Kestävyysmurros on yksi aikamme keskeisimmistä haasteista, joka vaatii perusteellisia yhteiskunnallisia muutoksia vastatakseen monimutkaisiin ja laajamittaisiin ympäristöongelmiin. Kestävyysmurros ei varmasti terminä ole monellekaan entuudestaan tuttu, eikä se ollut sitä myöskään minulle, mutta luettuani oikeustieteen tohtorin, Jukka Similän artikkelin ”Kestävyysmurros ja oikeus”, ymmärsin, kuinka laajasta, yhteiskuntia merkittävästi muuttavasta ilmiöstä on kyse. Similän artikkeli on mielestäni erinomainen sekä ajankohtainen katsaus kestävyysmurroksen ja oikeudellisen sääntelyn välisestä vuorovaikutuksesta. Vaikka kestävää kehitystä on tutkittu oikeustieteen piirissä jo jonkin aikaa, kestävyysmurros on jäänyt vähemmälle huomiolle. Similän artikkelissa pyritäänkin täyttämään tämä tutkimuksellinen aukko ja avaamaan keskustelua siitä, miten kestävyysmurros vaikuttaa oikeuden käsitteisiin ja tutkimukseen.
Mutta mitä kestävyysmurroksella todellisuudessa tarkoitetaan? Kestävyysmurros pyrkii vastaamaan käsillämme olevaan ekologiseen kriisiin. Kestävyysmurros syntyy harkitusta ja päämäärätietoisesta toiminnasta, jossa pyritään ratkaisemaan monia pysyviä, systeemisiä ja globaaleja ympäristöhaasteita – oikeudenmukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että tuotannon ja kulutuksen järjestelmiä, kuten liikenteen, asumisen ja ruoantuotannon järjestelmiä, ohjataan muuttumaan kestävämmiksi ja vastaamaan nykyisiin ja tuleviin ympäristöhaasteisiin. Artikkelissa korostetaan, että vaikka oikeudellisella sääntelyllä on rajoitettu vaikutus kestävyysmurrokseen, sen muuttuminen on kuitenkin välttämätöntä murroksen edistämiseksi. Koska muutosprosessiin liittyy epävarmuutta, eikä voida luottaa siihen, että pelkät lait tai määräykset riittäisivät, tarvitaan myös ihmisten ja organisaatioiden oma-aloitteista toimintaa.
Similän mukaan kestävyysmurros on epälineaarinen prosessi kohti kestävyyttä, johon vaikuttavat innovaatiot, kokeilut, oppiminen ja verkostoituminen. Tämä aiheuttaa jännitteen vapauden ja kontrollin välille, mikä korostaa tarpeen luoda oikeudellinen kehys, joka ohjaa mutta samalla antaa tilaa alhaalta päin tuleville ideoille ja toimille. Similä käsittelee artikkelinsa kolmannessa luvussa kestävyysmurroksen tavoitteita ja niiden oikeudellistamista. Hän aloittaa keskustelun huomauttamalla, että kestävyysmurroksen tietoinen tavoittelu edellyttää selkeää käsitystä siitä, mitä muutosta kohti pyritään. Similä argumentoi, että pelkkä viittaus kestävään kehitykseen ei riitä määrittelemään kestävyysmurroksen tavoitetta. Sen sijaan tarvitaan konkreettisia ja mitattavissa olevia muutostavoitteita. Hän huomauttaa, että vaikka julkisen sektorin asettamat kestävyysmurroksen tavoitteet ovat usein poliittisia tahdonilmaisuja ilman oikeudellista sitovuutta, ne silti luovat ennustettavuutta lainsäädännön kehitykselle ja ovat siten merkityksellisiä yksityisten toimijoiden innovaatioiden, kokeilujen ja investointien kannalta. Esimerkkinä kestävyysmurroksen tavoitteista Similä mainitsee Euroopan vihreän kehityksen ohjelman, joka pyrkii ratkaisemaan laajoja ympäristöongelmia kuten ilmastonmuutoksen, luontokadon, ympäristön pilaantumisen ja luonnonvarojen tuhoutumisen. Tämä ohjelma yhdistää ympäristötavoitteet talouspolitiikkaan, mikä kuvastaa kestävyysmurroksen monitahoista luonnetta. Keskustelussaan Similä tuo esiin myös Pariisin ilmastosopimuksen 2 artiklassa asetetun ilmaston lämpenemiseen liittyvän tavoitteen, joka on yksi merkittävimmistä oikeudellisista kestävyysmurrostavoitteista kansainvälisellä tasolla.
