Month: April 2023

John Locke syntyi Englannissa vuonna 1632. Locken isä oli lakimies ja vaikkei perhe ollut erityisen varakas, Locke pääsi perhesuhteiden avulla hyvään kouluun, jonka jälkeen päätyi Oxfordin yliopistoon. Locke opetti yliopistossa ensin kieliä ja filosofiaa ja tutustui muun muassa Hobbesin ja Descartesin ajatuksiin, mutta opiskeli myöhemmin lääkäriksi ja kiinnostui myös uskontoa ja taloutta koskevista kysymyksistä. Käänteentekevää Lockelle oli, kun hän tutustui lordi Ashleyyn, joka kuului kuninkaan hoviin. Lordi Ashleysta tuli myöhemmin Shaftesburyn jaarli ja Lockesta tämän henkilääkäri, mutta Locke toimi myös Shaftesburyn sihteerinä. Tässä toimessaan Locke tapasi paljon vaikutusvaltaisia ihmisiä ja hänen ystäväpiiriinsä kuului myös tiedemiehiä, esim. fyysikko Isaac Newton. Shaftesburyn kautta Locke tempautui mukaan poliittisin valtapeleihin ja Shaftesburyn ajautuessa ongelmiin, myös Locke joutui lähtemään maanpakoon. Locke oleskeli ensin Ranskassa, jonka jälkeen palasi takaisin kotimaahan, mutta lähti myöhemmin uudestaan maanpakoon Hollantiin. Englantiin Locke palasi vuonna 1689. 

Locken tärkeimmät teokset julkaistiin viiden vuoden sisällä ja ensimmäinen niistä Locken ollessa jo liki 60-vuotias. Kuuluisassa teoksessaan Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä Locke kirjoittaa, että ihmiset syntyvät maailmaan vailla periaatteita ja ideoita. Ihmisen mieli on tyhjä taulu, tabula rasa, ja vasta kokemuksen kautta ihminen saa käsityksen asioista. Vuonna 1690 Locke julkaisi Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta, jonka vaikutus on ollut valtava. Locke kirjoitti, että ihmiset ovat alun perin luonnontilassa, jossa he ovat jumalallisen luonnonlain mukaan tasa-arvoisia ja vapaita eikä kukaan ole syntyperältään parempi kuin toinen. Jokaisella on oikeus omaisuuteensa, henkeen ja vapauteen. Jos joku rikkoo tätä luonnonlakia vastaan, häntä saa rangaista. Jotta rangaistukset eivät menisi liiallisuuksiin, ihmiset solmivat keskenään yhteiskuntasopimuksen ja perustavat yhteisön. Locken mukaan tarvitaan valtiokoneisto, jonka tehtävä on suojella ihmisten omaisuutta, vapautta ja henkeä. Mikäli valtiokoneisto ei kykene tehokkaasti täyttämään tätä tehtäväänsä tai käyttää valtaansa väärin, ihmisillä on oikeus syöstä vallanpitäjät vallasta. Locke katsoi myös, että ihmisillä on oikeus oman työnsä hedelmiin ja oikeus käyttää omaisuuttaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mikä koski myös luonnonvaroja. Locke kannatti myös vallanjakoa lakiasäätävän ja toimeenpanevan instanssin välillä. 

Locken ajatuksilla on ollut merkittävä vaikutus ja voidaan sanoa, että länsimaiset demokraattiset valtiot ovat rakentuneet Locken ajatusten mukaisesti. Locken teosta hallitusvallasta pidetään liberalismin klassikkona ja teos innoitti sekä Yhdysvaltain vuoden 1776 itsenäisyysjulistusta että Ranskan vallankumousta vuonna 1789 ja sen julistusta ihmis- ja kansalaisoikeuksista. Itse asiassa Yhdysvaltain itsenäisuusjulistuksessa lainataan Locken ajatuksia lähes sanantarkasti. Locken ajatukset vallanjaosta innoittivat puolestaan Montesquieuta (1689-1755). Ihmisoikeuksien juurien katsotaan kuitenkin olevan jo vuonna 1215 Englannissa laaditussa Magna Cartassa, jolla aateliset rajoittivat kuninkaan valtaa. Locken ajatukset sekä Yhdysvaltain ja Ranskan tapahtumat voikin nähdä eräänlaisena jatkumona ihmisoikeuksien kehityksessä. YK perustettiin vasta 1940-luvulla ja sen ihmisoikeusjulistus hyväksyttiin vuonna 1948. Ihmisoikeudet on ollut tapana jakaa sukupolviin, jossa ensimmäisen sukupolven oikeuksiin on laskettu kansalais- ja poliittiset oikeudet ja toisen polven oikeuksiin taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Kolmannen sukupolven oikeuksiksi on katsottu ns. kollektiiviset oikeudet, kuten oikeus kehitykseen ja hyvään ympäristöön. Sukupolvijaottelu on kuitenkin monen mielestä aikansa elänyt ja muullakin tavalla ongelmallinen. Olisi mielenkiintoista selvittää tarkemmin, mitä kolmas oikeuksien sukupolvi pitää sisällään, minkälainen asema näillä oikeuksilla on ja mitä problematiikkaa sukupolvijaotteluun liittyy.

— Luonnontilaryhmä

Lähteet: 

Doernberg, Donald L.: ”We the People”: John Locke, Collective Constitutional Rights and Standing to challenge Government Action. California Law Review, 1985, Vol. 73 (1).

Koivurova, Timo & Pirjatanniemi, Elina (toim.): Ihmisoikeuksien käsikirja. Tietosanoma, 2014. 

Lindberg, Janne & Luodeslampi, Juha: Yhteiskuntafilosofia! Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2007 

Locke, John: Tutkielma hallitusvallasta: tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta. Gaudeamus, 1995. 

Magee, Bryan: Filosofins historia. Bonnier Fakta, 2018. 

Nordin, Svante: Filosoferna. Vetenskaplig revolution och upplysning 1650-1776. Fri Tanke, 2022. 

Ohlsson, Richard: Filosofi – från Sokrates till Anderberg. BTJ Förlag, 2013. 

Schwanitz, Dietrich: Sivistyksen käsikirja: kaikki, mikä tulee tietää. Ajatus, 2003.

Vuonna 2015 julkaistussa S. Matthew Liaon The right to be loved– teoksen Can children have rights?- tekstissä pyritään käsittämään lasten tai ihmiselämän varhaisessa vaiheessa olevien oikeusasemaa. Liao asettaa lähtökohdaksi ajatuksen siitä, kuinka jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus elämän perusedellytyksiin, kuten rakkauteen. Teksti lähtee liikkeelle perustelemalla lasten kyvykkyyden olla oikeudenhaltijoina ja kuulua ihmisoikeusjulistuksen tarkoittamaan joukkoon. Perusteluissa pyritään lopputulokseen, jossa lapset olisivat oikeutettuja tulla rakastetuiksi. Argumentoinnissa nojataan erityisesti YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen ja Lapsen oikeuksien yleissopimukseen sekä Liaon tulkintaan niistä.

Kirjoittaja S. Matthew Liao on amerikkalainen bioetiikkaan erikoistunut filosofi. Hän on bioetiikan professori ja toimii parhaillaan bioetiikan laitoksen johtajana Oxfordin yliopistossa, jossa myös tarkasteltava teos on julkaistu. Liaon eräs pyrkimys on laajentaa adoption mahdollisuutta ihmisille eri elämäntilanteissa. Lisäksi Liao on käsitellyt oikeudenmukaisuutta alkion kantasolututkimuksen, kloonauksen, keinotekoisen lisääntymisen ja geenitekniikan parissa. Filosofin voidaan siis sanoa erityisesti paneutuneen ihmiselämän hyvin varhaisen vaiheen oikeuksien problematiikkaan.

Liao ei ole yksin pohtiessaan oikeuksien ulottuvuutta ihmiselämän alkuvaiheille. Kyseisen vaiheen voidaan katsoa olevan ainakin eräs kipupiste lasten oikeuksien toteutumista tutkittaessa. On kuitenkin selvää, että asiakokonaisuus on erittäin monitahoinen ja taistelua lasten oikeuksien puolesta käydään edelleen. Esimerkiksi Suomessa oikeusministeriö on antanut 4.4.2023 lausunnon ei-kaupallisen sijaissynnytyksen mahdollistamisesta. Eräinä argumentteina asian puolesta nostetaan syntyvän lapsen oikeusturvanäkökohtien tasapainottaminen sekä yhtä hyvä/huono hyvinvoinnin taso verrattuna tavanomaisella tavalla syntyneisiin lapsiin. Myös Liao ehdotti artikkelissaan juuri hyvinvoinnin käyttämistä eräänlaisena ”mittarina” tutkittaessa oikeutuksia lasten hyväksi. Näkökulma on omiaan puhumaan syntymättömien lasten puolesta, sillä erään filosofisen tulkinnan mukaan jo syntymisen itsessään voidaan katsoa olevan hyvinvointia lisäävää. 

