Author: sjhurr

Viime aikoina julkisen keskustelun kohteeksi on noussut koirien terveysongelmat sekä yleisesti ulkonäkökeskeinen jalostaminen. Jalostamisessa on keskitytty enemmän koirien ulkonäköön kuin niiden terveyden edistämiseen tai ylipäätään huomioimiseen. Yhtenä syynä tälle voidaan pitää tiettyjen koirarotujen muuttumista niin sanotuiksi muotiroduiksi. Usein syynä muotirodun kehittymiseen on koiran ulkonäkö tai se, että joku julkisuudesta tunnettu henkilö omistaa saman rotuisen koiran. Tähän luokkaan kuuluvina koirarotuina voidaan pitää esimerkiksi ranskanbulldoggia ja chihuahuaa, joista ensimmäisenä mainittu kuuluu brakykefaalisen oireyhtymän piiriin, jossa koiran kallo ja kuono ovat hyvin lyhyet vaarantaen koiran mahdollisuuden hengittää normaalisti. Tällainen tila ei ole normaalisti syntynyt, vaan se on aiheutunut jalostamisesta, jossa on haluttu vahvistaa kyseistä fyysistä ominaisuutta. Valitettavan moni kasvattaja on valinnut kasvatuskriteerikseen jonkin tietyn ulkonäöllisen tekijän, kuten esimerkiksi ”söpöyden” terveydellisten aspektien ylitse. Muotirotuilmiön seurauksena syntyy myös pentutehtailua, kun kysyntä on suurempaa kuin tarjonta. Pentutehtailun kasvaessa myös koirien terveydelliset ongelmat kasvavat, kun jalostamisen ainoana intressinä on vain siitä saatava voitto.

Ulkonäkökeskeistä jalostamista tapahtuu kuitenkin muidenkin seuraeläimiksi luettavien eläinten parissa kuin vain koirien. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen on herättänyt huolta koirien lisäksi myös kissojen ja hevosten keskuudessa. Kissojen keskuudessa kritiikin kohteeksi on joutunut jalostusmuoto, jossa ihaillaan lyhyitä etujalkoja, mikä saa kissan näyttämään esimerkiksi kengurulta tai oravalta. Hevosten osalta jalostus painottuu mahdollisimman korkean suorituskyvyn tavoittelemiseen, mutta myös esimerkiksi arabianhevosten keskuudessa jalostaminen on viety äärimmäisyyksiin juuri ulkonäkökeskeisessä jalostustyylissä, jossa joiden yksilöiden päät on jalostettu niin koveriksi, että muoto aiheuttaa hevosille hengitysvaikeuksia.

Hyötyeläinten osalta jalostamisessa taas keskitytään mahdollisimman suuren hyödyn saamiseen. Esimerkiksi kanoilla tavoitellaan mahdollisimman suurta munatuotantoa ja lypsykarjalla mahdollisimman suurta maitotuotantoa. Ihmisen tarve saada mahdollisimman suuri hyöty on johtanut joissakin maissa siihen, että eläinten hyötyprosenttia kasvatetaan käyttämällä hormonivalmisteita eläimen kasvatuksessa. Tällaisten jalostamistapojen jalkoihin on jäänyt täysin eläinten terveyden huomiointi jalostusprosessissa. Kun terveydellisiä tekijöitä on laiminlyöty jalostamistoiminnassa pidemmän aikaa, on se joidenkin rotujen osalta johtanut siihen, että rodun edustajista löytyy enemmän sairaita yksilöitä kuin terveinä pidettäviä yksilöitä. Tämän johdosta jalostustoiminta on kohdannut tiukkaa kritiikkiä ja yhteiskunnallista liikehdintää jopa sellaiseen suuntaan, jossa pohditaan tiettyjen rotujen jalostamisen kieltämistä. Tällainen jalostamisen täysikielto ei taas kulje millään tavalla käsi kädessä kestävän kehityksen kanssa.

Tätä kirjoitusta varten tutustuin Wenche Farstadin kirjoittamaan artikkeliin ” Ethics in animal breeding”. Farstad on norjalainen eläinlääketieteen kandidaatti, joka on väitellyt itsensä kahdesti tohtoriksi, ensimmäisellä kerralla väitös koski koirien lisääntymistä ja toisella kertaa kettujen lisääntymistä. Nykyisin Farstad työskentelee professorina kliinisen tuotantoeläintieteen osastolla Norwegian University of Life Sciencen eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen tutkimuksensa käsittelevät eläinten lisääntymistä ja biotekniikkaa.

Kun eettisyydestä ja eläinten kasvattamisesta puhutaan samassa kontekstissa, on kyse siitä, millaista on eettinen kasvatus ja onko eläimen lisääntyminen ylipäätään moraalisesti hyväksyttävää. Jotta kasvatustoimintaa voidaan pitää eettisenä, on lähtökohtana se, että lisääntymisessä käytetään terveitä yksilöitä. Eettisyys on myös vahvasti yhteydessä kestävään kehitykseen. Ulkonäkökeskeinen jalostaminen ei edistä kestävää kehitystä rotukehityksessä, vaan liiallinen tietyn ominaisuuden tavoitteleminen jalostamisessa johtaa geneettisen monimuotoisuuden vähenemiseen, mikä taas altistaa eläimet erilaisille autoimmuunisairauksille. Jotta tietty rotu saadaan pysymään mahdollisimman terveenä, edellyttää se geeniperimän laajuutta. Moraalisen hyväksymisen osalta kysymys näyttää tällä hetkellä olevan ihmisen tarpeesta. Onko ihmisen tarve tai halu saada jonkin lajin edustaja niin paljon tärkeämpi kuin ne mahdolliset riskit, joita eläinten lisääntymisessä otetaan? 

