Tieteen rajat – mitä saamme tutkia?
Ajatus tieteen arvovapaudesta on vanha. Sen esittämä toive on, että tutkijat tuottaisivat arvoista neutraalia, objektiivista tietoa. Filosofisesti täydellinen objektiivisuus on kuitenkin poissuljettua. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti maailmaa arvottavia olentoja, eikä noista arvoista tyystin irrallaan tapahtuva tiedonmuodostus ole mahdollista. Jo päättäessään tarkastella jotakin ilmiötä, on tutkija tehnyt arvovalinnan, joka sanoo: ”Tämä aihe on tärkeä”.
Opiskellessani humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita 90-luvun lopussa, toistui tieteen arvovapauden kritiikki monissa luentosaleissa. Jykevät väitteet totuudesta isolla T:llä vaikuttivat äkisti naiiveilta, ja luennoilla sain kuulla ”suurten kertomusten” kuolemasta sekä siitä, että teesit totuudesta ovat pohjimmiltaan arvolatautuneita ja jopa ideologisia. Totuuspuheeseen ajateltiin liittyvän jatkuva vallankäytön vaara: väitteitä totuudesta saatettiin hyödyntää oman sosiaalisen ja materiaalisen edun tavoitteluun, ja totuuden muuttuessa tällä tavoin välinearvoksi, menetti se kovin helposti myös totuusarvonsa. Tiede rinnastettiin jopa uskontoon, joka yhtä lailla julisti väitteitä universaalista, objektiivisesta tiedosta – ja joka silti oli paitsi ideologian läpivärjäämää myös pahimmillaan räikeän vallankäytön keino. ”Totuus on suhteellista”, sanoivatkin monet viitaten yhtäältä Ludwig Wittgensteinin näkemyksiin siitä, miten kieli rakentaa maailmaa ja toisaalta 1900-luvun loppupuoliskon ranskalaisajattelijoihin, kuten Michel Foucaultiin, jotka olivat alkaneet kuokkia esille totuusväitteiden ja vallankäytön välisiä suhteita.
Tieteen arvovapauden kritiikkiin liittyy kuitenkin vaaroja. Ironista kyllä, myös kyseinen kritiikki voi olla ideologisesti värittynyttä ja valtahakuista, sillä siihen sisältyy mahdollisuus kyseenalaistaa erityisesti omalle ideologialle vastentahtoista tutkimustietoa ja asettautua tutkijoiden yläpuolelle positioon, jolla etsiä itselle yhteiskunnallista valtaa ”vaihtoehtoisen totuuden auktoriteettina”. Valitettavasti viime vuodet ovatkin vieneet tieteen arvovapauden kritiikin erittäin epäsuotavaan ääripäähän, joka kyseenalaistaa tieteen luotettavuutta selvästi ideologisista ja valtahakuisista lähtökohdista käsin.
QAnonin ja monien muiden salaliittoteorioiden taustalla kupruilee voimakkaan subjektivistinen käsitys tiedosta ja totuudesta: koska tiede ei ole arvovapaata, ehdottavat ne, että kunkin yksilön on tehtävä ”oma tutkimuksensa” ja löydettävä ”oma totuutensa”. Vaikka salaliittoteorioita ajaa eteenpäin myös oletus siitä, että kaiken taustalla on lopulta yksi, mitä hämmästyttävin totuus, jonka salaliittoteoreetikko tulee vielä paljastamaan, tuo totuus muuttaa alati muotoaan ja lipeää käsistä kuin eri suuntiin karkaileva saippuanpala. Totuuden etsinnästä on tullut viihdettä, joka kiusallisesti muistuttaa joidenkin tv-sarjojen formaattia: katsoja koukutetaan seuraamaan epäuskottavia juonenkäänteitä tarjoamalla hänelle tunne siitä, että aivan kohta kaikki tullaan paljastamaan – ja silti juonenkäänteet vain jatkuvat loputtomasti yhä merkillisempiin suuntiin. Tämä tiedon ja totuuden hajautuminen sallitaan, sillä lopulta mikä vain käy – kunhan se mukailee yksilön omaa ideologiaa ja arvoja. Salaliittoteoreetikko tarjoaakin omituisia juonenpätkiä saattaakseen itselleen epämukavan tutkimustiedon kyseenalaiseen valoon, ja tarjotakseen tukea itse edustamalleen ideologialle – sekä lopulta edistääkseen tiettyjen itselleen ideologisesti läheisten tahojen pyrkimyksiä valtaan. Ei siis ihme, että esimerkiksi QAnon on yhdistetty oikeistopolitiikkaan, Donald Trumpin tukemiseen sekä Putinin trollitehtaisiin.
