(kirjoittanut Paavo Oinonen)

Kesällä 1980 ilmestyi Jan Blomstedtin ja Esa Saarisen yhdessä kirjoittama teos Punk-Akatemia. Pelle Miljoonalle ja Elmer Diktoniukselle omistetulla pamfletillaan tekijät halusivat hämmentää pysähtyneenä pitämäänsä suomalaista kulttuurielämää. He onnistuivat tavoitteessaan yli odotusten. Blomstedtin punktohtoriksi ristimä Saarinen sai kertoa niin naistenlehdissä kuin televisiossa, miten uuden aallon rock-musiikki edusti vireää kulttuuridynamiikkaa. Sen sijaan kotimainen proosa oli uinahtanut maaseuturealismissaan taltioimaan elämänpiiriä, joka kosketti enää harvoja.

Nuorena tohtoriksi väitellyt filosofi tahtoi osoittaa, että elämä oli toisaalla. Pian Saariselle tarjoutuikin tilaisuus kertoa toisenlaisesta kulttuuridynamiikasta, kun hän vuonna 1981 siirtyi toviksi työskentelemään Yhdysvaltoihin Austinin yliopistoon. Punkkareista useimmille USA edusti kaupallista ja imperialistista pahuuden tyyssijaa. Vaikka Saarinen oli punkpiireissä outo lintu, näki hän itsensä seisomassa samalla puolella systeemiin kriittisesti suhtautuvan rockväen kanssa. Systeemi oli 60-luvulta periytynyt, moniaalle paikantuva vastustamisen kohde, ja Amerikka oli ristiriitaisuudessaan sopiva aihe analyysille.

Ennen vuoden 1981 päättymistä ilmestyi Weilin & Göösin kustantamana Esa Saarisen ja kulttuuritoimija-taiteilija M. A. Nummisen kirjeenvaihto nimellä Terässinfonia. Oli kyse USA- ja Suomi-analyyseistä, ja nimen teokselle he hakivat Olavi Laurin (Paavolaisen) ja Mika Waltarin runokokoelmasta Valtatiet (1928). Näille 80-lukulaisille kirjallisen establishmentin haastajille Tulenkantajat edustivat rajua, urbaania, kansainvälisyyttä. Vastakuvana lymysivät poteroihinsa hautautuneiksi tulkitut 60-lukulaiset tai muut kulttuurikonservatiivit. Kokonaan eivät Terässinfonian tekijät menneisyyttä hylänneet, sillä vanhempana Numminen edusti nuorelle vihaiselle Saariselle linkkiä undergroundin vuosikymmenelle, jossa vastustettava systeemi oli tunnistettu, barrikadeja oli pystytetty, vastarintaa tehty ja vallanpitäjiä pilkattu.

Esa Saarinen ja M. A. Numminen Terässinfonian sivuilla.

Kirjassa Numminen henkilöi 80-luvulle säilynyttä suomalaista undergroundia. Hän kirjoittaa Suomesta, ymmärtää nuorten punk-meininkiä, nauraa sensuurimentaliteetille ja vakuuttaa oman sukupolvensa kapinan olevan elossa, kun taas Saarinen aistii Yhdysvaltoja.

Ajan hammas on puraissut Terässinfoniaa. Paikoin ilmaisun haetun oloinen rajuus vaikuttaa asenteellisuudelta, mutta epätasaisuus ei tee teoksesta vähemmän kiinnostavaa dokumenttia. Tekijät halusivat raportoida aikalaiskokemuksia juuri 1980-luvun alun tunnoissa. Itäblokin heikkoutta ei vielä ollut havaittu, vaan kylmän sodan pihtiote oli kansainvälistä uutisarkea. Punkkarit tunsivat elävänsä mahdollisen ydinsodan sienipilvien varjossa, ja heille taustapeilissä näkyi 1970-luvun lopun talouslama.

Esa Saarisen kirjeissä on osuvia analyysejä Yhdysvaltain kovenevasta poliittisesta ilmapiiristä. Kirjeissään filosofi pelkää ydinsotaa, sen sijaan itseriittoisilta vaikuttavat amerikkalaiset tuntevat olevansa turvassa omalla maaperällään. Uusliberalismiksi kutsumamme talouspoliittinen käänne oli muovautumassa, vaikkei punktohtori sanaa käytä.