Suomessa lisääntymiseen käytettävien koirien pakollisia terveystarkastuksia sääntelee PEVISA (Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma) rotukohtaisesti. Valitettavasti PEVISA sääntelee vain siihen liittyneiden rotujen kasvattamista ja esimerkiksi sekarotuiset ja rekisteröimättömät koirat jäävät sen seurauksena täysin sääntelyn ulkopuolelle. Ohjelma ei myöskään reaalisesti estä rotukoirien kasvattamista ohjeistuksesta poiketen. Kissoilla vastaavanlaista kasvatusohjelmaa ylläpitää FiFe. Kuitenkaan mikään ei yhteiskunnassamme oikeasti estä epäeettistä kasvattamista. Kuinka pitkälle epäeettisen kasvattamisen tulee mennä, että yhteiskunnassamme reagoidaan tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella? Vielä hetken voimassa olevan eläinsuojelulain 8 § kieltää sellaisen eläinjalostuksen tai jalostusmenetelmien käyttämisen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, mutta kuka tätä toimintaa oikeasti valvoo? Mikäli yhteiskuntamme nojaa tässä tilanteessa vain eläinsuojeluilmoituksiin sekä valvontaeläinlääkärin toimintaan, ei varmastikaan kovin suuri prosentti epäeettisistä kasvattajista jää toiminnastaan kiinni.

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet:

Farstad, Wenche, Ethics in animal breeding. Reproduction in Domestic Animals 53: Proceedings of the 20th EVSSAR Congress, Vienna, Austria, 29 June – 1 July 2017, s. 4-13.

Dasguptan raportti on Iso-Britannian valtiovarainministeriön tilaama selvitys luonnon monimuotoisuuden taloudellisesta arvosta ja luontokadon hinnasta. Raportin kirjoittaja, taloustieteen professori Partha Dasgupta, pyrkii osoittamaan, miten nykyinen talousjärjestelmä on epäonnistunut huomioimaan luonnon merkityksen ihmiskunnan hyvinvoinnille ja kestävyydelle. Dasgupta on ansioitunut akateemikko, joka on saanut useita tunnustuksia usean vuosikymmenen aikana tekemästään tutkimuksesta ja häntä on kutsuttu muun muassa nimellä ”Champion of the Earth” eli maapallon esitaistelija.

Dasgupta esittää raportissaan, että luonnonvarat ovat itseasiassa pääomaa siinä missä esimerkiksi valuutta ja raaka-aineet, ja joka tuottaa meille monia palveluja ja hyötyjä, mutta jota kulutamme ja tuhoamme enemmän kuin se ehtii uusiutumaan. Raportti ehdottaa, että luonnon arvo pitäisi sisällyttää talouden mittareihin ja päätöksentekoon, ja että tarvitaan laajaa yhteiskunnallista muutosta kohti luonnon kunnioittamista ja suojelemista.

Raportti on kiitettävä yritys herättää taloustieteilijät ja päättäjät ymmärtämään luonnon monimuotoisuuden kriisi ja sen vakavat seuraukset ihmiskunnalle. Se sisältää huikean määrän tietoa ja analyysia luonnon tilasta, sen roolista taloudessa ja ihmisten toiminnan vaikutuksista siihen. Dasgupta toteaa raportissaan myös, että nykyinen talousjärjestelmä perustuu kasvun tavoitteluun ja kulutukseen, jotka ovat ristiriidassa luonnon rajallisuuden kanssa. Hän korostaa, että tarvitsemme uuden tavan lähestyä taloutta ja suhdettamme luontoon. Esimerkiksi nykyinen mittari BKT eli bruttokansantuote ei ota lainkaan huomioon sen paisuttamiseen käytettyjä luonnonvaroja, vaikka nämä kaksi asiaa korreloivat merkittävästi keskenään ja toinen mahdollistaa toisen.

Raportin kritiikki ei kuitenkaan rajoitu vain talouden mittareihin ja indikaattoreihin: se kyseenalaistaa myös talouden perusperiaatteita ja oletuksia, kuten ihmisen rationaalisuuden, markkinoiden tehokkuuden ja kasvun välttämättömyyden. Raportti osoittaa, miten nämä oletukset ovat johtaneet siihen, että ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja yli luonnon kantokyvyn ja aiheuttaa luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä ja ilmastonmuutosta. Siinä ehdotetaan, että talouden tulisi ottaa huomioon luonnon rajallisuus ja epävarmuus, ja pyrkiä kohti tasapainoa luonnon kanssa.

Raportti ei kuitenkaan tarjoa yksiselitteisiä ratkaisuja tai reseptejä luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi. Raportissa tunnustetaan myös, että eri mailla ja alueilla on erilaisia tilanteita ja tarpeita, ja että ratkaisut vaativat paikallista soveltamista ja osallistumista. Siinä painotetaan, että ratkaisut edellyttävät laajaa yhteiskunnallista muutosta, joka perustuu arvojen, asenteiden ja normien uudelleenarviointiin. Raportti kehottaa ihmisiä tunnistamaan itsensä osana luontoa, eikä sen ulkopuolella tai sen yläpuolella. Se myös korostaa, että ratkaisut vaativat globaalia yhteistyötä ja solidaarisuutta.