Tällainen ääritasolle viety tieteen arvovapauden kritiikki on johtanut myös siihen, että tiedettä ja tutkimusta on alettu suhteellistaa vain yhdeksi subjektiiviseksi totuudeksi muiden joukossa. Meritoituneen tutkijaryhmän työskentely ja kenen tahansa yksittäisen henkilön seikkailut Youtube-kanavilla asetetaan samalle viivalle. Koska kuka tahansa voi olla ”tutkija”, menettävät koulutus ja sen mukanaan tuoma ymmärrys tieteen tekemisen periaatteista joidenkin mietteissä merkityksensä. Ja koska tieto sidotaan arvoihin ja ideologiaan, lähestytään sitä enenevissä määrin identiteettipolitiikan sekä ideologiakonfliktien näkökulmasta. Tutkija, jolla on väärä identiteetti, väärät arvot tai väärä ideologia, saakin osakseen yhä räiskyvämpiä hyökkäyksiä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Yksi ikävä esimerkki tästä on tapa, jolla jotkut tiedeskeptiset toimittajat ja poliitikot ovat ottaneet tavaksi julkaista Suomen Akatemian rahoituspäätöslistalta niiden hankkeiden nimiä ja tiivistelmiä, jotka he liittävät vastustamiinsa arvoihin. Jos hanke tutkii aihetta, jota kyseiset toimittajat tai poliitikot vastustavat ideologisista syistä, saatetaan siihen kohdistaa hanakkaa ryöpytystä. Ryöpytys koostuu pääasiassa ivasta ja hankkeen tieteellisen legitimiteetin kiistämisestä. Haitallisimmillaan se on henkilöön menevää häirintää ja jopa uhkailuja. Erityisen rajua kohtelua ovat saaneet osakseen sukupuolentutkimus, mediatutkimus, ympäristötieteet, ja rasismia tai maahanmuuttoa koskeva tutkimus – eli aiheet, jotka näyttäytyvät vastakkaisina tietynlaiselle populistiselle, oikeistolaiselle ideologialle. Koska oma tutkimukseni keskittyy eläin- ja ympäristökysymyksiin, olen itsekin saanut tästä maalituksesta osani. Viime aikoina myös ravinto- ja terveystutkimus ovat alkaneet saada vastaansa kiukkua heiltä, jotka kokevat tietävänsä tutkijaa paremmin, miten ihmisen elimistö toimii tai miten se reagoi koronaviruksiin.
Hyökkäysten yksiselitteisenä viestinä on: ”Tätä ei saa tutkia! Tästä ei saa puhua!”. Tieteen arvovapauden kritiikillä pyritään siis estämään tieteen tekemistä. Toteamus ”Sinun tutkimuksessasi näkyvät arvot, joita minä en kannata” kääntyy ukaasiksi ”Sinä et saa jatkaa tutkimustasi”. Hyökkäykset kääntävätkin vallan vipua uuteen suuntaan: tutkijan sijaan valtaa käyttää esimerkiksi populistipoliitikko, joka yrittää vaientaa tutkijan ja estää tämän työtä. Häirinnän seurauksena osa tutkijoista on alkanut välttää tiettyjä tutkimusaiheita ja pelkona on, että myös rahoittajat alkavat kiertää niitä teemoja, joista ennakoivat saavansa raivokasta somepalautetta. Häirintä vaikuttaa myös tutkijoiden media- ja some-suhteeseen. Tunnen joitakin tutkijoita, jotka ovat alkaneet kieltäytyä mediahaastatteluista saamansa ryöpytyksen ja sitä seuranneen uupumuksen vuoksi. Erityisen paljon tunnen tutkijoita, jotka joko eivät halua osallistua tutkimusaihettaan koskevaan some-keskusteluun tai jotka ylipäätään välttävät poliittisesti arkojen asioiden kommentointia. Tältä osin tutkimuksen estäminen ja tutkijan äänen hiljentäminen ovat onnistuneet. Hälyttävää onkin, että ärjyessään oman sananvapautensa puolesta, populistinen syvimmän ojan salaliittoteoreetikko pyrkii estämään tutkijoiden sananvapautta – ja mikä pahinta, tieteen vapautta eli vapautta tutkia.
