovin kilpailtu, mikä meillä yliopistossa näkyy erilaisten kansainvälisten listojen ja niistä kumpuavien numeeristen tulostavoitteiden muodossa. Yrityspuolella kilpailu ajatuksista näkyy innovaatioina, ja esimerkiksi nuorten osaajien rekrytoinnissa: yrityksissä ymmärretään, että kun samankaltaiset teknologiset ja taloudelliset resurssit alkavat olla monien toimijoiden saatavilla, lopullinen kilpailuetu syntyy vain niistä tekijöistä, joihin tarvitaan inhimillisiä oivalluksia. Mutta jostain syystä, niin yliopistoissa kuin yrityksissäkin, sitä taloon haalittua oivalluspotentiaalia, eli älykkäiden ihmisten ajattelua, ei kuitenkaan osata vaalia. Olemassa olevan potentiaalin kääntäminen hyviksi ajatuksiksi kun vaatisi sitä, että työympäristö olisi sellainen, että siellä kykenisi keskittyneesti ajattelemaan.

Kun puhun ajattelusta, en tarkoita datan tai tiedon puutetta. Tietojenkäsittelytieteessä tunnetaan ns. DIKW-pyramidi, joka muodostuu sanoista data, information, knowledge ja wisdom. Näistä kaksi ensimmäistä ovat varsin runsas ja alati kasvava luonnonvara, ja sellaista osaamistakin – knowhow’ta – meillä on, jonka avulla dataa ja tietoa hyödynnetään määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseksi. Mutta viisaudesta, ja sen vaatimasta mahdollisuudesta keskittyneeseen ajatteluun meillä on pulaa.

Väljyyden vallankumous

Se, mitä nykyorganisaatioista yksinkertaisesti puuttuu, on väljyys: ajallinen väljyys, jossa ajatukset saavat muhia ja jalostua, sekä tulosten väljyys, jossa ajatukset voivat löytää omat, yllättävätkin uomansa, eivätkä pyöri tiukasti ennalta määrätyissä tulosvaatimuksissa. Viisaus syntyy vain väljyydessä.

Kriisit ovat organisaatioille uhan lisäksi merkittäviä mahdollisuuksia. Ne toimijat, jotka pystyvät kriisitilanteessa tunnistamaan olennaisen epäolennaisesta, rakentavat toimintamallit haitallisista, paitsi selviävät kriisistä, myös ovat vahvemmalla pohjalla kriisin jälkeen. Lisäksi kriisien aiheuttamat pakolliset muutostilanteet luovat oivan maaperän isojenkin muutosten toteuttamiselle, uuden normaalin muovaamiselle.

Entä jos lähtisimmekin ratkaisemaan kansainvälisen kilpailukykymme haastetta radikaalisti toisin kuin mikä maailmalla tuntuu olevan trendinä: sen sijaan että tiukennamme mitattavien tulostemme vaatimuksia, ryhtyisimmekin määrätietoisesti luomaan väljyyttä – luomaan edellytyksiä todellisen ja merkityksellisen viisauden kehkeytymiseen?

Voisimmeko sekä yksilö- että yhteisötasolla analysoida sen, miksi etätyö koetaan tuottavammaksi, ja pohtisimme miten niitä ajatustyön tuottavuuden ajureita saisimme tuotua myös yliopistoon ja muihin ajatustyöpajoihin työympäristöinä?

Voisimmeko sekä yksilö- että yhteisötasolla karsia radikaalisti kaikkea, mikä estää yksilötasolla motivoituneita ja ajattelevia yksilöitä käyttämään potentiaaliaan sen olennaisimman tekemiseen?

Voisiko seuraavaan vuosisataansa askeltava Turun yliopisto hyödyntää koronan valaisemia havaintoja ja muuttuneita rutiineita, ja valjastaa muutostilanteen entistä ehomman uuden normaalin luomiseen? Voisimmeko näyttää tässä mallia kaikille ajattelutyöntekijöitä työllistäville organisaatioille? Voisimmeko aloittaa väljyyden vallankumouksen, jonka myötä loisimme uuden normaalin, jossa harkinnalle, pohdinnalle, viisauden hitaalle kehkeytymiselle olisi myös sen ansaitsemaa aikaa?

Milla Wirén
Kirjoittaja toimii tutkimuspäällikkönä Turun yliopiston kauppakorkeakoulun Disruptiolaboratoriossa, joka tutkii normaalin ulkopuolelle ulottuvaa sosio-teknistä muutosta. Lue myös Wirénin In the light of Corona -blogisarjaa, jossa aiheena on koronan muodostama disruptio yhteiskunnassa ja  yksilöille. 



FacebooktwitterFacebooktwitter