Dasguptan raportin kritiikki kohdistuu usein siihen, että se käyttää taloustieteellistä termistöä ja logiikkaa puhuessaan luonnosta. Se näkee luonnonvarat omaisuutena, varallisuutena tai sijoituksena, jotka ovat ihmisen näkökulmasta määriteltyjä käsitteitä. Raportissa ei kyseenalaisteta sitä, voiko luontoa mitata rahassa tai markkinoilla, vaan olettaa, että se on paras tapa arvostaa ja lopulta myös suojella sitä. Siinä ei myöskään suoraan oteta huomioon luonnon itseisarvoa tai muita kuin ihmisen tarpeita ja etuja. Dasgupta näkee raportissaan kaiken kapitalistisen linssin läpi eikä tunnusta, että taloustiede on vain yksi tapa ymmärtää maailmaa, eikä välttämättä aina se sopivin tai oikeudenmukaisin. 

Raportti on siis sekä arvokas että puutteellinen teos. Se on arvokas siksi, että se haastaa taloustieteen ja talouspolitiikan nykyisiä käytäntöjä ja osoittaa niiden epärealistisuuden ja kestämättömyyden suhteessa luontoon. Tämä lähestymistapa on erittäin tärkeä, sillä nykyisestä vapaasta markkinatalousjärjestelmästä tuskin ollaan siirtymässä pois lähiaikoina, minkä vuoksi sen fundamentaalinen muuttaminen nousee realistisimmaksi ratkaisuksi. Se on siitä syystä myös puutteellinen, sillä se ei kykene irtautumaan taloustieteellisestä ajattelutavasta eikä tarkastele luonnon moninaisuutta ja moniarvoisuutta itseisarvoina. Raportti tarjoaa tärkeitä näkökulmia ja ehdotuksia luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi, mutta tekee sen nykyisen taloustieteellisen dogman raameissa, jonka mukaan jatkuva kasvu on välttämättömyys.

Dasguptan raporttia voidaan kaiken kaikkiaan pitää uraauurtavana ja silmiä avaavana teoksena, joka haastaa nykyisen talousjärjestelmän perusteita ja osoittaa sen kestämättömyyden suhteessa luontoon. Se on myös kunnianhimoinen tavoitteessaan saada aikaan radikaaleja muutoksia talouden ajatteluun ja toimintaan. Raportti on kuitenkin myös siinä mielessä epätäydellinen tuotos, että se ei ota huomioon kaikkia näkökulmia ja vaihtoehtoja luonnon monimuotoisuuden kriisin ratkaisemiseksi. Raportti ei esimerkiksi käsittele riittävästi tosiasiallisia poliittisia ja sosiaalisia esteitä ja haasteita muutoksen toteuttamiselle. Siinä ei myöskään tunnusteta riittävästi muiden tieteenalojen ja tieteen ulkopuolisten toimijoiden panosta ja osaamista luonnon monimuotoisuuden kriisin ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi.

— Ryhmä ekosysteemipalvelut ja eläinoikeudet

Lähteet

Luonnon monimuotoisuuden ja talouden keskinäisten riippuvuuksien arviointi: Mitä Dasguptan raportti tarkoittaa Suomen kannalta? Valtioneuvosto, Ympäristöministeriön julkaisuja 2023:4.

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164619, (luettu 5.4.2023).

Grossman, N., Mustill, T., & Nessen, C, Alexander, Skarsgård Explains the Answer to Everything. (It Involves Doing Some Math.), The New York Times 2022

 https://www.nytimes.com/2022/01/06/opinion/alexander-skarsgard-partha-dasgupta.html (luettu 5.4.2023).

Lähde, Ville, Mitä Dasguptan raportti sanoo luonnosta ja taloudesta? Bios 2021.

 https://bios.fi/dasguptan-raportti/ (luettu 5.4.2023).

Artikkelissaan The Trends and Challenges of Climate Change Litigation and Human Rights Keina Yoshida ja Joana Setzer tarkastelevat ihmisoikeuksien ja ilmastonmuutoksen välistä yhteyttä kolmen merkittävän ilmastotapauksen kautta. Näissä kolmessa tapauksessa, Urgenda v. Alankomaat, Teitiota v. Uusi-Seelanti  ja Juliana v. Yhdysvallat, käsitellään sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia haasteita että niihin vastaamista ihmisoikeusperustein. Artikkelissa korostetaan näiden tapausten tarkastelua ennakkotapauksina, joiden kautta voidaan selventää ihmisoikeusvelvoitteiden sisältöä ilmastonmuutoksen osalta. Artikkeli herättääkin kysymyksen – voidaanko valtiot velvoittaa kiristämään ilmastopolitiikkaansa ihmisoikeussääntelyn perusteella?