Tuskin kukaan meistä 90-luvulla opiskelleista olisi toivonut tätä. Meidän näkökulmastamme tieteen arvovapauden kritiikki ei tietenkään tarkoittanut tieteen hiljentämistä. Päinvastoin, me tiedostimme, että vaikka arvot ja ideologiat vaikuttavat meistä jokaiseen, ei tämä tarkoita, etteikö ihminen voisi tuottaa edes tietyssä määrin objektiivista tietoa. Kysymys ei ole lähtökohtaisesti laadullinen (tieto joko on tai ei ole objektiivista) vaan määrällinen (saatavilla on enemmän tai vähemmän objektiivista tietoa). Kukin yksilö on sidottu omaan näkökulmaansa, jolla on tietty kulttuurinen, yhteiskunnallinen, henkilöhistoriallinen ja materiaalinen sijainti, eikä täydellistä pääsyä tuon näkökulman ulkopuolelle ole. Silti me voimme laajentaa ymmärrystämme ja tarkentaa tietoamme rationaalisesti perusteltuja ja käytännössä toimiviksi todettuja metodeja seuraten. Ylipäätään tieteen tavoitteena ei ole niinkään arvoista luopuminen, vaan noiden arvojen avoin tarkastelu, niiden vaikutuksen tiedostaminen sekä tiedon reflektiivinen, kriittinen, myös muiden asiantuntijuutta kuunteleva arviointi. Tämä kaikki on vastakkaista populistiselle salaliittoteorioiden maailmalle, joka on haluton aukikirjoittamaan omia arvojaan ja tunnistamaan niiden vaikutusta tai arvioimaan omia näkemyksiään kriittisesti. Ironista kyllä, tuo maailma onkin kaikkea sitä, mistä se tiedettä katteettomasti syyttää.
Oma toiveeni on, että nyky-yhteiskunta tekisi kaikkensa tieteen arvostuksen palauttamiseksi. Siinä, missä tieteen täydellinen arvovapaus on mahdotonta, on tieteen vapaus kuitenkin mahdollista – ja välttämätöntä. Tutkijoilla tulee olla vapaus tutkia mitä tahansa tieteellisesti perusteltavissa olevia aiheita, ja ainoa nähdäkseni aiheellinen rajoitus on se, ettei tutkimuksen tule uhata ihmisten, eläinten tai luonnon kokonaisuuksien perushyvinvointia. Yritykset estää tieteen vapautta ovat yhteiskunnallisesti erittäin vaarallisia, ja aivan liian helposti tasoittavat raskassävyisiä reittejä kohti diktatuureja, totalitarismia, väkivaltaa ja lopulta demokratian loppua.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tiivistänyt keskusteluun uusia, yhä uhkaavampia ulottuvuuksia. Voimme kasvavan epämukavuuden otteessa katsoa, miten venäläisiä tutkijoita ja muita tieteentekijöitä painostetaan kolkoin keinoin – kuten 15 vuoden vankeustuomioilla – olemaan kritisoimatta hyökkäystä. Erityisen huolestuttavaa on ollut kuulla, että Venäjä lakkauttaa pedagogisista yliopistoista monia yhteiskuntakritiikille olennaisia oppiaineita, kuten sosiologian, kulttuurintutkimuksen ja politiikan tutkimuksen. On hätkähdyttävää ajatella, että aivan maamme pitkän itärajan takana on valtio, jonka hallinto käyttää näin karskeja ja karkeita keinoja tieteen vapauden paikoittain täysimittaiseksi estämiseksi. Totalitaristisissa yhteiskunnissa sananvapauden menetystä edeltää usein tieteen vapauden menettäminen. Tulevaisuus voi sisältää myös suomalaisten tutkijoiden näkökulmasta ennenäkemättömiä haasteita, jotka kulminoituvat kysymyksiin siitä, mitä me saamme tutkia ja miten me saamme kertoa tutkimuksestamme medialle.
Jos tiede ei ole täysin arvovapaata, johtuu tämä jo siitä, että tieteellä on paitsi yhteiskunnallista välinearvoa myös itseisarvoa – tiede sinällään on arvokasta. On arvokasta, että me voimme tutkia todellisuutta ja tuottaa sitä koskevaa perusteltua tietoa. Tieteen itseisarvoa on nyt vaalittava lujemmin kuin koskaan. Tämä vaatii tieteen vapauden suojelemista – sen varmistamista, että tutkimusaiheita ja -kohteita voidaan valita mahdollisimman esteettömästi. Kaiken keskiössä on vapaus kyseenalaistaa.