Toisaalta lasten oikeuksien puolesta on puhuttu jo kauan. Ensimmäisenä lasten oikeuksien puolesta puhujana voidaan pitää filosofi Jean-Jacques Rousseauta. Hän toi julki sen eron, joka yhteiskunnallisten vaatimusten suhteen kuuluu lapsuuden ja aikuisuuden välille. Rousseaun mukaan lapsella kuuluu olla oikeus leikkiin ja lapsuuteen. Hänen mukaansa aikuisten tulisi pyrkiä elämässään lasten kaltaisiksi, eräänlaiseen luonnontilaan. Lisäksi Rousseau on esittänyt käsityksensä siitä, kuinka kyseinen luonnontila ilmenee juuri vastasyntyneissä tai hieman kehittyneissä lapsissa, joita yhteiskunta ei ole ehtinyt hänen sanojensa mukaisesti turmelemaan. Rousseaun voidaan nähdä katsovan samaan suuntaan myös Liaonin ajatusten kanssa lasten säilymisestä rakastettuina ja yhteiskunnalta koskemattomina. 

Kaikkiaan syntyville lapsille siis tulisi Liaon mukaan taata riittävät perusoikeudet, jotta jokaisella lapsella olisi oikeus tulla rakastetuksi ja säilyttää mahdollisimman kauan Rousseaulaisen luonnontilan mukainen viattomuus. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä ehdoilla tällaista lapselle ominaista luonnontilaa pystyttäisiin nyky-yhteiskunnassa enää säilyttämään? 

— Luonnontilaryhmä

Lähdeluettelo:

Liao, Matthew, S. Can Children Have Rights? s. 11-17, teoksessa: The right to be loved, Oxford University Press, 2015

Lindberg Janne, Luodeslampi Juha, Yhteiskuntafilosofia!, Jan-Jacques Rousseau s. 41

School of global public health -sivusto, faculty, S. Matthew Liao (luettu 30.3. klo 12)

Oikeusministerio.fi -sivusto, Selvitys ei-kaupallisten sijaissynnytysten sallimisesta (luettu 5.4. klo 13)

Suomen eduskuntavaaleissa 2023 Perussuomalaiset nousivat toiseksi isoimmaksi puolueeksi, ohittaen ensimmäistä kertaa monia ”perinteisempiä” puolueita. Amerikassa Donald Trump on syytettynä vilpistä vaalirahoituksen suhteen. Israelissa pääministeri Benjamin Netanyahu on joutunut laittamaan tuomioistuimia koskevan reforminsa jäihin massiivisten protestien vuoksi. Unkarin johtaja Viktor Orban on pitänyt valtaa jo yli 12 vuotta, EU:n vastalauseista huolimatta. Populistit hallitsevat uutisia tasaisesti, mutta kaikki eivät ole yhtä menestyneitä. Mikä erottaa menestyvän populistin epäonnistuneesta? Milada Anna Vachudova, professori North Carolinan yliopistossa, on erikoistunut moderniin Euroopan politiikkaan, keskittyen esim. Euroopan Unionin toimintaan ja valtioiden demokraattiseen kehitykseen kommunismin romahduksen jälkeen. Hän on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita demokraattisten valtioiden ”luisumisesta” takaisin autoritäärisiin valtamuotoihin. Tässä tekstissä avataan hänen vuonna 2020 julkaistua artikkeliaan ”Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe”, missä Vachudova käsittelee Unkarin, Puolan ja Tšekin populisteja. 

Tarkoituksenani on omassa tutkimuksessani avata erityisesti Unkarin ja sen johtajan Viktor Orbanin toimintaa, keskittyen valtiota pyörittävän ”koneiston” muuttumiseen. Oma teorianalkuni on, että vaikka populisteja valitaan koko ajan valtaan kansan tuki itsessään ei riitä. Valtio pyörii myös vaalien ulkopuolella, ja siihen tarvitaan monia osia. Viktor Orban on hallinnut vuodesta 2010 asti ja hänen asemansa näyttää niin vakaalta kuin se vain voi olla. Miten hän on muuttanut valtion koneiston oman näköisekseen? Tätä selvittämään olen ottanut Vachudovan artikkelin. Ensin avaan yleisesti artikkelin rakennetta, jonka jälkeen nostan esille oman tutkimukseni kannalta mielenkiintoisia osia tarkempaan katseluun. Lopuksi mietin miten tutkimuksessa voisi jatkaa eteenpäin, ja mitä muita kysymyksiä on jäänyt mieleen.

Vachudova jakaa artikkelinsa viiteen osaan, joista ensimmäisessä hän avaa etnopopulismin tehokkuutta äänestäjien keskuudessa, ja miksi kyseessä on niin vahva strategia tietyissä valtioissa. Seuraavaksi avataan miten etnopopulismi mahdollistaa demokraattisten, liberaalien instituutioiden purkamisen. Seuraavaksi Vachudova miettii miksi demokraattinen ”luisuminen” on tapahtunut juuri niissä valtioissa, joita pitkään pidettiin demokratian ja taloudellisen toipumisen mallioppilaina, viitaten juuri Unkariin, puolaan ja Tšekkiin.  Neljännessä osassa Vachudova käsittelee EU:n osaa demokratian tukemisessa. Lopuksi Vachudova kerää kaiken aikaisemmin mainitun kokoon ja esittää omat johtopäätöksensä.

On monia hyviä kohtia ja suuntia, johon omaa tutkimusta voisi viedä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole toistaa yksi yhteen Vachudovan argumentteja, vaan nostan seuraavaksi esille kiintoisia yksittäisiä asioita. Esimerkiksi yksi kiintoisa syy etnopopulimin käyttämiseen, minkä artikkeli nosti esille, on demokraattisen ”heiluriliikkeen” pysäyttäminen. Yleensä demokratioissa hallitusvastuu siirtyy vaaleista toiseen oikealta vasemmalle ja toisin päin. Harvoin hallitus pysyy vaaleista toiseen samana. Orban on onnistunut pitämään itsensä vallassa yli 12 vuotta, ja tämä ”heiluriliikkeen” pysäytys on antanut hänelle aikaa tehdä tarvittavat muutokset. Kyseessä voisi ajatella olevan itseään ruokkiva kierre. Mitä pidempään populistit ovat hallituksessa, sitä enemmän heillä on aikaa varmistaa, että he ovat pidempään vallassa. Heiluri pysähtyy ja Orban pysyy vallassa.

Lisäksi Vachudova tekee erittelyn etnopopulismin ja etnonationalistisen aatteen välillä. Vaikka näitä termejä voidaan jokapäiväisessä keskustelussa käyttää synonyymeinä, Vachudova pitää etnonationalismia vanhana ideana, joka keskittyi vihanpitoon naapurien kanssa. Etnopopulismi sen sijaan on moderni, aatteiltaan joustavampi idea, joka saa alkunsa identiteettipolitiikasta. ”Me vastaan he” -tyylinen ajattelu pitää rivit koossa, mutta etnopopulismi ei aseta kiveen hakattuja rajoja siitä, keitä kuuluu omiin riveihin ja ketkä ovat vastustajia. 

Erityisesti oman tutkimukseni kannalta kiintoisa pointti on, kuinka kokonaisvaltaisesti valtiota ja yhteiskuntaa pitää muuttaa, jos tarkoituksena on liberalismin ”päihittäminen” tai torjuminen. Vachudovan mukaan Unkarissa Orban ei ole vaikuttanut pelkästään lainsäätämiseen (siihen osa-alueeseen johon vaalit suorimmin vaikuttavat) vaan myös oikeusjärjestelmä, poliisi, virkamiehet ja media ovat nähneet muutoksia. Erityisesti media on kiintoisa, sillä vaikka Montesquieu aikoinaan ei laskenut sitä vallan kolmijaossa mukaan, median roolia ei voi jättää huomioimatta. Vachudova mainitsee myös miten menestyksekkäät populistit taitavat mediapelin, jolloin populistien vastustajille jää vain ”nyrkkeilysäkkinä” oleminen tai muu reagointi populistien toimintaan. Oppositio on koko ajan puolustuskannalla, eikä itse pysty ajamaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Mainittakoon myös, miten Orban on tietoisesti jättänyt yhden oppositiomedian kanavan jäljelle, jotta se toimisi hyvänä maalina populisteille. Oppositio menettää kaikki hienovaraiset erot sisällään, ja näyttäytyy ulkopuolelle yhtenä kiinteänä blokkina, jota on helppo parjata. Omaan mieleen nousee kysymys, kuinka paljon juuri mediaan tulisi kiinnittää huomiota omassa tutkimuksessa, sillä aineistoa siihen liittyen on paljon. Ongelmana on, peittääkö mediaan keskittyminen muut syyt Orbanin menestykseen. Joka tapauksessa on selvää, että medialla on rooli populistien strategioissa ja toiminnassa.

Yksi sivujuonne, johon artikkeli viittaa loppupuolella on EU:n rooli demokratian tukemisessa. Vachudova esittää, että kannustimet oikeusvaltion mukaiseen toimintaan ovat ennen EU:iin liittymistä. EU asettaa halukkaalle jäsenvaltiolle monia vaatimuksia, joista osa liittyy juuri oikeusvaltioon. Kun valtio on päässyt jäseneksi, on helpompaa antaa asioiden luisua vähemmän liberaaleihin raameihin. Ajatus on kiintoisa, mutta tiedän että EU:n roolia tullaan Joona Keskiluoman tutkimuksessa avaamaan enemmän, joten ei siitä nyt sen enempää.

Lopuksi kysymys joka artikkelia läpikäydessä nousi mieleen, ja jonka haluan jättää lukijalle mietittäväksi, oli demokratian ja oikeusvaltion yhteentörmäys. Jos demokratiassa valtamandaatti tulee kansalta, kuinka pitkälle tätä mandaattia voi käyttää? Idea ”enemmistön tyranniasta” ei ole millään tavalla uusi, ja useissa valtioissa on ollut jarruja tätä varten (perustuslaki, vähemmistön oikeudet). Mutta miten pitkälle teoriassa ”kansan valtaa” voidaan venyttää? Tämä lienee kysymys, joka itselleni tulee vastaan, kun jatkan Unkarin koneiston purkamista.

— Ryhmä Unkari

Lähteet: 

Vachudova, Milada Anna: Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe. East European Politics, 36:3 (2020) ss. 318-340.

Euroopan unionin (EU) oikeusvaltioperiaate perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEU) 2 artiklaan, jonka mukaan oikeusvaltio on yksi unionin perustana oleva arvo. Unkarin oikeusvaltiokehitystä on viime vuosina arvioitu kriittisesti esimerkiksi komission raporteissa, EU-tuomioistuimessa ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Euroopan parlamentti käynnisti syyskuussa 2018 SEU 7(1) mukaisen menettelyn. Kyseinen menettely voidaan käynnistää, jos on olemassa selvä SEU 2 artiklan mukaisten arvojen rikkomisen vaara, johon siis myös oikeusvaltioperiaate kuuluu. Kyseinen menettely käynnistettiin Euroopan parlamentin päätöslauselmalla, jolla neuvostoa pyydetään toteamaan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 7 artiklan 1 kohdan nojalla, onko olemassa selvä vaara, että Unkari loukkaa vakavasti unionin perustana olevia arvoja. Kyseisessä päätöslauselmassa kritisoidaan Unkarin demokratia- ja oikeusvaltiokehitystä, korruptiota, sekä perus- ja ihmisoikeusrikkomuksia. Perusteina ja lähteinä kritisoinneille toimivat erilaisten viranomaisten havainnot Unkarista. Oikeusvaltiokehityksestä tehdyt havainnot ovat suhteellisen lyhyt osuus kyseisen päätöksen asiasisällöstä verrattuna esimerkiksi perus- ja ihmisoikeuskehitykseen. Ilmeisesti sen merkitys on kuitenkin suurin, sillä ainakin median perusteella EU on nimenomaan Unkarin oikeusvaltioperiaatteen toteutumisesta huolissaan. Eri asia on olisiko parlamentti käynnistänyt kyseistä menettelyä, jos kyseessä olisi ollut vain oikeusvaltiokehitys.

Euroopan parlamentti antoi myös syyskuussa 2022 päätöslauselman, jossa otetaan esille, että myönteistä kehitystä aiempaan päätöslauselmaan verrattuna ei ole ainakaan kaikilta osin tapahtunut vaan pikemminkin ajanjakson aikana on ilmennyt uusia perusteita käynnistää SEU 7(1) mukainen menettely. Kyseisessä päätöksessä kritisoidaan myös, että neuvosto ei ole kyennyt edistymään merkityksellisellä tavalla käynnissä olevaa menettelyä ja asian lykkääminen edelleen merkitsisi, että neuvosto itse loukkaa oikeusvaltioperiaatetta. Huomionarvoista on, että tässäkin yhteydessä mainitaan pelkästään ”oikeusvaltioperiaate” eikä sitä, että neuvosto loukkaisi menettelyllään perus- ja ihmisoikeuksia. Ikään kuin ”oikeusvaltioperiaate” kattaisi alleen kaikki liberaalin yhteiskunnan arvot, joita Unkari on politiikallaan huojuttanut. 

Unkarin hallituksen mukaan oikeusvaltioperiaatetta ei olla määritelty EU:n perustamissopimuksessa eikä EU:lla ole kompetenssia määritellä sitä. Laurent Pechin artikkelin mukaan on totta, että perustamissopimuksissa ei ole yhtä tyhjentävää oikeusvaltioperiaatteen määritelmää. Kyseisissä perustamissopimuksissa on kyseisen artikkelin mukaan kuitenkin useita ydinkomponentteja, joiden perusteella oikeustapausten ja kodifikaation, kuten ehdollisuusasetuksella 2020/2092 sitä on tarkemmin täsmennetty. Ymmärrän sinänsä Unkarin näkökulman asiaan, että EU:lla ei olisi toimivaltaa määritellä oikeusvaltioperiaatetta esimerkiksi asetuksen kautta, koska siihen ei nimenomaisesti perustamissopimuksen yhteydessä olla luovutettu toimivaltaa. Oikeusvaltioperiaate ainakin Euroopan parlamentin antaman päätöslauselmien mukaisesti vaikuttaa ja rajoittaa kuitenkin erittäin merkittävällä tavalla siihen, minkälaisia säädöksiä jäsenvaltio voi säätää ja miten se voi toimia erilaisissa tilanteissa. Sillä on siis suora vaikutus valtion suvereenisuuteen.  Unkari on tehnyt kyseisen asetuksen kumoamiseksi myös kumoamiskanteen, joka ei kuitenkaan menestynyt EU-tuomioistuimessa.

Vaikka Unkari väittäisi, että se olisi ollut vilpittömässä mielessä sen suhteen, että se ei tiennyt minkälaiseen sitoumukseen se ryhtyi ratifioidessaan perussopimuksen, jossa oikeusvaltion kunnioittaminen mainitaan arvona, niin näkökulmani mukaan EU-tuomioistuimen päätöksien kunnioittamista Unkari ei voi sivuuttaa, olkoon ne sitten minkälaisia tahansa. Unkari on tiennyt jo ennen Euroopan unioniin liittymistä, että EU-tuomioistuimella on toimivalta tulkita EU-oikeutta ja sen, että EU-oikeudella on etusija kansalliseen lainsäädäntöön nähden. 

Mitä oikeusvaltioperiaate sisältää?

Oikeusvaltion käsite on kehittynyt huomattavasti historiassa. Esimerkiksi vuonna 2002 julkaistussa Aulis Aarnion ja Timo Uusituvan kirjassa nimeltä Oikeusvaltio mainitaan, että jokaisen oikeusvaltion ei välttämättä tarvitse olla demokratia. Oikeusvaltiolla on myös monia määritelmiä, kuten liberaali-, aineellinen-, muodollinen- ja demokraattinen oikeusvaltio. Euroopan unionin retoriikka koskien oikeusvaltioperiaatetta vaikuttaa siltä, kuin se sisältäisi myös demokratiaperiaatteen ja perus- ja ihmisoikeudet osana sitä. Myös Venetsian komission raportissa mainitaan, että oikeusvaltio ja monet ihmisoikeudet limittyvät toisiinsa ja että oikeusvaltio ei liity pelkästään ihmisoikeuksiin vaan myös demokratiaan. Unkarin politiikka on huomattavasti erilaista kuin muissa EU:n jäsenvaltioissa. Ymmärrän osittain Unkarin kokemuksen siitä, että oikeusvaltioperiaatteeseen vedoten pyritään vain hiljentämään Unkarin hallituksen poliittiset näkemykset. Se on EU:n etujen mukaista, sillä mahdollisimman yhtenäinen EU arvoiltaan ja politiikaltaan antaa ainekset syvemmälle integraatiolle. Kuitenkin pluralismi on ollut arvo, jonka päälle koko EU alun perin rakentui. Myös siitä olisi tärkeä pitää kiinni, että Euroopan yhtenäisyys säilyisi eikä Brexitin kaltaisia eroamisia enää tapahtuisi.

— Ryhmä Unkari

Lähteet: 

Kirjallisuus

Pech, Laurent, The Rule of Law as a Well-Established and Well-Defined Principle of EU Law. Hague Journal on the Rule of Law (2022) 14:107–138.

Raitio, Juha, Kiista oikeusvaltion käsitteen merkityksestä ja eu:n arvopohjasta. Helsinki Law Review, 1/2020, pp. 14–17.

Aarnio, Aulis – Uusitupa, Timo, Oikeusvaltio. Lakimiesliiton kustannus: Helsinki 2002. 

Virallislähteet

Euroopan neuvoston demokratiaa oikeusteitse -komissio (Venetsian komissio), Oikeusvaltion tarkistuslista 711/2013.

Euroopan parlamentin päätöslauselma 12. syyskuuta 2018 ehdotuksesta, jolla neuvostoa pyydetään toteamaan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 7 artiklan 1 kohdan nojalla, onko olemassa selvä vaara, että Unkari loukkaa vakavasti unionin perustana olevia arvoja (2017/2131(INL)

Euroopan parlamentin päätöslauselma 15. syyskuuta 2022 ehdotuksesta neuvoston päätökseksi sen toteamiseksi Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 7 artiklan 1 kohdan nojalla, onko olemassa selvä vaara, että Unkari loukkaa vakavasti unionin perustana olevia arvoja (2018/0902R(NLE))

Oikeustapaukset

Euroopan unionin tuomioistuin C-156/21, Unkari v. parlamentti ja neuvosto.

Stuart S. Yehin artikkeli “Poverty and the Rule of Law in Africa: A Missing International Actor?” käsittelee Afrikan maiden köyhyyden perustavanlaatuista yhteyttä valtioiden sisäisiin oikeusvaltio-ongelmiin. Tekstissä esitellään eri teorioita “köyhyyskierteen” syistä, ja vaikka ne eivät kaikki täysin tue toisiaan, kaikissa kuitenkin tunnistetaan kasvun ja kehityksen esteeksi merkittäviltä osin oikeusvaltio-ongelmat huonon hallinnon, eli korruption merkityksessä. Teoriat esittävät ratkaisuajatelmia ja -ehdotuksia köyhyyden kierteen päättämiseen, mutta mikään niistä ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen toimijan mahdollisuutta korruption kitkemisessä. Tähän sivuutettuun mahdollisuuteen Yeh tarttuu esitellessään artikkelissaan mallin kansainvälisestä ja riippumattomasta (Yhdistyneiden kansakuntien (YK) alaisesta) toimijasta, jolla olisi kansainväliseen sopimukseen perustuva toimivalta ja auktoriteetti tutkia korruptioväitteitä Afrikan valtioissa ja olla siten mukana saattamassa ihmisiä vastuuseen vallan väärinkäytöstä.

Afrikan maat ovat erityisen alttiita korruptiolle, sillä yleensä taloudellinen ja poliittinen valta on hyvin keskittynyttä. Tällaisen keskittyneen valtarakennelman juuret ovat johdettavissa kolonialismiin – kolonialistit halusivat häivyttää vallanjaon (Montesquieu, vallan kolmijako-oppi) voidakseen käyttää valtaa mielivaltaisesti omiin tarkoituksiinsa ja omaksi hyödykseen. Tämä ongelmallinen ja keskittynyt valtarakenne on sitten siirtynyt eteenpäin afrikkalaisille johtajille ja eliitille. Usein korruptoituneissa maissa korruptio ulottuu valtion koneistossa ns. ”ylhäältä alas” asti, minkä vuoksi valtaa väärinkäyttäneitä korruptoituneita henkilöitä on vaikea saattaa vastuuseen teoistaan, kun usein lainsäädäntö- ja tuomioistuinelimet ja muut viranomaiset ovat korruptoituneen eliitin vaikutuspiirissä.

Kansallisen puuttumisen sijaan korruption kitkemiseksi on siis löydettävä toimia ja toimijoita, jotka ovat afrikkalaisen eliitin vaikutusvallan ja painostusyritysten ulkopuolella – tällainen voisi olla kansainvälinen toimija. Tähän ajatukseen pohjautuen Yeh esittelee tekstissään mallin YK:n alaisesta riippumattomasta kansainvälisestä toimijasta (International Commission Against Corruption, ICAC), jolla olisi toimivaltaa tutkia korruptioväitteitä kansallisella maaperällä riippumattomasti. Yeh pohjaa mallinsa vastaavaan Hong Kongissa kehitettyyn ja käyttöönotettuun malliin “Independent Commission Against Corruption”, joka on todettu toimivaksi keinoksi jäljittää korruptiota valtion eri tasoilta. ICAC ja sen toimivaltuudet perustuisivat vapaaehtoiseen kansainväliseen sopimukseen, johon liittyvät valtiot suostuisivat siihen, että ICAC voi tutkia valtionsisäisten korruptioväitteiden todenperäisyyttä. ICAC:lla olisikin siis puhtaasti tutkiva luonne; tulokset korruptioväitteitä koskevista tutkimuksista luovutettaisiin kansallisille tuomioistuimille, jotka olisivat vastuussa loppuprosessista. Tämän lisäksi tulokset voitaisiin mahdollisesti luovuttaa myös medialle ja suoraan kansalaisille.

Ehdotelman mukainen ICAC:n kaltainen toimija herättää myös kritiikkiä ja kysymyksiä – miksi korruptoituneet afrikkalaiset johtajat ensinnäkään haluaisivat liittyä sopimukseen, joka rajoittaa heidän valtaansa sekä voi saattaa heidät vastuuseen vallan väärinkäytöstään. Yeh selittää tätä sillä, että vastaavanlainen valtaa rajoittava sopimus eri kontekstista on jo solmittu; Rooman perussäännöllä perustettiin Kansainvälinen rikostuomioistuin. Tähän sopimukseen liittyessään 123 valtiota ovat antaneet toimivallan sekä hyväksynnän ulkopuoliselle, kansainväliselle ja riippumattomalle (vastaavalle) toimijalle tutkia vakavia kansainvälisiä rikoksia. Ei siis ole ennenkuulumatonta, että valtionjohto haluaa liittyä heidän valtaansa rajoittaviin sopimuksiin. Lisäksi Yeh nostaa esiin kansalaisten turhautumisen korruptioon – mikäli kävisi ilmi, että valtionjohto on estänyt valtion liittymisen korruptionvastaiseen sopimukseen, demokraattisissa vaaleissa kansa todennäköisesti ei antaisi johtajalle enää jatkomandaattia. Kansalaisten silmiin näyttää erittäin huonolta, mikäli valtionjohto sivuuttaa korruptionvastaiseen toimintaan sitoutumisen.

Korruptio on hyvin keskeinen tekijä Afrikan maiden “köyhyyskierteeseen”. Jotta talouskasvua saataisiin aikaiseksi, ainoa vaihtoehto on vankistaa oikeusvaltiota ensisijaisesti korruptioon puuttumalla. Suuri ongelma korruptoituneissa Afrikan maissa on tällä hetkellä se, ettei vallan väärinkäytöksiä valvo kukaan eikä väärinkäytöksistä siten joudu vastuuseen. Mielestäni tällaisen kansainvälisen toimijan perustaminen ja sen toimet voisivat olla ensiaskel tuomaan riippumatonta todistusaineistoa korruptiosta ja valtaa väärinkäyttävistä henkilöistä. Tämä saattaisi pitkällä aikavälillä ajaa valtioita rakenteellisiin muutoksiin, jotka vahvistaisivat oikeusvaltiota vallan jakamisella Montesquieun kolmijako-opin mukaisesti. Kaikista tärkeintä olisikin ns. Hand up, eikä Hand-out -mentaliteetti – keskeisintä olisi tukea valtioiden oikeusvaltiokehitystä sisältä käsin, eikä yrittää ulkoapäin sovittaa rakennelmia suoraan valtioihin tai yrittää paikata valtavia yhteiskunnallisia ongelmia täsmäratkaisuilla. ICAC:n kaltainen kansainvälinen toimija voisi olla tarpeen korruptionvastaisen ilmapiirin ja diskurssin luomisessa tilanteessa, jossa korruptiosta on tullut jo lähes erottamaton osa valtion toimintaa.

Lisäksi yksi huomionarvoinen näkökulma korruptionvastaisessa toiminnassa on tasapainottelu sen välillä, mikä on länsimaiden historiaan pohjautuva vastuu Afrikan valtioiden tukemisessa korruption kitkemiseksi, mutta taas toisaalta millä tavoin tätä vastuuta voitaisiin toteuttaa ilman white saviour -kompleksia tai sortumatta Hand-out -toteutukseen. Nämä ovat ehdottomasti tärkeitä kysymyksiä. Ratkaisuja valtavaan korruptio-ongelmaan kuitenkin tarvitaan, ja kaikenlaiset avaukset sen kitkemiseksi ovat tervetulleita. Keskeisintä kaikessa on kuitenkin jo edellä mainittu paradigmamuutos valtiossa itsessään, johon tällainen vapaaehtoiseen sopimukseen perustuva kansainvälinen toimija voisi toimia ensisysäyksenä.

— Ryhmä kasvun rajat

Lähteet:

Yeh, Stuart S. “Poverty and the Rule of Law in Africa: A Missing International Actor?” Poverty & public policy 6.4 (2014): 354–379. 

Artikkelissaan ‘The Green Economy mythical or meaningful?’ Daniel J. Fiorino, joka työskentelee ympäristöpolitiikan keskuksen johtajana American Universityssä, esittelee erilaisia vihreän talousajattelun muotoja. Ensimmäisenä Fiorino tuo kuitenkin esiin aiheen taustalla vaikuttavan ympäristöpolitiikkaa leimaavan ongelman, ristiriidan ympäristöllisten ja taloudellisten tavoitteiden välillä. Keskustelussa yhtenä argumenttina on esitetty, että saasteiden vähentäminen ja ekosysteemien ja muiden luonnonvarojen suojeleminen heikentää turhaan talouden laajentumista, kilpailukykyä ja hyvinvointia. Toisaalta taas on esitetty, että ympäristön rajat vaativat, että kasvun on oltava tarkkaan hallittua, vain vähäistä tai jopa, ettei kasvua tulisi olla lainkaan. Kiistaa on ollut myös siitä, kumpi on asetettava etusijalle ekologisten- ja taloudellisten tavoitteiden ollessa ristiriidassa. Ympäristöpolitiikassa onkin kamppailtu sen kanssa, missä tavoitteiden välinen tasapaino on löydettävissä.

Fiorino huomauttaa kuitenkin, että ympäristöllisten ja taloudellisten tavoitteiden välisen kilpailun kasvaessa myös kiinnostus pyrkiä sovittamaan nämä tavoitteet yhteen on kasvanut. Vihreän talouden ajatus pyrkiikin tarjoamaan ratkaisun tähän talouden ja ympäristön väliseen konfliktiin. Fiorinon mukaan vihreässä taloudessa on kyse ajatuksesta, jonka mukaan ihmisten ja kansojen taloudelliset ja sosiaaliset pyrkimykset eri puolilla maailmaa voidaan toteuttaa ylittämättä paikallisten, alueellisten ja maailmanlaajuisten ekosysteemien rajoja. Fiorino nostaa esiin American Association for the Advancement of Sciences raportissa vuonna 1971 esitetyn kysymyksen, johon vihreän talouden aatteellakin pyritään vastaamaan, ”miten elämme hyvää elämää rajallisella maapallolla?”.

Fiorino nostaa esiin myös muita käsityksiä vihreästä taloudesta. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) 2011 julkaiseman raportin mukaan vihreä talous parantaa hyvinvointia ja sosiaalista tasapuolisuutta ja vähentää samalla merkittävästi ympäristöriskejä ja taloudellisia puutteita. Se ei hidasta kasvua vaan luo sitä. OECD on lähestynyt aihetta juuri kasvun näkökulmasta. OECD:n mukaan ”vihreä kasvu merkitsee talouskasvun jataloudellisen kehityksen edistämistä niin, että varmistetaan hyvinvointimme perustan muodostavien luonnonvarojen ja ympäristöpalvelujen saanti myös jatkossa”. Vihreä kasvu tarkoittaa luonnonvarojenkestävää käyttöä, energiatehokkuutta ja ekosysteemipalveluiden oikeudenmukaista arvostamista. Fiorino tuo vielä esiin myös World Business Council for Sustainable Developmentin (WBCSD) kaksiosaisen vision vuodelle 2050, jonka mukaan ensimmäisenä tavoitteena on elintaso, jossa ihmisillä on mahdollisuus ja varaa koulutukseen, terveydenhuoltoon, liikkuvuuteen, ruokaan, veteen, energiaan ja suojaan sekä kulutushyödykkeisiin ja toisena tavoitteena elintaso, jota voidaan pitää yllä käytettävissä olevilla luonnonvaroilla ja ilman lisähaittoja biologiselle monimuotoisuudelle, ilmastolle ja muille ekosysteemeille.

Seuraavaksi Fiorino avaa artikkelissaan vihreän talouden käsitteen historiaa ja sen ilmenemistä. Vihreä talous -käsite voidaan Fiorinon mukaan jäljittää jo ainakin 1980-luvun lopun tulevaisuuteen suuntautuneisiin ekonomisteihin ja 1992 Earth Summit huippukokoukseen. Fiorino tuo esiin seuraavaksi myös vihreän talouden ajatuksen vastaanottamaa kritiikkiä. Esimerkiksi ajatuksen, että vihreä talous on liian ihmiskeskeinen ja sen ratkaisut perustuvat niiden arvoon ihmisten tarpeiden ja pyrkimysten tyydyttäjinä eikä niinkään luonnon arvoon itsessään.

Lopuksi Fiorino esittelee vielä erilaisia suhtautumistapoja kasvuun. Monet vihreän talouden kannattajat pyrkivät sovittamaan taloudelliset ja sosiaaliset pyrkimykset yhteen ekosysteemin rajojen kanssa nykyisten kasvurajojen sisällä. Kuitenkin ajatusta, jossa oletetaan, että nykyiset kasvuluvut voisivat säilyä ennallaan, voidaan pitää joidenkin mukaan riittämättömänä. Tätä ajatusta edustaa degrowth -aate. Yksi aatteen kannattajista määrittelee sen tuotannon ja kulutuksen tasapuoliseksi heikentämiseksi, joka lisää ihmisten hyvinvointia ja parantaa ympäristöolosuhteita. Sen tavoitteena on saavuttaa globaali tulotaso, joka tarjoaa riittävän hyvinvoinnin ja onnellisuuden tason, mutta joka ei kuitenkaan ylitä ekologisia rajoja.

Fiorinon mukaan vihreä talous tarjoaa ainoan realistisen keinon ympäristön tuhon välttämiseksi. Kansantaloudet kasvavat ja talouskasvu ja tulojen nousu ovat etusijalla sekä kehittyneissä että kehittyvissä talouksissa. Kehittyviltä mailta ei myöskään voida kieltää pyrkimyksiä parantaa elämänlaatua. Fiorino kuitenkin uskoo, että ympäristöhaitoista luopuminen on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista. Fiorinon mukaan vaaditaan absoluuttista taloudellisen kehityksen ja ekologisten haittojen irtikytkentää. Haluankin selvittää näitä vihreän talouden ja kasvun mahdollisuuksia. Voidaanko talouskasvu ja ympäristöhaitat todella erottaa toisistaan? Onko talouskasvu ongelmien syy vai voisiko talouskasvu olla jopa ratkaisu ympäristöongelmiin?  Miten ympäristösääntely vaikuttaa kasvuun? Voisiko ympäristösääntelyllä jopa parantaa tehokkuutta ja lisätä kilpailua? Minkälaisia ohjauskeinoja ja lainsäädäntöä tai hankkeita vihreän siirtymän toteuttamiseksi on tai on valmisteilla ja miten ne voisivat vaikuttaa kasvuun? Mielenkiintoista voisi olla tutkia myös sitä, miten vihreän talouden ilmiöt näkyvät globaalissa etelässä vai onko kyse ainoastaan globaalin pohjoisen hankkeesta tai miten vihreä siirtymä voidaan toteuttaa oikeudenmukaisesti.

–– Ryhmä kasvun rajat

Lähteet:

Fiorino, Daniel J: The green economy: mythical or meaningful? Policy quarterly, Vol.10 (1), 2014, s. 26-34.

Lait ovat aina olleet ihmiskeskeisiä. Filosofisesti ja tieteellisesti on oletettu eläimiltä puuttuvan muun muassa identiteetti, kyky tehdä moraalisia valintoja ja jopa tietoisuus. Vaikka Euroopassa on paljon eläinsuojelua koskevia lakeja, ovatko ne riittäviä? Eläimet on tunnetusti nähty oikeudellisesti esineinä. Ne eivät ole oikeussubjekteja kuten luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt. Ne eivät siis voi olla oikeuksien tai velvollisuuksien kohteita. Tommy elää New Yorkin osavaltiossa ja muistuttaa todella paljon meitä ihmisiä. Hän on tietoinen olemassaolostaan ja siitä, että hänellä on menneisyys. Ihmiset voivat myös luovuttaa Tommylle verta, jos veriryhmä täsmää. Tommy on kuitenkin vangittu, vaikka hän ei ole tehnyt rikosta. Koska kyseessä on simpanssi, hän on osa autojen, roskakorien ja klemmareiden ryhmää. Eräs kuuluisa apinoidentutkija oli todennut, että ilman ihmisten egoa kaikki ihmisensukuiset olennot olisivat osa yhtä ja samaa sukua. Pitäisikö asioiden olla toisin? Pitäisikö myös Tommylla ja muilla eläimillä olla perusoikeuksia? Miten tämä voidaan perustella? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelee Bart Driessen artikkelissaan Fundamental Animal Rights in European Law (2017). Bart Driessen työskentelee Euroopan unionin neuvostossa ylempänä oikeusavustajana. Hän on tämän artikkelin lisäksi kirjoittanut myös muita oikeudellisia artikkeleita, erityisesti Euroopan unioniin liittyen. Tässä blogitekstissä selvitän tiivistetysti, mitä hän artikkelissaan kertoo eläinten perusoikeuksiin liittyvästä kysymyksestä, ja millaisia ongelmia kysymykseen liittyy.

Kokonaiskuva ja aiheen tärkeys

Driessen käsittelee eläinten perusoikeuksia koskevaa aihetta lähinnä Euroopan unionin oikeuden näkökulmasta, mutta hän poikkeaa hieman myös Yhdysvaltojen oikeuteen. Hän joutuu Euroopan oikeuteen liittyvän keskustelun yhteydessä poikkeamaan myös muihin tieteenaloihin, kun hän esimerkiksi kertoo erilaisista eläimiä koskevista tutkimuksista, joiden tarkoituksena on todistaa, että eläimet ovat älykkäitä, empaattisia ja niin edelleen. Teksti sisältää paljon filosofisia näkökulmia esimerkiksi sen yhteydessä, kun Driessen selvittää syitä olla myöntämättä ja syitä myöntää eläimille perusoikeuksia. Hänen mukaansa kysymys siitä, kuuluisiko eläimille myöntää perusoikeuksia on moraalifilosofian keskiössä kiihkeästi keskusteltu aihe. Driessen kertoo esimerkiksi yhteiskuntasopimuksiin liittyvistä teorioista. Näiden teorioiden mukaan oikeus ja valtio ovat sopimuksen tuloksia. Nämä teoriat perustuvat oletukseen, että vain ihmisolennot voivat olla sopimuksen osapuolia. Filosofit Rousseau, Locke, Hobbes ja Rawls ovat muun muassa kehitelleet oikeudenmukaisuusteorioita ja teorioita valtion laillisuudesta ja luonnontilasta. Driessen esittelee heidän ajatuksiaan artikkelissaan ja arvioi niitä. Eläinten perusoikeudet ovat tärkeä aihe myös kestävän kehityksen ja ilmaston kannalta. Driessen kertoo, että esimerkiksi maatilan eläimet ovat taloudelliselle rakenteellemme tärkeitä. Ihmisten oikeus vapauteen kidutuksesta ei kilpaile taloudellisten etujen kanssa niin kuin osa eläinten oikeuksista. Lihantuotanto ja munateollisuus ovat muun muassa syitä sille, miksi eläimillä ei ole perusoikeuksia. Taloudellisesti on esimerkiksi kannattavampaa murskata kananpojat eläviltä, koska ne eivät kykene munimaan. Myös ihmisorjuus nähtiin aikoinaan tärkeänä osana taloudellista rakennetta. Tästä oli kuitenkin mahdollista myöhemmin luopua, joten miksi ei myös vähitellen esimerkiksi lihantuotannosta? Lihantuotanto on yksi suurimmista kasvihuonekaasujen lähteistä. Eläinten perusoikeudet voisivat täten myös ehkäistä ilmastonmuutosta, kun esimerkiksi naudanlihaa ei tuotettaisi enempää, kuin mikä on välttämätöntä. Kestävän kehityksen tarkoituksena on muun muassa säilyttää biologinen monimuotoisuus ja ekosysteemien toimivuus. Eläinten perusoikeuksien avulla olisi mahdollista myös ylläpitää biodiversiteettiä eli luonnon monimuotoisuutta ja erityisesti juuri lajimonimuotoisuutta.