Urgenda v. Alankomaat -tapauksessa vahvistettiin alemman oikeusasteen päätös, jonka mukaan valtio on velvollinen ihmisoikeuksien nojalla vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään. Tapauksessa katsottiin, että Alankomaiden asettama päästövähennystavoite vuodelle 2020 oli riittämätön, ja sen katsottiin loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan mukaista oikeutta elämään sekä artiklan 8 mukaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämään. Alankomaiden hallitus totesi tapauksessa, ettei sen päästövähennystoimilla ole merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä Alankomaiden osuus globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on vähäinen. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että jokaisella valtiolla on vastuu tehdä oma osansa päästöjen vähentämiseksi parhaiden mahdollisuuksien mukaan. Edellä mainittu vastuuperiaate tukee YK:n ilmastosopimuksen keskeisiä määräyksiä ja Kansainvälisen oikeuden toimikunnan valtiovastuuta koskevia artikloja. Tapausta voidaan pitää läpimurtona ilmasto-oikeudelle, sillä siinä todettiin ensimmäistä kertaa, että valtiolla on oikeudellinen velvollisuus ja vastuu torjua ilmastonmuutosta. Tämän vuoksi Urgenda -tapausta voidaan pitää merkittävänä esimerkkinä muissa maissa käytäville ilmasto-oikeudenkäynneille. 

Tapauksessa Teitiota v. Uusi-Seelanti käsiteltiin ilmastopakolaisten olosuhteita suhteessa ihmisoikeuksiin. Tapauksessa ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu ja puhtaan juomaveden puute pakotti kantajan muuttamaan Kiribatin tasavallasta Uuteen-Seelantiin. Kantaja haki turvapaikkaa Uudesta-Seelannista, mutta viranomaiset eivät myöntäneet pakolaisasemaa vaan palauttivat hänet takaisin Kiribatiin. Tämän seurauksena kantaja väitti, että viranomaisen päätös loukkasi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja vei asian YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi. Komitea totesi asiassa, ettei ilmastokriisin vuoksi pakenevia ihmisiä voi palauttaa alueelle, jossa heitä uhkaa ilmastonmuutoksen aiheuttama vakava haitta tai hengenvaara.  Vaikka ympäristön tilan heikkeneminen ja ilmastonmuutos ovat vakavia ja kiireellisiä uhkia sekä nykyisille että tuleville sukupolville – ja vaikka Kiribatin tasavallan arvioidaan muuttuvan asuinkelvottomaksi seuraavan 10-15 vuoden aikana – komitea katsoi, ettei Uusi-Seelanti ollut tapauksessa loukannut kantajan oikeutta elämään. Komitea perusteli päätöstään sillä, että kantajan todisteet ja perustelut koskivat yleistä tilannetta eivätkä täten olleet tarpeeksi yksityiskohtaisia. Komitean päätös on näin ollen ristiriidassa Urgenda -tapauksen kanssa, jossa todettiin valtioilla olevan positiivisia velvoitteita ympäristötapauksissa, joissa haitta vaikuttaa poikkeuksetta alueen tai maan yleiseen väestöön. Artikkelissa kuitenkin korostetaan, että komitea esitti päätöksessään tärkeitä lausuntoja, jotka liittyvät palauttamiskieltovelvoitteeseen ilmastonmuutokseen liittyvien haittojen osalta. Kirjoittajat korostavatkin tapauksen ensisijaisuutta ja merkittävyyttä nimenomaan palauttamiskieltovelvoitteen kautta.   

Tapauksessa Juliana v. Yhdysvallat käsiteltiin perustuslaillista kannetta, jossa väitettiin, että Yhdysvaltojen liittovaltion hallitus on loukannut kantajien perustuslaillisia oikeuksia aiheuttamalla vaarallisia hiilidioksidipäästöjä. Kanteessa vaadittiin julistusoikeudellista muutoksenhakua ja kieltomääräystä, jolla hallitus voidaan velvoittaa panemaan täytäntöön suunnitelma sekä fossiilisten polttoaineiden päästöjen vähentämiseksi että ilmakehän ylimääräisen hiilidioksidin vähentämiseksi. Artikkelissa korostetaan, kuinka Juliana -tapauksessa on erityisesti kyse ilmastonmuutoksen seurausten ja niihin liittyvien yksilöiden ihmisoikeuksiin kohdistuvien vaikutusten tunnustamisesta. Vaikka tuomioistuin hylkäsi kantajien kanneoikeuden, se kuitenkin totesi, että Yhdysvaltojen hallitus edistää ilmastonmuutosta sekä toimimalla passiivisesti että edistämällä fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Tämän seurauksena Our Children’s Trust -järjestö on ilmoittanut pyrkivänsä uudelleenkäsittelyyn, jossa tuomioistuin voisi tarjota korjaavia toimenpiteitä. Juliana -tapaus on osa laajempaa nuorten johtamaa yhteiskunnallista liikettä, jonka tavoitteena on saada sekä valtionhallinnot että yritykset vastuuseen maapallon tuhoamisesta. 

Näistä kolmesta ilmasto-tapauksesta voidaan havaita yhteisiä piirteitä ja ominaisuuksia. Ensinnäkin tapaukset korostavat ihmisoikeuksien merkitystä ilmastonmuutosta koskevissa oikeudenkäynneissä. Korkeimman oikeuden Urgenda -tapauksessa antaman käänteentekevän tuomion johdosta kantajat voivat vedota ihmisoikeussääntelyyn ilmastonmuutosta koskevissa kanteissaan. Tapauksen johdosta valtioiden on myös toteutettava ennaltaehkäiseviä toimia huolellisuusvelvoitteen mukaisesti. Teitiota-tapauksessa puolestaan YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi, että hallitusten on otettava vastuu ilmastokriisin seurauksena tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Tämä vaikuttaa myös turvapaikkapolitiikkaan siten, että ihmisiä, jotka ovat paenneet ilmastonmuutoksen aiheuttamia vakavien haittojen vuoksi, ei voida palauttaa takaisin näille alueille. Juliana-tapauksessa taas tuomioistuin totesi Yhdysvaltojen passiivisen toiminnan edistävän ilmastonmuutosta. Nämä tapaukset ovat merkittäviä ennakkotapauksia, jotka antavat viitteitä siitä, että valtiot voidaan asettaa vastuuseen riittämättömistä toimista ilmastonmuutoksen torjumisessa ihmisoikeusvelvoitteiden perusteella. Näiden tapausten myötä myös ilmasto-oikeuden käsite on laajentunut, mikä lisää ilmasto-oikeudenkäyntien määrää ympäri maailmaa. Artikkelissa korostetaankin, kuinka keskeistä on ymmärtää näiden tapausten tarjoamat mahdollisuudet ja haasteet, sillä ilmastonmuutokseen liittyvät oikeudenkäynnit ovat kasvavassa nousussa. Olennaista onkin tarkastella – kuinka ihmisoikeuksia koskevaa analyysia voidaan hyödyntää muissa ilmasto-oikeudenkäynneissä ja millainen rooli tuomioistuimille on annettava ilmastonmuutoksen torjunnassa?

— Ilmastoryhmä 1

Keina Yoshida & Joana Setzer, The Trends and Challenges of Climate Change Litigation and Human Rights

http://eprints.lse.ac.uk/106593/1/Urgenda_Article_250220_2.pdf

Blogitekstini käsittelee nielujen sisällyttämistä hiilimarkkinoihin tapana vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. Suomen uusi ilmastolaki tuli voimaan vuonna 2022 ja tarkastelen ilmastolain ohjausvaikutuksen vahvistamisen keinoja Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjan 2021:5 raportin ”Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla” pohjalta. Raportissa tarkastellaan, kuinka ilmastolain ohjausvaikutusta on mahdollista vahvistaa eri keinoilla. Valtioneuvoston kanslian julkaisemalla raportilla on tekijöinä Mikael Hildén, Karoliina Auvinen, Kati Berninger, Martin Björklund, Tommi Ekholm, Ari Ekroos, Suvi Huttunen, Kari Hyytiäinen, Kai Kokko, Anu Lähteenmäki-Uutela, Michael Mehling, Adriaan Perrels, Jyri Seppälä, Sampo Soimakallio, Päivi Tikkakoski, Erika Toivonen sekä Oras Tynkkynen. Raportin 7 luku syventyy hiilimarkkinoiden laajentumiseen nieluihin, ja tällä luvulla on teeman kannalta pääpaino tekstissäni. 

Ilmasto on ollut vahvasti läsnä politiikassa erityisesti sen jälkeen, kun Pariisin ilmastosopimukseen sitoutuneet maat alkoivat pyrkimään saavuttamaan sopimuksen mukaisia tavoitteita päästövähennysten avulla. Ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi Suomessa on pyritty vahvistamaan ilmastolain ohjausvaikutusta. Ilmastolakia sovelletaan valtion suunnitelmiin ilmastopolitiikan päästöistä ja sopeutumisesta. Ilmastolaki on ollut Suomessa voimassa vuodesta 2015 alkaen ja sen ohjausvaikutuksen vahvistaminen on ollut läsnä Sanna Marinin hallitusohjelmassa. Sen tärkeimpiä tavoitteita on toteuttaa kansallinen hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä ja raportissa tarkastellaan, kuinka päästöbudjetti, päästökompensaatio ja hiilinielujen laajentaminen osaksi hiilimarkkinoita voisivat vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. 

Hiilimarkkinoiden laajentaminen erityisesti nielujen saamiseksi virallisen kaupanteon piiriin on erityisen tarkastelun alla mahdollisena keinona vahvistaa ilmastolain ohjausvaikutusta. Nielut ovat keskiössä hiilineutraaliuden saavuttamiseksi ja raportin pohjalta herääkin kysymys siitä, kuinka vahvassa asemassa ne voisivat olla hiilineutraaliuden saavuttamisessa. Hiilineutraaliudella tarkoitetaan alueen tai yksikön tilaa, jossa ihmistoiminnan synnyttämät kasvihuonekaasujen lähteet ja kasvihuonekaasuja poistavat nielut ovat yhtä suuret määrätyllä ajanjaksolla (esim. vuosi). Raportin mukaan ”hiilimarkkina perustuu osakepörssin kaltaiselle järjestelmälle, jossa hinta muodostuu huutokaupassa”. Nielulla taas tarkoitetaan ”luonnollista tai ihmisen aiheuttamaa prosessia, jolla sidotaan ilmakehästä kasvihuonekaasua, aerosolia tai kasvihuonekaasun esiastetta”. Raportissa todetaan, että “hiilimarkkinoiden laajentamisen tarkoituksena on luoda markkinajärjestelmä, joka kattaa mahdollisimman suuren osan ihmistoimin aiheutetuista päästöistä sekä ihmistoiminnalla ylläpidetyistä tai lisätyistä nieluista”.

