Jaakko Suominen

On vuosi viime vuosituhannen lopulla. Olen mäen laella. Katselen hetken näkymää ympärilläni, aukion ympärillä olevia vaaleita rakennuksia, eri suuntiin askeltavia ihmisiä. Pihan suihkulähteet eivät pirskota vettä, koska kevään teho ei vielä riitä päihittämään öisiä pakkasia.

Valo kimmeltää kaakelipinnoista. Liikenteen kaukainen jyry taittuu tuuleen ja heräilevän luonnon ääniin. Vedän sieraimiini paikan henkeä.

Tartun ovenkahvaan. Astun sisään rakennukseen. Kiipeän kierreportaita ylempään kerrokseen. Pälyilen ympärilleni, emmin, avaan sitten uuden oven ja menen suureen saliin.

Salissa on ihmisiä mutta hiljaista. Kirjahyllyt rajaavat pienempiä alueita. Hyllyjen kirjat vetävät puoleensa. Mutta ei vielä, ei vielä.

Ajaudun salin takaosaan, lähelle suuria ikkunoita, joiden takana puita ja kulttuurimaisemaa. Kirkon kello lyö neljännestuntimerkkinsä siinä suunnassa.

Istun rivin päähän. Laskeudun lukupaikalle, jonka vieressä ei vielä näin aikaisin ole ketään muuta. En tiedä, että tulen palaamaan samoille tai lähes samoille sijoille kerta toisensa jälkeen tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. En mieti sellaisia, sillä avaan kirjan, toisen, kolmannen ja niin edelleen. Ruotsia, matematiikka, kemiaa, ranskaa, uskontoa, historiaa ja ties mitä.

Kirjoitusten jälkeen keskityn tiukemmin yhteen. Pääsykokeet ja niitä varten kerrattava sisältö ovat nyt ajatuksissa. Mutta aina välillä kohotan katseeni ja mieleni. Tutkailen edessäni olevia kirjahyllyjä. Katson kokonaisuutta. Tarkennan yksittäisiin kappaleisiin. Haistan ominaistuoksun. Hakuteoksia, erikoisteoksia, tuolla jossain kauempana tilastollisia kirjoja, alemmissa kerroksissa kaikkea muuta. Mutta ei vielä, ei vielä.

Sitten syksyllä, kun iltoihin on tullut taas koleutta ja valon sävy on vaihtunut, olen osa sitä paikkaa. Puiden lehdet kahisevat ikkunan takana.

Vieressäni istuu joku, joka tuijottaa keskittyneesti omaa kirjaansa. Vaikka en katso, tiedän että näin tapahtuu. Sama toisella puolellani. Sama edessäni, takanani. Kukin omassa kirjassaan, omassa maailmassaan.

Avaan tenttikirjan, toisenkin, kolmannen ja niin edelleen. Moni on muualta kannettu. Mutta nyt vihdoin, nyt vihdoin. Otan edessä olevasta hyllystä kovakantisen teoksen. Kiiltävä paperisivu kääntyy yksi toisensa jälkeen päästäen läpsähtävän äänen. Kuvasivulla Lascaux’n luolan eläimet rynnistävät eteenpäin.

Vuodet seuraavat toisiaan. Palaan ja istun, uudestaan. On merkillistä, että kaikkein parhaiten pystyn keskittymään lukemiseen ja ajattelemiseen ollessani tässä tilassa muiden joukossa. Sijainti on sama. Rakennus on sama. Tuolit ja pöydät ja kirjahyllyt vaihtuvat. Jotkut kirjat pysyvät. Suuri osa ihmisistä menee ja tulee. Osa tuntuu kuitenkin vastustavan ajan kulumista ja minun laillani pysyy, vaikka heidän käsissään onkin aina uusia tarkastelun kohteita.

Minäkin tilaan alemmista kerroksista kaikenlaista. Vuosikerta vuosikerran perään. Ei viiniä vaan aikakauslehtiä. Välillä pieniä lehtisiä ja mainoksia. Monesti kirjoja.

Toisinaan istun alempana ja selailen hauraita lehtiä. Joskus taas juoksutan sivuhuoneessa mikrofilmilukijaa etsien yksityiskohtia, jotka toisten yksityiskohtien joukkoon päästessään muodostavat kokonaisuuksia. Ja ne kokonaisuudet näkyvät paperisivuilla, joista ainakin joidenkin vuoro on sitten olla samassa rakennuksessa tallessa. Ne löytyvät normaalin lukupaikkani alapuolelta jostain kerroksesta joltain hyllyltä. Sieltä ne toisinaan päätyvät jonkun muun selailtavaksi ja katsottaviksi.

Olen monesti yhdessä yksin mielipaikassani. Nykyään harvemmin, mutta tänäkin aamuna kävelin sen ohi. Varmaan kävelen tai pyöräilen myös huomenna. Ja perjantaina. Haluan taas avata oven, kiivetä kierreportaat ylempään kerrokseen, avata toisen oven, istua sinne suurten ikkunoiden lähelle ja ottaa kirjan laukusta tai hyllystä. Mutta ei vielä, ei vielä. Ei vielä.

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter