Stuart S. Yehin artikkeli “Poverty and the Rule of Law in Africa: A Missing International Actor?” käsittelee Afrikan maiden köyhyyden perustavanlaatuista yhteyttä valtioiden sisäisiin oikeusvaltio-ongelmiin. Tekstissä esitellään eri teorioita “köyhyyskierteen” syistä, ja vaikka ne eivät kaikki täysin tue toisiaan, kaikissa kuitenkin tunnistetaan kasvun ja kehityksen esteeksi merkittäviltä osin oikeusvaltio-ongelmat huonon hallinnon, eli korruption merkityksessä. Teoriat esittävät ratkaisuajatelmia ja -ehdotuksia köyhyyden kierteen päättämiseen, mutta mikään niistä ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen toimijan mahdollisuutta korruption kitkemisessä. Tähän sivuutettuun mahdollisuuteen Yeh tarttuu esitellessään artikkelissaan mallin kansainvälisestä ja riippumattomasta (Yhdistyneiden kansakuntien (YK) alaisesta) toimijasta, jolla olisi kansainväliseen sopimukseen perustuva toimivalta ja auktoriteetti tutkia korruptioväitteitä Afrikan valtioissa ja olla siten mukana saattamassa ihmisiä vastuuseen vallan väärinkäytöstä.
Afrikan maat ovat erityisen alttiita korruptiolle, sillä yleensä taloudellinen ja poliittinen valta on hyvin keskittynyttä. Tällaisen keskittyneen valtarakennelman juuret ovat johdettavissa kolonialismiin – kolonialistit halusivat häivyttää vallanjaon (Montesquieu, vallan kolmijako-oppi) voidakseen käyttää valtaa mielivaltaisesti omiin tarkoituksiinsa ja omaksi hyödykseen. Tämä ongelmallinen ja keskittynyt valtarakenne on sitten siirtynyt eteenpäin afrikkalaisille johtajille ja eliitille. Usein korruptoituneissa maissa korruptio ulottuu valtion koneistossa ns. ”ylhäältä alas” asti, minkä vuoksi valtaa väärinkäyttäneitä korruptoituneita henkilöitä on vaikea saattaa vastuuseen teoistaan, kun usein lainsäädäntö- ja tuomioistuinelimet ja muut viranomaiset ovat korruptoituneen eliitin vaikutuspiirissä.
Kansallisen puuttumisen sijaan korruption kitkemiseksi on siis löydettävä toimia ja toimijoita, jotka ovat afrikkalaisen eliitin vaikutusvallan ja painostusyritysten ulkopuolella – tällainen voisi olla kansainvälinen toimija. Tähän ajatukseen pohjautuen Yeh esittelee tekstissään mallin YK:n alaisesta riippumattomasta kansainvälisestä toimijasta (International Commission Against Corruption, ICAC), jolla olisi toimivaltaa tutkia korruptioväitteitä kansallisella maaperällä riippumattomasti. Yeh pohjaa mallinsa vastaavaan Hong Kongissa kehitettyyn ja käyttöönotettuun malliin “Independent Commission Against Corruption”, joka on todettu toimivaksi keinoksi jäljittää korruptiota valtion eri tasoilta. ICAC ja sen toimivaltuudet perustuisivat vapaaehtoiseen kansainväliseen sopimukseen, johon liittyvät valtiot suostuisivat siihen, että ICAC voi tutkia valtionsisäisten korruptioväitteiden todenperäisyyttä. ICAC:lla olisikin siis puhtaasti tutkiva luonne; tulokset korruptioväitteitä koskevista tutkimuksista luovutettaisiin kansallisille tuomioistuimille, jotka olisivat vastuussa loppuprosessista. Tämän lisäksi tulokset voitaisiin mahdollisesti luovuttaa myös medialle ja suoraan kansalaisille.