Raportissa todetaan, että hiilineutraalius on saavutettavissa supistamalla päästöjä ja lisäämällä nieluja niin, että nielujen ja päästöjen välillä saavutetaan tasapaino. Tähän mennessä nielujen säilyttämiseen tai kasvattamiseen tähtäävä aktiivinen ohjaus on ollut vähäistä, ja voidaankin pohtia, minkälainen vaikutus nielujen lisäämisellä osaksi hiilimarkkinoita, on tältä kannalta. Kun hiilinieluja tarkastellaan hiilimarkkinoiden laajentamisen näkökulmasta, soveltamisessa otetaan erikseen huomioon luonnolliset eli maankäyttösektorin nielut ja tekniset nielut. Mikäli hiilimarkkinoiden nielujen lisäystoimet toteutuisivat Suomessa, voitaisiin niiden avulla saavuttaa LULUCF-asetuksen velvoitteet Suomessa. Raportin mukaan “LULUCF on YK:n ilmastosopimuksen päästölaskentakategoria, joka kattaa maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsien päästöt ja nielut”. 

Raportin mukaan ”päästöjen kompensaatiojärjestelyiden ja hiilinieluja kattavien hiilimarkkinoiden yksi yhteinen piirre on ajatus siitä, että jossakin syntyneitä päästöjä voidaan hyvittää toimilla, jotka vähentävät päästöjä muualla tai poistavat päästöjä ilmakehästä vähintään saman verran”. Raportin pohjalta voi herätä kysymys siitä, mitä hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin käytännössä tarkoittaisi, ja kuinka niitä ohjattaisiin ja valvottaisiin. Raportissa esimerkiksi todetaan, että ei voida pitää realistisena sitä, että nieluyksiköt olisivat verrattavissa päästökaupan yksiköihin. Tässä erityisenä ongelmana pidetään nielujen sääntelyn epävarmuuksia. Muun muassa merien hiilinielua ei ole huomioitu kansainvälisille sopimuksille raportoitavissa valtioiden kasvihuonekaasutaseissa. Kuinka siis voidaan luoda toimiva ja luotettava sääntely nielujen ympärille osana hiilimarkkinoita, ja mitä asioita tässä tulisi ottaa huomioon?  

Raportin mukaan hiilimarkkinoiden kannalta on muun muassa olennaista määritellä, ovatko markkinat kansallisesti vai kansainvälisesti toimivat. Kansallisilla markkinoilla hiilineutraalius toteutuu myös kansallisesti, kun taas ylikansallisilla markkinoilla hiilineutraaliuden viitekehyskin on ylikansallinen. Tällöin tulee ottaa huomioon, että pienemmillä, yhden jäsenmaan alueilla, hiilineutraalius ei välttämättä toteudu.  Myös raportin kansainvälinen vertailu osoittaa, että hiilimarkkinoita ei ole laajennettu kattamaan hiilinieluja kansallisissa ilmastolaeissa. Samalla todetaan, että Suomi olisi ensimmäisiä maita, joissa tällaista sääntelyä on kehitetty, mikäli tämä otetaan käyttöön.  On myös todettu, että “hiilinielumarkkinat voitaisiin järjestää erillisellä lainsäädännöllä, jossa niitä ohjattaisiin ja valvottaisiin päästökauppaa vastaavalla hallinnolla ja johon sisältyisi mahdollisiin rikkomuksiin varautuva sanktiojärjestelmä”. 

Hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin voi edesauttaa niin hiilineutraaliustavoitteen kuin muidenkin ilmastotavoitteiden saavuttamista. Kuitenkaan siihen liittyvä sääntely ja ohjaus sisältävät paljon kysymysmerkkejä, joiden selvittäminen vaatii tarkkaa punnintaa muun muassa edellä mainittujen seikkojen välillä. Hiilimarkkinoiden laajentaminen nieluihin edellyttääkin tarkkoja määritelmiä ja ohjausta, jotta sitä voidaan pitää luotettavana. 

— Ilmastoryhmä 1

Lähde: 

Hildén, Mikael; Auvinen, Karoliina; Berninger, Kati; Björklund, Martin; Ekholm, Tommi; Ekroos, Ari; Huttunen, Suvi; Hyytiäinen, Kari; Kokko, Kai; Lähteenmäki-Uutela, Anu; Mehling, Michael; Perrels, Adriaan; Seppälä, Jyri; Soimakallio, Sampo; Tikkakoski, Päivi; Toivonen, Erika; Tynkkynen, Oras, Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla, Valtioneuvoston kanslia, 20.1.2021.

Päästökauppa on osa Euroopan unionin ilmastopolitiikkaa, ja sillä pyritään rajoittamaan kasvihuonekaasupäästöjen määrää EU:ssa. Päästökauppajärjestelmä perustettiin päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Vuonna 2005 käyttöönotettu päästökauppajärjestelmä laajentui kattamaan hiilidioksidipäästöjen lisäksi myös muita kasvihuonekaasuja ja kasvihuonepäästöjä aiheuttavia toimialoja vuonna 2009. Järjestelmä kattaa nykyään noin 40 % EU:n kasvihuonekaasupäästöistä.

Päästökauppajärjestelmä on oleellinen osa Euroopan alueen ilmastopolitiikkaa. EU:n alue on merkittävä päästöjen aiheuttaja. EU:n velvollisuus huolehtia jäsenmaiden päästönrajoituksista liittyy vahvasti EU-oikeuden ensisijaisuuteen. EU:lla on mahdollisuus asettaa kaikkia jäsenvaltioita sitovia direktiivejä. Ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii valtioiden yhteistyötä ja yhdenvertaisia toimia, ja tästä syystä päästökauppajärjestelmä on tehokas keino taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. EU:n tavoitteena on vähentää 55 % päästöistä vuoteen 2030 mennessä. Päästökauppa sitoo EU:n jäsenvaltiot noudattamaan yleistä päästökattoa, jonka avulla pyritään varmistamaan kestävä tulevaisuus. Suomessa päästökauppadirektiivit on otettu käyttöön päästökauppalailla (311/2011). 

