Tutkijaesittely: Janne Harjula

Kuva: Anne-Mari Liira

Orgaanisten esinelöytöjen viehätys

Olen keskiajan ja uuden ajan alun aineellisen ja esineellisen kulttuurin tutkimukseen erikoistunut arkeologi. Työskentelen Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa yliopisto-opettajana ja Muutoksen veistäjät -hankkeessa tutkijana. Viehtymykseni eloperäisen eli orgaanisen esineaineiston tutkimukseen sai alkunsa 1990-luvun lopulla. Työskentelin silloin Åbo Akademin tontin arkeologisella kaivauksella Turussa ja sain omin silmin ja käsin tuntuman märissä maakerroksissa poikkeuksellisen hyvin säilyneen eloperäisen aineiston kuten tekstiilin, luun, puun ja nahan käsittelyyn. Päädyin tekemään lisensiaatintutkimuksen Turusta löytyneistä nahasta valmistetuista veitsentupista ja miekanhuotrista (2004) ja sen jälkeen väitöstutkimuksen vielä laajemmasta jalkineaineistosta (2008).

Puusta tehty, mutta minkä takia

Laajimmat aineistotutkimukseni ovat koskeneet nahkaesineitä, mutta myös puu on kulkenut ikään kuin vaivihkaa ja jonkinlaisena itsestäänselvyytenä mukana monissa tutkimuksissani. Esimerkkeinä puun läsnäolosta voisin luetella vaikkapa tutkimani kirjoituspuikot ja vahataulut, kimpiastianpohjat puumerkkeineen ja riimukirjoituksineen, tuohikirjeen, palamatta jääneen soihdun, tikarinkahvat, miekanhuotrien kappaleet, nahkajalkineiden tuohivahvikkeet, patinukset eli korokepohjaiset suojajalkineet, suutarin lestit ja muut työkalut sekä parkkitynnyrit. Kaupunkilöytöjen ulkopuolelle jäävistä esineryhmistä voisi mainita sukset ja huonekalut.

Pohdinnat puun merkityksestä materiaalina ovat jääneet kohdallani melko vähäisiksi. Muutoksen veistäjät -hankkeessa onkin mielenkiintoista miettiä tarkemmin, mitkä seikat ovat vaikuttaneet siihen, että puu on valittu valmistusmateriaaliksi, ja milloin ja mistä syistä on valittukin joku toinen materiaali. Turku poikkeaa monista muista keskiaikaisista kaupungeista esimerkiksi siinä, että Turussa kirjoituspuikkojen pääasiallinen valmistusmateriaali on ollut puu, kun taas useimmissa muissa Itämeren piirin kaupungeissa luiset (tai metalliset) puikot ovat paljon yleisempiä. Sekä luuta että puuta lienee aina ollut helposti ja edullisesti saatavilla ja kirjoituspuikon valmistaminen kummasta tahansa materiaalista on vaatinut suunnilleen saman määrän taitoa ja työaikaa. Kallistuminen puuhun luun sijasta juontunee siis vahvasta paikallisesta traditiosta puun käytössä ja sen työstössä.

Hankkeessa tutkin myös Turusta löytyneitä esineisiin tehtyjä kirjoituksia ja puumerkkejä. Niitä esiintyy pääasiassa puuastioissa ja vain hyvin harvoin keramiikka- tai metalliastioissa. Tässä tapauksessa merkeillä ja niiden toteutustavalla (kaivertaminen) on luonteva ja yleisesti todettu yhteys esineen valmistusmateriaaliin, puuhun. Erikoinen kirjallisen kulttuurin tuotos, Turun Tuomiokirkkotorin kaivauksissa (2006) löytynyt Suomen ensimmäinen tuohikirje 1400-luvulta, on sekin esimerkki puunkäytön moninaisuudesta. Tuohi toimi tarvittaessa mainiosti paperin tai pergamentin korvikkeena, mutta Turun tuohikirje on silti edelleen Suomessa ainoa lajissaan. Syitä pitää ehdottomasti pohtia tarkemmin.

Sytykkeeksi ja polttopuuksi, muttei onneksi aina

Maahan päätyneet hukatut tai pois heitetyt esineet ovat säilyneet kostean maaperän hapettomissa oloissa usein erittäin hyvin. Maahan on kuitenkin päätynyt vain pienen pieni osa aikanaan valmistetuista esineistä ja niistä puolestaan vielä pienempi osa päätyy arkeologien tutkittavaksi kaivausten kautta. Moninainen esineiden uusiokäyttö on vähentänyt maahan päätyneen aineiston määrää jo esineen käyttöaikana. Puun ollessa kyseessä arkeologille ikävintä on puuesineen elinkaaren todennäköinen päätepiste polttopuuna. Tuohikin oli valitettavan hyvä sytyke. Joissakin tapauksissa puun elinkaaren päätepiste on jo näkyvissä, mutta paloprosessi on ollut epätäydellinen ja niinpä esine on säilynyt ainakin osittain, arkeologin onneksi!