Parhaimmillaan kyseenalaistaminen on älyllisen uteliaisuuden motivoimaa halua tarkastella asioiden taustoja ja edistää jo olemassaolevaa tietoa. Kysymällä ”Entä, jos asia x ei olekaan, mitä edeltävät sukupolvet ovat sanoneet sen olevan?”, se tekee litteästä maasta pyöreän maapallon, joka kiertää aurinkoa. Juuri tämä on tieteen vapautta, joka ei halua asettua pysyvästi jo opittujen asioiden laatikkoon, vaan tähyilee laatikon reunan yli ja näkee siten enemmän. Meillä tutkijoilla onkin oltava vapaus kyseenalaistaa, mikä pelkistetyimmillään tarkoittaa sitä, että me saamme kritisoida jopa kaikkein keskeisimpiä uskomuksia, normeja, dogmeja, ideologioita, identiteettejä, valtajärjestyksiä – kokonaisia käsityksiä todellisuudesta ja sen alkuperästä – kunhan me teemme niin perustellusti. Tämä perusteltavuus on tieteen keskeisin ydin, joka erottaa sen tiedevastaisesta populismista ja salaliittoteorioista. Huomiolle, että maapallo on pyöreä, on tarjottavissa hulppea määrä teoreettisia ja empiiriä perusteluita. Koomisia sävyjä saavalle salaliittoteorialle, jonka mukaan maa onkin litteä, ei taas löydy ainuttakaan vakavaa perustetta. Ero tieteen ja tiedevastaisen populismin välillä on siis planeettamme ympärysmitan pituinen.
Filosofian näkökulmasta ratkaisu kysymyksiin tieteen arvovapaudesta ja tieteen vapaudesta on nähdäkseni selvä. Mitä, jos keskustelisimme avoimesti arvoista ja ideologioista, sekä vertailisimme niiden kestävyyttä tutkitun tiedon valossa? Mitä, jos yhteiskunnan soraäänet lopettaisivat tieteen ivaamisen sillä perusteella, että tuon tieteen sisällöt uhkaavat heidän maailmankuvaansa, ja sen sijaan rakentaisivat maailmankuvaansa suuntaan, joka huomioi myös tieteen? Mitä, jos me kaikki yhdessä vastustaisimme sellaista yhteiskunnallista vallankäyttöä, joka estää tieteen vapautta ja samalla inhimillisen tiedon kehitysmahdollisuuksia? Erityisesti aikakaudella, jota leimaavat yleismaailmalliset ja akuutit ongelmat aina ihmisten välisistä konflikteista ja sodista toislajisten eläinten kelvottomaan kohteluun ja planeettamme elämän monimuotoisuutta ja jopa mahdollisuuksia uhkaavaan ilmastokriisiin, ovat nämä pohdinnat kirjaimellisesti elintärkeitä.
Lopulta kysymys siitä, mitä me saamme tutkia, palautuu kysymykseksi siitä, mitä ihmisyys on ja millaiseksi haluamme sitä suunnata. Haluammeko me edistää ihmiskäsitystä, joka ensisijaistaa ideologisen sisäänpäinkääntymisen ja jopa totalitaristisen valtahakuisuuden tiedon kustannuksella, vai haluammeko me edistää älyllisen uteliaisuuden ensisijaistavaa ihmisyyttä, joka rohkeasti rikkoo tietoa kutistavia ja lamaannuttavia ideologian kaikukammioita ja pyrkii näin edistämään – ei ainoastaan oman sisäryhmän – vaan koko ihmiskunnan, eläinten ja planeettamme elämän kukoistusta?
Ihmislaji käy edelleen läpi evoluutiota. Meillä on ainutkertainen mahdollisuus valita, mihin suuntaan tuo evoluutio kulkee – kohti lisääntyviä identiteetti-, ideologia- ja valtakonflikteja, vai lisääntyvää tietoa, harkintaa ja ymmärrystä. Tässä kohtaa filosofi haluaa muistuttaa yhdestä sanasta, joka vaikuttaa unohtuneen nykyisyyden kitkeristä kahinoista, ja se on ”valistus”.
Kuva: Tinksu Wessman
Kirjoittaja on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja vanhempi tutkija (filosofia). Kirjoitus perustuu Aaltolan Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteisessä Akateemisessa päivässä 31.3.2022 pitämään puheeseen.
(Kuvituskuva: Vadim Bogulov/Unsplash)