Jaakko Suominen

On vuosi viime vuosituhannen lopulla. Olen mäen laella. Katselen hetken näkymää ympärilläni, aukion ympärillä olevia vaaleita rakennuksia, eri suuntiin askeltavia ihmisiä. Pihan suihkulähteet eivät pirskota vettä, koska kevään teho ei vielä riitä päihittämään öisiä pakkasia.

Valo kimmeltää kaakelipinnoista. Liikenteen kaukainen jyry taittuu tuuleen ja heräilevän luonnon ääniin. Vedän sieraimiini paikan henkeä.

Tartun ovenkahvaan. Astun sisään rakennukseen. Kiipeän kierreportaita ylempään kerrokseen. Pälyilen ympärilleni, emmin, avaan sitten uuden oven ja menen suureen saliin.

Continue reading