Saarista huolestuttivat Englannin pääministeri Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin poliittiset avaukset. Reagan oli tammikuussa 1981 aloittanut Yhdysvaltain 40. presidenttinä. Kesäkuussa Saarinen kirjoitti Nummiselle Reaganin ulkopoliittisista linjauksista, joissa Neuvostoliitto, Kuuba ja ”muut ’terroristit’ muodostavat välittömän uhan kaikille, jotka rakastavat popcornia ja Isä meidän rukousta”. Hän jatkoi:

Mikään demokraattinen yhteiskunta ei lähihistoriassa ole ollut yhtä puhdaslinjaisesti ja jyrkästi oikeistolainen kuin Amerikka nyt. Englannin Thatcher on pientä verrattuna Reaganiin… Amerikassa presidentin valta on lähes diktaattorimainen eivätkä edes demokraatit, ’oppositiopuolue’, tosiasiassa vastusta Reagania.

Odottamattomasti Saarinen hakee vastavalitun presidentin demonisuudelle vertailukohtaa aiemmasta saman viran republikaanisesta haltijasta. ”Reaganiin verrattuna Richard Millhouse Nixon on raju uudistushenkinen vasemmistolainen ja vankkumaton, suoraselkäinen pasifisti”, punktohtori lataa. Havainto on osa Saarisen retoriikkaa, paradoksien hakua ja ärsyttämistä. Terässinfonian tarkoitus ei ollut rakentaa loogista argumentointien ketjua, vaan loogikon koulutuksen saanut filosofi irrotteli ja antoi tunteen viedä. Myöhempi tunneosaamista korostanut puhuja kuulsi vaivoin räyhäävän tekstin alta.

Syksyllä 1980 demokraattien istuva presidentti Jimmy Carter oli hävinnyt selvin luvuin näyttelijänä tunnetuksi tulleelle, republikaanien Ronald Reaganille. Hän oli tunteisiin vetoava, maanläheisenä pidetty puhuja. Varsinkin myöhemmin oma väki varmisti, ettei hän päässyt esiintymään ilman valmista käsikirjoitusta, sillä yllätyksiä saattoi tulla. Syksyllä 2016 edessä olevien vaalien republikaaniehdokkaan Donald Trumpin suitsimaton retoriikka on yltiökansallista ja avoimen aggressiivista. Tätä vasten demokraattien Hillary Clinton henkilöi maltillista asiaosaamista.

Yhdysvallat valmistautuu valitsemaan 45. johtajan maalleen. Saarisen vuosikymmenten takaiset vertailut Nixonin ja Reaganin kesken resonoivat kiintoisasti. Ehkä hänen kärjistyksessään oli konformismia, jossa mennyt näytti selkeältä ja jopa paremmalta verrattuna kaoottiseen nykyhetkeen. Kuitenkin hän halusi vaikuttaa tulevaisuuteen nykyhetken epäkohtia nimeten.

Yhtä kaikki, jotain samanoloista pelokkuutta on ilmassa tällä hetkellä. Kesällä 2016 brittiläinen kirjailija ja journalisti Emma Brockes kirjoitti sanomalehti Guardianin verkkolehdessä (4.8.2016) lähestyvistä Yhdysvaltain presidentinvaaleista ja haki 80-luvun punkfilosofin tavoin rinnastuksia entisten sekä nykyisten vallankäyttäjien välille. Jutun ironisen otsikon mukaan Trumpin suurin sankariteko on ollut, että hän on saanut Reaganin and Bushin näyttämään hyviltä tyypeiltä. Punktohtori ei olisi halunnut ennakoida tällaista tulevaisuusnäkyä.

***

Paavo Oinonen luennoi osana 80-luvun kulttuurihistoriasarjaa maanantaina 26.9. otsikolla: ”Kanuuna ei riitä, tarvitaan myös ruutia” – Esa Saarinen aikalaisanalyysin tekijänä ja 80-luvun kokijana