Eläinten perusoikeuksiin liittyviä kysymyksiä

Perusoikeuksien myöntäminen eläimille ei ole kovin yksinkertaista. Siihen liittyy monia erilaisia kysymyksiä ja haasteita. Driessen käsittelee näitä artikkelissaan. Hän myös aloittaa eläinten perusoikeuksiin liittyvän keskustelunsa kertomalla, mistä lähtien eläimiä on pidetty oikeudellisesti esineinä. Tiivistettynä vastaus on, että eläimiä ryhdyttiin pitämään omaisuutena ja esineinä, kun ihmiset siirtyivät varhaiseen maatalouteen. Ensimmäisenä kysymyksenä on, suojellaanko eläimiä tarpeeksi tehokkaasti eläinsuojelulaeilla? Driessen kertoo tästä artikkelissaan. Vastaus kuitenkin on lyhyesti selitettynä, että nämä lait eivät riitä, sillä ne vain asettavat velvoitteita ihmisille ennemmin kuin myöntäisivät oikeuksia eläimille. Miten sitten eläinten perusoikeudet ovat perusteltavissa, ja miten on mahdollista kumota vastaväitteet? Driessen pyrkii parhaansa mukaan kumoamaan erilaisia tavallisesti tässä yhteydessä esitettyjä vastaväitteitä. Jotta voidaan ymmärtää osaa vastaväitteistä, on tärkeää ensin tietää syyt sille, miksi on olemassa ihmisoikeuksia ja ihmisille kuuluvia perusoikeuksia. Tässä yhteydessä Driessen kertoo erilaisista perusteluista sille, miksi ihmisillä on näitä oikeuksia, mutta eläimillä ei ole. Hän myös esittää vastaväitteenä erilaisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka ovat todistaneet jotkin näistä väitteistä vääriksi. Hän myös nostaa esiin kysymyksen, pitäisikö eläinten olla asianosaiskelpoisia. Tärkeä kysymys on myös, mitä seurauksia tällaisilla eläinten perusoikeuksilla olisi, ja millaisia näiden oikeuksien kuuluisi olla? Driessen esittää ehdotuksia eläinten perusoikeuksiksi. Maailman eläinjärjestö on esitellyt niin kutsutut ”viisi vapautta”, joita Driessenin mukaan esimerkiksi voisi hyödyntää tässä tilanteessa. Lisäksi hän esittää ehdotuksen ”kuudenneksi vapaudeksi”. Kysymys herää, miten nämä kuusi vapautta voidaan tunnistaa? Myös tätä hän pyrkii avaamaan artikkelinsa lopussa. Vaikka Euroopan eläinten hyvinvointia koskeva lainsäädäntö on vähentänyt suurimpia liiallisuuksia eläinten kaltoinkohtelusta, tämä ei riitä. Eläinoikeuksien vastustajat liioittelevat ja aiheuttavat paniikkia. Tämä ei Driessenin mukaan voi toimia sivuraiteena sille, mikä olisi oikea tapa toimia. Ehkä jonain päivänä näemme sen, ettei eläimillä ole perusoikeuksia, yhtä kauheana asiana kuin sen, että edelleen olisi laillista omistaa ihmisorjia.

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet:

Driessen, Bart, Fundamental Animal Rights in European Law. European Public Law 23 (3) 2017, s. 547–585.

Nykypäivän yhteiskunnassa eläimet nähdään lainsäädännössä esineinä ja hyödykkeinä ihmisen tarpeisiin. Niitä käytetään esimerkiksi ihmisen ravintona, tutkimuksen välineinä ja työntekijöinä. Tieteen keinoin on kuitenkin pystytty todistamaan, ettei eläinten rajaton hyödyntäminen ole kestävä ratkaisu, ja globaali ilmastokriisi on pakottanut eri alojen tieteilijät pohtimaan uudenlaisia ratkaisuja eläinten hyötykäytölle. Saman muutoksen siivittämänä eläimen ja ihmisen välistä suhdetta on alettu enenevissä määrin pohtia myös eettisestä näkökulmasta, ja eläinten hyvinvointia ihmisen rakentamassa yhteiskunnassa on pyritty parantamaan. Yksi viimeisimpiä edistysaskelia tällä saralla on kansainvälisen eläinoikeusyhdistyksen Global Animal Law Association GAL:n laatimaa luonnos eläinten terveyttä ja suojelua koskevasta YK:n yleissopimuksesta. Sopimusluonnoksen tarkoituksena olisi luoda ensimmäinen kansainvälinen eläinsuojelujärjestelmä ja tavoitteena on, että sopimus hyväksyttäisiin YK:n yleiskokouksessa vuonna 2029, jonka jälkeen se tulisi voimaan YK:n jäsenvaltioiden lainkäyttöalueilla.

Artikkelissaan “Reflections on the Ethical Premises Underlying the Proposed UN Convention on Animal Health and Protection” Hilâl Nur Sarbak tutkii sopimusluonnoksen taustalla vaikuttavia eettisiä ajatusmalleja ja pohtii, voitaisiinko yleissopimuksella saavuttaa sen asettamat tavoitteet sopusoinnussa eläinoikeuden laajempien tavoitteiden kanssa. Sarbak on julkisoikeuteen erikoistunut tohtorikoulutettava Galasataryn yliopistossa Turkissa. Hän on opiskellut oikeustiedettä Istanbulin yliopistossa ja nykyään hän työskentelee tutkimusavustajana Istanbul Bilgin yliopistossa julkisen kansainvälisen oikeuden osastolla. Hän on ilmoittanut olevansa kiinnostunut erityisesti kansainvälisestä oikeudesta, ihmisoikeuksista sekä kansainvälisestä ympäristö- ja eläinoikeudesta. Sosiaalisessa mediassa Sarbak esiintyy ilmaston, eläinten ja tasa-arvon puolesta puhujana. 

Tarkastelun pohjaksi Sarbak asettaa voimassa olevan kansainvälisen eläinoikeuslainsäädännön nykytilan. Sitovaa kansainvälistä sääntelyä löytyy esimerkiksi uhanalaisten lajien ja villieläinten suojelemiseksi sekä biodiversiteetin säilyttämiseksi. Euroopan unionin tasolla on lisäksi olemassa alueellista sääntelyä koskien eläinten hyvinvointia, mutta kaikkia eläinlajeja suojaavan sitovan sääntelyn osalta kansainvälisessä oikeudessa on tällä hetkellä suuri aukko. Kansainvälinen eläinten terveyttä edistävä organisaatio World Organisation for Animal Health (OIE) on lisäksi laatinut erilaisia toimintaohjeita eläinten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Nämä säännökset eivät kuitenkaan ole sitovia ja niillä on onnistuttu vain lievästi parantamaan eläinten oloja huolehtimalla siitä, että kun eläimet tapetaan, se tapahtuu hellävaraisesti.

Kirjoittajan mukaan nykyisen lainsäädännön taustalla vaikuttaa utilitaristinen antroposentrismi eli ihmiskeskeisyys, jossa teon moraalinen hyvyys määräytyy sen ihmisille tuottaman hyödyn perusteella. Tämä ilmenee sääntelyn sanamuodoista, joissa eläimiin viitataan esineinä ja hyödykkeinä ihmisen tarpeisiin. Monien säädösten kohdalla tunnistetaan myös eläinten arvo, suojelu ja säilyttäminen, mutta nämä arvot jäävät vastakkaisen intressin, eläinten tehokkaan hyödyntämisen varjoon. Sarbakin mukaan eettisestä näkökulmasta eläimet tuntuvat olevan joko kokonaan poissuljettuja tai toissijaisia. Eläinten arvo tunnistetaan, mutta se on aina vähäisempi kuin ihmisen. Sarbak tutkii artikkelissaan, pystyykö uusi sopimusluonnos erottumaan tästä eettisestä ajatusmallista.