Ehdotelman mukainen ICAC:n kaltainen toimija herättää myös kritiikkiä ja kysymyksiä – miksi korruptoituneet afrikkalaiset johtajat ensinnäkään haluaisivat liittyä sopimukseen, joka rajoittaa heidän valtaansa sekä voi saattaa heidät vastuuseen vallan väärinkäytöstään. Yeh selittää tätä sillä, että vastaavanlainen valtaa rajoittava sopimus eri kontekstista on jo solmittu; Rooman perussäännöllä perustettiin Kansainvälinen rikostuomioistuin. Tähän sopimukseen liittyessään 123 valtiota ovat antaneet toimivallan sekä hyväksynnän ulkopuoliselle, kansainväliselle ja riippumattomalle (vastaavalle) toimijalle tutkia vakavia kansainvälisiä rikoksia. Ei siis ole ennenkuulumatonta, että valtionjohto haluaa liittyä heidän valtaansa rajoittaviin sopimuksiin. Lisäksi Yeh nostaa esiin kansalaisten turhautumisen korruptioon – mikäli kävisi ilmi, että valtionjohto on estänyt valtion liittymisen korruptionvastaiseen sopimukseen, demokraattisissa vaaleissa kansa todennäköisesti ei antaisi johtajalle enää jatkomandaattia. Kansalaisten silmiin näyttää erittäin huonolta, mikäli valtionjohto sivuuttaa korruptionvastaiseen toimintaan sitoutumisen.
Korruptio on hyvin keskeinen tekijä Afrikan maiden “köyhyyskierteeseen”. Jotta talouskasvua saataisiin aikaiseksi, ainoa vaihtoehto on vankistaa oikeusvaltiota ensisijaisesti korruptioon puuttumalla. Suuri ongelma korruptoituneissa Afrikan maissa on tällä hetkellä se, ettei vallan väärinkäytöksiä valvo kukaan eikä väärinkäytöksistä siten joudu vastuuseen. Mielestäni tällaisen kansainvälisen toimijan perustaminen ja sen toimet voisivat olla ensiaskel tuomaan riippumatonta todistusaineistoa korruptiosta ja valtaa väärinkäyttävistä henkilöistä. Tämä saattaisi pitkällä aikavälillä ajaa valtioita rakenteellisiin muutoksiin, jotka vahvistaisivat oikeusvaltiota vallan jakamisella Montesquieun kolmijako-opin mukaisesti. Kaikista tärkeintä olisikin ns. Hand up, eikä Hand-out -mentaliteetti – keskeisintä olisi tukea valtioiden oikeusvaltiokehitystä sisältä käsin, eikä yrittää ulkoapäin sovittaa rakennelmia suoraan valtioihin tai yrittää paikata valtavia yhteiskunnallisia ongelmia täsmäratkaisuilla. ICAC:n kaltainen kansainvälinen toimija voisi olla tarpeen korruptionvastaisen ilmapiirin ja diskurssin luomisessa tilanteessa, jossa korruptiosta on tullut jo lähes erottamaton osa valtion toimintaa.
Lisäksi yksi huomionarvoinen näkökulma korruptionvastaisessa toiminnassa on tasapainottelu sen välillä, mikä on länsimaiden historiaan pohjautuva vastuu Afrikan valtioiden tukemisessa korruption kitkemiseksi, mutta taas toisaalta millä tavoin tätä vastuuta voitaisiin toteuttaa ilman white saviour -kompleksia tai sortumatta Hand-out -toteutukseen. Nämä ovat ehdottomasti tärkeitä kysymyksiä. Ratkaisuja valtavaan korruptio-ongelmaan kuitenkin tarvitaan, ja kaikenlaiset avaukset sen kitkemiseksi ovat tervetulleita. Keskeisintä kaikessa on kuitenkin jo edellä mainittu paradigmamuutos valtiossa itsessään, johon tällainen vapaaehtoiseen sopimukseen perustuva kansainvälinen toimija voisi toimia ensisysäyksenä.
— Ryhmä kasvun rajat
Lähteet:
Yeh, Stuart S. “Poverty and the Rule of Law in Africa: A Missing International Actor?” Poverty & public policy 6.4 (2014): 354–379.