Järjestelmän toimivuus perustuu markkinatalouteen, järjestelmä kannustaa yrityksiä saastuttamaan vähemmän. Yritykset, joiden toiminnot aiheuttavat kasvihuonepäästöjä, ostavat päästöoikeuksia huutokaupasta. Hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan, eli mitä enemmän muut yritykset saastuttavat, sitä korkeammaksi yhden päästöoikeuden hinta nousee. Koska Euroopan alueella teollisen toiminnan kustannukset ovat kalliimpia kuin esimerkiksi Aasiassa, osa päästöoikeuksista myönnetään ilmaiseksi. Tällä pyritään estämään teollisuuden siirtoa maihin, joissa päästöjä ei rajoiteta yhtä voimakkaasti. Ilmastonmuutoksen torjuntaa koskevissa keskusteluissa usein asetetaan vastakkain talouskasvu ja ilmastonmuutosta torjuvat toimet. Päästökauppa on erinomainen esimerkki järjestelmästä, joka markkinatalouden keinoin kannustaa yrityksiä vähentämään päästöjään esimerkiksi uudelleenjärjestelemällä toimintaansa tai investoimalla vähäpäästöisiin laitteisiin. 

Vaikka päästökauppa on todettu toimivaksi ja tehokkaaksi järjestelmäksi vähentämään kasvihuonekaasujen määrää, merkittävä osa päästöjä aiheuttavista toimialoista lukeutuu järjestelmän ulkopuolelle. Tällaisia toimialoja ovat esimerkiksi rakentaminen, liikenne, maatalous ja jätehuolto. Sittemmin, artikkelin kirjoituksen jälkeen, on sovittu uusista päästökaupan toimialalaajennuksista. Vuodesta 2027 alkaen päästökauppajärjestelmään lukeutuu tieliikenne ja rakennusten erillislämmitys, mutta epävakaiden energiamarkkinoiden ja energian hinnan nousun tilanteessa järjestelmän käynnistämistä lykätään vuoteen 2028. 

Päästökauppajärjestelmän piiriin on lukeutunut myös lentoliikenteen päästökauppadirektiivin (2008/101/EY) myötä lentoliikenne vuodesta 2012. Green Deal on EU:n komission hyväksymä joukko aloitteita, jotka pyrkivät tekemään Euroopan Unionista ilmastoneutraalin vuoteen 2050 mennessä. Green Dealia koskevan tiedonannon mukaan Komission tavoitteena on laajentaa päästökauppajärjestelmä koskemaan myös merenkulkua. 

— Ilmastoryhmä 1

Lähde: 

Ari Ekroos et. al.: Ilmastolain kytkennöistä muuhun lainsäädäntöön sekä perus- ja ihmisoikeuskysymyksiin. Aalto-yliopiston julkaisusarja Tiede + Teknologia 4/2020.

Ilmastolain mukaisiin ilmastosuunnitelmiin on ladattu paljon odotuksia. Ei ihme, sillä ne ovat keskeinen työkalu Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Tai ainakin niiden kuuluisi olla. Tätä mieltä ovat Suomen ympäristökeskuksen ja yliopiston tutkijat Antti Belinskij, Paula Leskinen, Anu Lähteenmäki-Uutela ja Seita Romppainen artikkelissaan Ilmastosuunnitelmien oikeudellinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Artikkeli on julkaistu Oikeus-lehdessä 4/2021 eli ennen kuin Suomen uusi ilmastolaki astui voimaan 1.7.2022. 

Artikkelin kirjoittaneiden kokeneiden ympäristöoikeuden tutkijoiden mukaan ilmastosuunnitelmat ovat yksi ilmastopolitiikan heijastuma Suomen oikeusjärjestelmään. Kyse on laajasti ottaen globaalista kestävyysmurroksesta, jossa oikeudella ja sääntelystrategioilla on oma roolinsa. Suomen uuden ilmastolain mukaiseen suunnittelujärjestelmään kuuluu pitkän ja keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmat, kansallinen ilmastonmuutokseen sopeutumissuunnitelma ja maankäyttösektorin ilmastosuunnitelma. Suunnitelmissa on Suomen tavoitteet kasvihuonekaasujen päästöjen vähentämiseen, nielujen vahvistamiseen ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen sekä eri hallinnonaloilta tarvittavat toimet. 

Ilmastosuunnitelmiin on kohdistunut viime vuosina odotuksia myös ilmastolain uudistamisen vuoksi. Ennen lakiuudistusta kirjoitetussa artikkelissaan tutkijat arvelevat, että ilmastosuunnitelmien merkitys tulisi lakiuudistuksen myötä vahvistumaan. Niiden velvoittava vaikutus viranomaisten toimintaan ja kansalaisten osallistumismahdollisuus suunnittelutyöhön tulisivat lisääntymään. Hiilineutraali yhteiskunta ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen olisivat siten lakiuudistuksen myötä ilmastosuunnitelmien kautta vahvasti viranomaisten ja kaikkien kansalaisten asia. Muutoinkin artikkelista välittyy valtion tutkimuslaitosta edustavien tutkijoiden luottavainen suhtautuminen ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuspotentiaaliin ongelmakohdistaan huolimatta. Se on ymmärrettävää ottaen huomioon Suomen ympäristökeskuksen tehtävän kestävän kehityksen edistäjänä. 