Eettisestä näkökulmasta sopimusluonnos näyttäisi edelleen kallistuvan utilitaristiseen suuntaan, jonka pohjalle myös nykyinen säädäntö on rakennettu. Se kuitenkin tiedostaa, että tällaisella ajattelulla on rajansa, johdatellen samalla ajatukseen, jonka mukaan eläimet ovat arvokkaita, tietoisia ja tuntevia olentoja, jotka tämän vuoksi ansaitsevat tulla kohdelluksi kunnioituksella. Sopimusluonnoksessa eläinten suojelu rakentuukin pitkälti tietoisuuden ja tuntemiskyvyn ympärille. Yleissopimuksessa termiä ”eläin” käytettäisiin kattamaan kaikki muut lajit kuin ihmiset. Näin ollen eläimen tietoisuus ja sitä kautta myös suojelun piiri laajennettaisiin koskemaan kaikkia eläinlajeja. Tuntemiskyvyn asettaminen keskeiseksi kriteeriksi eläinten suojelulle ei kuitenkaan kirjoittajan mielestä ole kestävä ratkaisu, sillä väite siitä, että jokainen eläin olisi samalla tavalla tunteva olento, on tieteellisesti kumottavissa. 

Sarbak nostaa esiin kiinnostavan ajatuksen siitä, että eläinten oikeudet on ylipäätään vaikea saada niiden yhteiskuntien poliittiselle asialistalle, jotka eivät ole vielä onnistuneet turvaamaan laillisia oikeuksia heikommassa asemassa oleville ja epäoikeutetuille ihmisryhmille. Se, että eläimiä yritetään nostaa lainsäädännössä ihmisten tasolle tutkimatta kriittisesti, miksi olemassa olevat ihmisoikeuksien suojelujärjestelmät epäonnistuvat, asettaa riskin sille, että olemassa olevaa järjestelmää yritetään vain paikata sen sijaan, että oikeasti puututtaisiin ongelman ytimeen. Uudella yleissopimuksella voitaisiin kyllä muuttaa nykyistä sääntelyä, kuitenkaan puuttumatta syrjiviin rakenteisiin, joiden päälle se on rakennettu. Kirjoittaja esittää loppuun näkemyksensä, jonka mukaan tällaisen pohdinnan on oltava tarkastelun lähtökohtana, mikäli halutaan laatia eläinten suojelua koskeva lakimuutos, joka voisi todella onnistua liberaalin eläinoikeusajattelun tavoitteissa.

Kirjoittaja toteaa artikkelissaan, että uusi sopimusluonnos vahvistaisi eläinten asemaa, mutta eläinten oikeudet ovat kuitenkin väistämättä rajalliset niin kauan kuin eläimet nähdään lainsäädännössä esineinä. Tämä väite herättää ajatuksen siitä, voidaanko riittävää eläinsuojelulainsäädäntöä koskaan saavuttaa, mikäli sääntely on rakennettu utilitaristisen antroposentrismin pohjalle? Yleissopimusluonnos pyrkii takaamaan suojelua kaikille tunteville eläinlajeille. Väistämättä herää kysymys myös siitä, että mikäli sopimus hyväksyttäisiin, miten tuotantoeläinten eriarvoinen asema muihin eläimiin verrattuna pystyttäisiin tulevaisuudessa lainsäädännön puitteissa justifioimaan? Uusi yleissopimus on rakennettu tiedostaen, että eläinten hyötykäytöllä on rajansa, ja uuden lainsäädännön motiivina vallitseekin ajatus siitä, että eläinten hyvinvoinnin edistäminen lisää tulevaisuudessa myös ihmisten hyvinvointia. Sopimuksessa kehotetaan etsimään uudenlaisia ratkaisuja eläinten hyödyntämiselle, mutta pääasiassa sopimuksen painopiste on kuitenkin eläimen ylimääräisen kärsimyksen minimoinnissa. Loppuun esitän vielä kysymykseni siitä, miten tällainen tavoite voitaisiin koskaan tosiasiallisesti saavuttaa sääntelyllä, joka ei tehokkaasti aseta rajoja eläinten hyödyntämiselle?

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet:

Sarbak, Hilâl Nur, Reflections on the Ethical Premises Underlying the Proposed UN Convention on Animal Health and Protection, Global Journal of Animal Law 10 (2) 2022. (Special Issue on International Law and Animal Health and Protection: Persistent Themes, New Prospects for Change).

Viime aikoina julkisen keskustelun kohteeksi on noussut koirien terveysongelmat sekä yleisesti ulkonäkökeskeinen jalostaminen. Jalostamisessa on keskitytty enemmän koirien ulkonäköön kuin niiden terveyden edistämiseen tai ylipäätään huomioimiseen. Yhtenä syynä tälle voidaan pitää tiettyjen koirarotujen muuttumista niin sanotuiksi muotiroduiksi. Usein syynä muotirodun kehittymiseen on koiran ulkonäkö tai se, että joku julkisuudesta tunnettu henkilö omistaa saman rotuisen koiran. Tähän luokkaan kuuluvina koirarotuina voidaan pitää esimerkiksi ranskanbulldoggia ja chihuahuaa, joista ensimmäisenä mainittu kuuluu brakykefaalisen oireyhtymän piiriin, jossa koiran kallo ja kuono ovat hyvin lyhyet vaarantaen koiran mahdollisuuden hengittää normaalisti. Tällainen tila ei ole normaalisti syntynyt, vaan se on aiheutunut jalostamisesta, jossa on haluttu vahvistaa kyseistä fyysistä ominaisuutta. Valitettavan moni kasvattaja on valinnut kasvatuskriteerikseen jonkin tietyn ulkonäöllisen tekijän, kuten esimerkiksi ”söpöyden” terveydellisten aspektien ylitse. Muotirotuilmiön seurauksena syntyy myös pentutehtailua, kun kysyntä on suurempaa kuin tarjonta. Pentutehtailun kasvaessa myös koirien terveydelliset ongelmat kasvavat, kun jalostamisen ainoana intressinä on vain siitä saatava voitto.

Ulkonäkökeskeistä jalostamista tapahtuu kuitenkin muidenkin seuraeläimiksi luettavien eläinten parissa kuin vain koirien. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen on herättänyt huolta koirien lisäksi myös kissojen ja hevosten keskuudessa. Kissojen keskuudessa kritiikin kohteeksi on joutunut jalostusmuoto, jossa ihaillaan lyhyitä etujalkoja, mikä saa kissan näyttämään esimerkiksi kengurulta tai oravalta. Hevosten osalta jalostus painottuu mahdollisimman korkean suorituskyvyn tavoittelemiseen, mutta myös esimerkiksi arabianhevosten keskuudessa jalostaminen on viety äärimmäisyyksiin juuri ulkonäkökeskeisessä jalostustyylissä, jossa joiden yksilöiden päät on jalostettu niin koveriksi, että muoto aiheuttaa hevosille hengitysvaikeuksia.

Hyötyeläinten osalta jalostamisessa taas keskitytään mahdollisimman suuren hyödyn saamiseen. Esimerkiksi kanoilla tavoitellaan mahdollisimman suurta munatuotantoa ja lypsykarjalla mahdollisimman suurta maitotuotantoa. Ihmisen tarve saada mahdollisimman suuri hyöty on johtanut joissakin maissa siihen, että eläinten hyötyprosenttia kasvatetaan käyttämällä hormonivalmisteita eläimen kasvatuksessa. Tällaisten jalostamistapojen jalkoihin on jäänyt täysin eläinten terveyden huomiointi jalostusprosessissa. Kun terveydellisiä tekijöitä on laiminlyöty jalostamistoiminnassa pidemmän aikaa, on se joidenkin rotujen osalta johtanut siihen, että rodun edustajista löytyy enemmän sairaita yksilöitä kuin terveinä pidettäviä yksilöitä. Tämän johdosta jalostustoiminta on kohdannut tiukkaa kritiikkiä ja yhteiskunnallista liikehdintää jopa sellaiseen suuntaan, jossa pohditaan tiettyjen rotujen jalostamisen kieltämistä. Tällainen jalostamisen täysikielto ei taas kulje millään tavalla käsi kädessä kestävän kehityksen kanssa.

Tätä kirjoitusta varten tutustuin Wenche Farstadin kirjoittamaan artikkeliin ” Ethics in animal breeding”. Farstad on norjalainen eläinlääketieteen kandidaatti, joka on väitellyt itsensä kahdesti tohtoriksi, ensimmäisellä kerralla väitös koski koirien lisääntymistä ja toisella kertaa kettujen lisääntymistä. Nykyisin Farstad työskentelee professorina kliinisen tuotantoeläintieteen osastolla Norwegian University of Life Sciencen eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät eläinten lisääntymistä ja biotekniikkaa.