Artikkelissaan Similä pohtii myös, miten tiedepohjaiset tai muutoin selkeästi havainnoitavat kollektiiviset tavoitteet, kuten hiilineutraaliustavoite, eroavat kestävän kehityksen abstraktimmista tavoitteista. Hän korostaa, että tavoitteiden asettaminen lainsäädäntöön antaa niille pysyvyyttä ja painoarvoa yli vaalikausien, ja voi edistää muutostavoitteen saavuttamista luomalla sitovan arviointimekanismin ja ohjaamalla päätöksentekoa kohti haluttua suuntaa. Similä lopettaa kappaleensa pohtimalla kestävyysmurroksen oikeudellista problematiikkaa, tunnustaen samalla kompleksisuuden ja dynaamisuuden, joka liittyy tuotanto- ja kulutusjärjestelmien muuttamiseen. Hän ehdottaa, että oikeudellisen sääntelyn tulisi vaikuttaa yhteiskunnalliseen dynamiikkaan edistäen kestävyysmurrosta, mutta samalla tunnustaen, että lainsäätäjä ei voi suoraan määrätä tätä dynamiikkaa. Lisäksi Similä korostaa, että kestävyysmurroksessa on tärkeää huomioida muutoksen oikeudenmukaisuus. Tämä vaatii, että muutoksen seuraukset otetaan huomioon niin, että kaikki yhteiskunnan jäsenet voivat hyötyä muutoksesta ja että heidän oikeutensa ja tarpeensa otetaan huomioon.
Lopuksi Similä toteaa, että kestävyysmurros on merkittävä yhteiskunnallinen haaste, joka vaikuttaa voimakkaasti oikeuden kehitykseen. Hän pohtii, miten ekologiset ja taloudelliset tavoitteet sekä oikeudenmukaisuuden vaatimukset asettuvat poliittisissa kamppailuissa. Similä korostaa myös sääntelyn merkitystä kestävyysmurroksessa: ilman sääntelyä markkinat tai kansalaisyhteiskunta eivät voi tuottaa kestävyysmurrosta, mutta huono sääntely voi tukahduttaa tarvittavan innovoinnin. Hän käsittelee myös ympäristösääntelyn roolia kestävyysmurroksessa ja korostaa tarvetta tunnistaa oikeuden muutoskyvykkyys sekä markkinoiden tehokkaan toiminnan ja kestävyysmurroksen välisen yhteensovittamisen haasteet. Similä katsoo, että kestävyysmurroksen oikeudellinen problematiikka vaatii monitieteellistä ja monioikeustieteellistä lähestymistapaa, ja että keskeinen kysymys on, miten sääntely voi edistää laaja-alaista, systeemistä muutosta kohti kestävämpää tulevaisuutta.
Similän teksti herättää tärkeitä pohdintoja siitä, miten oikeudellinen sääntely voi edistää kestävyysmurrosta ja vastata ympäristöhaasteisiin. Seminaarityössäni aion tarkastella yritysvastuudirektiiviä ympäristöoikeudellisesta näkökulmasta. Valitsin Similän artikkelin tutkittavaksi, sillä uskon sen sopivan täydellisesti osaksi seminaarityöni laajempaa kontekstia. Similän artikkeli tarjoaa näkökulmia kestävyysmurroksen tavoitteiden asettamiseen ja oikeudenmukaisuuden huomioimiseen, mikä auttaa minua syventämään seminaarityötäni ja tuomaan esiin monipuolisia näkökulmia aiheeseen. Mielestäni yritysvastuudirektiivi voidaan nähdä yhtenä merkittävänä EU-tason kestävyysmurrostavoitteena, sillä se pyrkii edistämään kestävää kehitystä, mutta tällä kertaa yritysten toiminnan kautta. Se velvoittaa yritykset raportoimaan tiettyjen kestävyysnäkökohtien huomioimisesta liiketoiminnassaan. Tämä edistää avoimuutta ja vastuullisuutta yritystoiminnassa, mikä on olennainen osa kestävyysmurrosta kohti ympäristöllisesti kestävämpää liiketoimintaa. Lisäksi direktiivi kannustaa yrityksiä ottamaan käyttöön kestäviä innovaatioita ja käytäntöjä, mikä edistää laajempaa kestävyysmurrosta yhteiskunnassa.
Lähteet
Similä, Jukka: Kestävyysmurros ja oikeus. Ympäristöjuridiikka 4/2021 s. 6–24.
Taloustiimi I