Kirjoittajaksi ei synnytä vaan opitaan
Kautta aikojen suurimman karhunpalveluksen kirjoittajakoulutukselle teki kirjailija Erno Paasilinna väittäessään, että kirjailijaksi ei voi opiskella, vaan siihen tarvitaan tietynlaista elämänkokemusta. Kirjoittaminen ei hänelle näyttäytynyt opeteltavana taitona vaan kokemuksen rouheana rintaäänenä, joka muuttuu tekstiksi omalla voimallaan.
Paasilinnan kirjoittamisprosessia romantisoivat ajatukset olisivat saattaneet jo joutua historian suuren delete-näppäimen pois pyyhkimiksi elleivät ne olisi sisältyneet kaikkien aikojen ensimmäiseen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen. Vuonna 1984 ilmestynyt Yksinäisyys ja uhma. Esseitä kirjallisuudesta oli sekalainen kokoelma Paasilinnan esseitä, joista parhaiten muistetaan juuri kirjoittamista käsittelevät, aforismeiksi kiteytyneet lauseet: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”
Kirjoittajakoulutukseenkin Paasilinna ottaa kirjassaan kantaa:
”Millaista kirjallisuuden opetuksen tulisi olla, että se kirjailijan kannalta olisi parasta? Sitä ei tarvita lainkaan. Yksinkertaisesti: sitä ei tarvita ollenkaan. Tähänastinenkin opetus olisi parasta lopettaa.”
Vaikka Paasilinna puhuu nimenomaan kaunokirjailijoista, hänen asenteensa kirjoittamiseen jonkinlaisena poikkeusyksilöiden toimintana on epäilemättä vaikuttanut myös laajemmin sanataiteesta ja ylipäänsä kirjoittajantyöstä käytävään keskusteluun.
Itse luin Paasilinnan kirjan pian sen ilmestyttyä, 18 vuoden formatiivisessa iässä, ja koin sen äärellä jonkinasteisen epifanian. Pelkään, että kirjailijakäsityksissäni on vielä jäljellä ripaus paasilinnamaista yksin tekemisen eetosta. Onneksi jokainen työssäni karttuva kokemus luovan kirjoittamisen opiskelijoiden kanssa horjuttaa uskoani yksin puurtavan kirjailijaneron ihanteeseen.
Mitä Finlandian voittaneisiin kirjailijoihin tulee, vuonna 2022 Tieto-Finlandian voittanut Ville-Juhani Sutinen tekee korjaavan eleen ainakin suhteessa opiskelun arvostamiseen. Teoksessaan Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta Sutinen puhuu paitsi lukemisen nautinnosta myös vaivannäön merkityksestä. Hän esilukee kirjassaan joukon vaikeina pidettyjä ja kooltaan mammuttimaisia teoksia.
Kirjansa lopussa Sutinen tulee ottaneeksi kantaa koulutuksen tarpeellisuuteen, vaikka ei varsinaisesti käsittelekään kirjoittamisen opettamista. Hän maalaa kuvan nykyisestä ”puhtaan maalaisjärjen ajasta”, ”perstuntuman paradigmasta”, jossa lukeneisuus, eli perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa, on kokenut täydellisen arvonalennuksen:
”Myös kirjallisuudesta on kovaa vauhtia tulossa perstuntuman valtakuntaa. Yhä useammat romaanit ja tietokirjat vaikuttavat kattavasti pohjustettujen analyysien sijaan kirjailijan mainostamiseksi laadituilta tunnepitoisilta klikkimagneeteilta. Voi myös olla, että tällaista kirjallisuutta edistetään kulttuurissa ainakin puolitietoisesti, sillä se myy paremmin kuin monimutkainen taide.”
Sutinenkin taitaa aforistisen tyylin: ”Maalaisjärjen ajan intuitiivinen kirjallisuus perustuu nykykulttuurin myytteihin, mutta ei tutki niiden syntyä.”
Paasilinnan ja Sutisen voittajateosten ilmestymisaikojen välillä on kirjallisuuden kentällä tapahtunut paljon. Essee on lajina kokenut 2000-luvulla uuden tulemisen, mikä näkyy esimerkiksi tavoissa puhutella lukijoita. Siinä missä Paasilinna oli valtakunnan puolivirallinen toisinajattelija, ärhäkkää monologiaan suoltava vallanpitäjien arvostelija, Sutinen ohjailee innostuneen matkanjohtajan lailla lukijoitaan läpi loputtomasti haarautuvien polkujen kirjaston.
Sutisen Finlandia-voittaja on lukemisen ylistyslaulu. Teos muistuttaa siitä, että juuri lukeminen on paras tapa treenata niin kirjallista ilmaisuaan kuin tekstikokonaisuuksien rakentamista ja hallintaa. Lukemalla sanavarastokin karttuu kuin itsestään. Tähänkin blogitekstiin on ujutettu mukaan muutama niin sanottu sivistyssana (formatiivinen, epifania, paradigma) ihan vain sivistyksen ilosanoman levittämiseksi.
Kirjoittaja on kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen apulaisprofessori.