Kun eettisyydestä ja eläinten kasvattamisesta puhutaan samassa kontekstissa, on kyse siitä, millaista on eettinen kasvatus ja onko eläimen lisääntyminen ylipäätään moraalisesti hyväksyttävää. Jotta kasvatustoimintaa voidaan pitää eettisenä, on lähtökohtana se, että lisääntymisessä käytetään terveitä yksilöitä. Eettisyys on myös vahvasti yhteydessä kestävään kehitykseen. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen ei edistä kestävää kehitystä rotukehityksessä, vaan liiallinen tietyn ominaisuuden tavoitteleminen jalostamisessa johtaa geneettisen monimuotoisuuden vähenemiseen, mikä taas altistaa eläimet erilaisille autoimmuunisairauksille. Jotta tietty rotu saadaan pysymään mahdollisimman terveenä, edellyttää se geeniperimän laajuutta. Moraalisen hyväksymisen osalta kysymys näyttää tällä hetkellä olevan ihmisen tarpeesta. Onko ihmisen tarve tai halu saada jonkin lajin edustaja niin paljon tärkeämpi kuin ne mahdolliset riskit, joita eläinten lisääntymisessä otetaan? 

Suomessa lisääntymiseen käytettävien koirien pakollisia terveystarkastuksia sääntelee PEVISA (Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) rotukohtaisesti. Valitettavasti PEVISA sääntelee vain siihen liittyneiden rotujen kasvattamista ja esimerkiksi sekarotuiset ja rekisteröimättömät koirat jäävät sen seurauksena täysin sääntelyn ulkopuolelle. Ohjelma ei myöskään reaalisesti estä rotukoirien kasvattamista ohjeistuksesta poiketen. Kissoilla vastaavanlaista kasvatusohjelmaa ylläpitää FiFe. Kuitenkaan mikään ei yhteiskunnassamme oikeasti estä epäeettistä kasvattamista. Kuinka pitkälle epäeettisen kasvattamisen tulee mennä, että yhteiskunnassamme reagoidaan tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella? Vielä hetken voimassa olevan eläinsuojelulain 8 § kieltää sellaisen eläinjalostuksen tai jalostusmenetelmien käyttämisen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, mutta kuka tätä toimintaa oikeasti valvoo? Mikäli yhteiskuntamme nojaa tässä tilanteessa vain eläinsuojeluilmoituksiin sekä valvontaeläinlääkärin toimintaan, ei varmastikaan kovin suuri prosentti epäeettisistä kasvattajista jää toiminnastaan kiinni.

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet:

Farstad, Wenche, Ethics in animal breeding. Reproduction in Domestic Animals 53: Proceedings of the 20th EVSSAR Congress, Vienna, Austria, 29 June – 1 July 2017, s. 4-13.

Dasguptan raportti on Iso-Britannian valtiovarainministeriön tilaama selvitys luonnon monimuotoisuuden taloudellisesta arvosta ja luontokadon hinnasta. Raportin kirjoittaja, taloustieteen professori Partha Dasgupta, pyrkii osoittamaan, miten nykyinen talousjärjestelmä on epäonnistunut huomioimaan luonnon merkityksen ihmiskunnan hyvinvoinnille ja kestävyydelle. Dasgupta on ansioitunut akateemikko, joka on saanut useita tunnustuksia usean vuosikymmenen aikana tekemästään tutkimuksesta ja häntä on kutsuttu muun muassa nimellä ”Champion of the Earth” eli maapallon esitaistelija.

Dasgupta esittää raportissaan, että luonnonvarat ovat itseasiassa pääomaa siinä missä esimerkiksi valuutta ja raaka-aineet, ja joka tuottaa meille monia palveluja ja hyötyjä, mutta jota kulutamme ja tuhoamme enemmän kuin se ehtii uusiutumaan. Raportti ehdottaa, että luonnon arvo pitäisi sisällyttää talouden mittareihin ja päätöksentekoon, ja että tarvitaan laajaa yhteiskunnallista muutosta kohti luonnon kunnioittamista ja suojelemista.

Raportti on kiitettävä yritys herättää taloustieteilijät ja päättäjät ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden kriisi ja sen vakavat seuraukset ihmiskunnalle. Se sisältää huikean määrän tietoa ja analyysia luonnon tilasta, sen roolista taloudessa ja ihmisten toiminnan vaikutuksista siihen. Dasgupta toteaa raportissaan myös, että nykyinen talousjärjestelmä perustuu kasvun tavoitteluun ja kulutukseen, jotka ovat ristiriidassa luonnon rajallisuuden kanssa. Hän korostaa, että tarvitsemme uuden tavan lähestyä taloutta ja suhdettamme luontoon. Esimerkiksi nykyinen mittari BKT eli bruttokansantuote ei ota lainkaan huomioon sen paisuttamiseen käytettyjä luonnonvaroja, vaikka nämä kaksi asiaa korreloivat merkittävästi keskenään ja toinen mahdollistaa toisen.

Raportin kritiikki ei kuitenkaan rajoitu vain talouden mittareihin ja indikaattoreihin: se kyseenalaistaa myös talouden perusperiaatteita ja oletuksia, kuten ihmisen rationaalisuuden, markkinoiden tehokkuuden ja kasvun välttämättömyyden. Raportti osoittaa, miten nämä oletukset ovat johtaneet siihen, että ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja yli luonnon kantokyvyn ja aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ja ilmastonmuutosta. Siinä ehdotetaan, että talouden tulisi ottaa huomioon luonnon rajallisuus ja epävarmuus, ja pyrkiä kohti tasapainoa luonnon kanssa.

Raportti ei kuitenkaan tarjoa yksiselitteisiä ratkaisuja tai reseptejä luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi. Raportissa tunnustetaan myös, että eri mailla ja alueilla on erilaisia tilanteita ja tarpeita, ja että ratkaisut vaativat paikallista soveltamista ja osallistumista. Siinä painotetaan, että ratkaisut edellyttävät laajaa yhteiskunnallista muutosta, joka perustuu arvojen, asenteiden ja normien uudelleenarviointiin. Raportti kehottaa ihmisiä tunnistamaan itsensä osana luontoa, eikä sen ulkopuolella tai sen yläpuolella. Se myös korostaa, että ratkaisut vaativat globaalia yhteistyötä ja solidaarisuutta.

Dasguptan raportin kritiikki kohdistuu usein siihen, että se käyttää taloustieteellistä termistöä ja logiikkaa puhuessaan luonnosta. Se näkee luonnonvarat omaisuutena, varallisuutena tai sijoituksena, jotka ovat ihmisen näkökulmasta määriteltyjä käsitteitä. Raportissa ei kyseenalaisteta sitä, voiko luontoa mitata rahassa tai markkinoilla, vaan olettaa, että se on paras tapa arvostaa ja lopulta myös suojella sitä. Siinä ei myöskään suoraan oteta huomioon luonnon itseisarvoa tai muita kuin ihmisen tarpeita ja etuja. Dasgupta näkee raportissaan kaiken kapitalistisen linssin läpi eikä tunnusta, että taloustiede on vain yksi tapa ymmärtää maailmaa, eikä välttämättä aina se sopivin tai oikeudenmukaisin. 

Raportti on siis sekä arvokas että puutteellinen teos. Se on arvokas siksi, että se haastaa taloustieteen ja talouspolitiikan nykyisiä käytäntöjä ja osoittaa niiden epärealistisuuden ja kestämättömyyden suhteessa luontoon. Tämä lähestymistapa on erittäin tärkeä, sillä nykyisestä vapaasta markkinatalousjärjestelmästä tuskin ollaan siirtymässä pois lähiaikoina, minkä vuoksi sen fundamentaalinen muuttaminen nousee realistisimmaksi ratkaisuksi. Se on siitä syystä myös puutteellinen, sillä se ei kykene irtautumaan taloustieteellisestä ajattelutavasta eikä tarkastele luonnon moninaisuutta ja moniarvoisuutta itseisarvoina. Raportti tarjoaa tärkeitä näkökulmia ja ehdotuksia luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi, mutta tekee sen nykyisen taloustieteellisen dogman raameissa, jonka mukaan jatkuva kasvu on välttämättömyys.

Dasguptan raporttia voidaan kaiken kaikkiaan pitää uraauurtavana ja silmiä avaavana teoksena, joka haastaa nykyisen talousjärjestelmän perusteita ja osoittaa sen kestämättömyyden suhteessa luontoon. Se on myös kunnianhimoinen tavoitteessaan saada aikaan radikaaleja muutoksia talouden ajatteluun ja toimintaan. Raportti on kuitenkin myös siinä mielessä epätäydellinen tuotos, että se ei ota huomioon kaikkia näkökulmia ja vaihtoehtoja luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi. Raportti ei esimerkiksi käsittele riittävästi tosiasiallisia poliittisia ja sosiaalisia esteitä ja haasteita muutoksen toteuttamiselle. Siinä ei myöskään tunnusteta riittävästi muiden tieteenalojen ja tieteen ulkopuolisten toimijoiden panosta ja osaamista luonnon monimuotoisuuden kriisin ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi.

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet

Luonnon monimuotoisuuden ja talouden keskinäisten riippuvuuksien arviointi: Mitä Dasguptan raportti tarkoittaa Suomen kannalta? Valtioneuvosto, Ympäristöministeriön julkaisuja 2023:4.

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164619, (luettu 5.4.2023).

Grossman, N., Mustill, T., & Nessen, C, Alexander, Skarsgård Explains the Answer to Everything. (It Involves Doing Some Math.), The New York Times 2022

 https://www.nytimes.com/2022/01/06/opinion/alexander-skarsgard-partha-dasgupta.html (luettu 5.4.2023).

Lähde, Ville, Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Bios 2021.

 https://bios.fi/dasguptan-raportti/ (luettu 5.4.2023).