Kirjoittajien ajatus ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutusten vahvistumisesta lakiuudistuksen myötä vaikuttaa kuitenkin ristiriitaiselta. Tutkijat itsekin huomauttavat artikkelissaan, että hallituksen esityksessä uudeksi ilmastolaiksi esitettiin hyvin vähän ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuksiin kohdistuvia muutoksia. Tärkein muutos oli viranomaisille ja kunnille syntynyt tehtävä edistää ilmastosuunnitelmien lisäksi myös ilmastotavoitteita. Se, miten tämä käytännössä toteutuu esimerkiksi kaavoituksessa, vaikuttaa kuitenkin edelleen epäselvältä.  

Tutkijoiden näkemys ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutusten vahvistumisesta vaikuttaa kyseenalaiselta ottaen huomioon myös ilmastosuunnitelmien luonne pehmeänä, muodollisesti ei-velvoittavana oikeutena. Yleisluontoisten ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutukset näyttävät jäävän muun lainsäädännön kehittämisen varaan, mikä on hidas ja monimutkainen etenemistapa. Puitelakiluontoisen ilmastolain ilmastosuunnitelmat ja -tavoitteet näyttävät kuitenkin saavan ainakin jossain määrin aikaan lainsäädäntömuutoksia muussa lainsäädännössä tutkijoiden toiveiden mukaisesti. Esimerkkinä tästä on 1.1.2025 voimaan tuleva uusi rakennuslaki, jossa ilmastonmuutoksen torjunta on otettu huomioon uusissa ilmastoselvitys-, materiaaliseloste- ja hiilijalanjäljen raja-arvovaatimuksissa. Edelleenkään ilmastovaikutukset eivät kuitenkaan kuulu esimerkiksi kaavoituksen sisältövaatimuksiin. 

Ilmastopolitiikka ja ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutukset eivät ole vain Suomen asia, vaan rajat ylittävää asiaa ohjaa vahvasti myös EU jaetulla toimivallalla jäsenvaltioiden kanssa. EU:n lukuisat ilmastopoliittiset toimenpidekokonaisuudet on koottu Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, jonka taustalla on vuonna 2015 syntynyt Pariisin ilmastosopimus. Vuonna 2019 Euroopan parlamentin jäsenet julistivat ilmasto- ja ympäristöhätätilan, ja vuonna 2021 jäsenmaat hyväksyivät EU:n ilmastolain. Ilmastolaissa EU:n tavoitteena on hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. EU:n ohjauskokonaisuuteen kuuluvat myös EU:n taakanjakoasetus päästökaupan ulkopuolisen sektorin kasvihuonekaasupäästöistä ja LULUCF-asetus jäsenvaltioiden maankäyttösektorin kasvihuonekaasu-päästöistä. Jokaisella EU:n jäsenvaltiolla tulee lisäksi olla EU:n hallintomalliasetuksen mukaan kansallinen energia- ja ilmastosuunnitelma sekä pitkän aikavälin strategia kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Euroopan komissio on edelleen esittänyt EU:n ilmastotoimien kiristämiseksi Fit for 55-ilmastopaketin, jonka esitykset kohdistuvat muun muassa energiaan sekä maankäyttöön ja metsätalouteen. 

Suomen uudessa ilmastolaissa päästötavoitteena on muun muassa taakanjako- ja päästökauppasektorin yhteenlaskettujen kasvihuonekaasupäästöjen vähentyminen vuoteen 2050 mennessä vähintään 90 prosentilla vuoteen 1990 verrattuna. EU sallii jäsenmaiden omat, EU-oikeuden rajoissa olevat, innovatiiviset ratkaisut näiden ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Ilmastolakeja päästötavoitteineen on säädetty useissa jäsenvaltioissa, ja ilmastosuunnitelmat ovat Suomen tapa pyrkiä tavoitteisiin.

Vaikka tutkijat uskovat artikkelissaan selvästi ilmastosuunnitelmien oikeusvaikutuspotentiaaliin, he kuitenkin pitävät ilmastolain ilmastosuunnitelmia, EU:n jäsenvaltioilta edellyttämiä ilmastosuunnitelmia ja muuta kansallista ilmastosuunnittelua sekavana kokonaisuutena. Kaiken lisäksi suunnitelmien valmistelu on Suomessa hajautettu eri ministeriöille. 

Suomen ilmastopoliittinen suunnittelujärjestelmä kaipaisi tutkijoiden mukaan siis selventämistä ja yhtenäistämistä.Ilmastolain mukaisia ilmastosuunnitelmia tulisi yhteensovittaa paremmin keskenään, ilmastosuunnitelmien ja -tavoitteiden yhteyttä muissa laeissa säädettyihin suunnittelu- ja päätöksentekomekanismeihin tulisi vahvistaa sekä yleisön vaikuttamismahdollisuuksia suunnitteluun tulisi kehittää. Uuden ilmastolain säädösten ja hallituksen esityksen perusteella vaikuttaa siltä, että tutkijoiden edellä esitettyihin toiveisiin ei suoranaisesti ole ainakaan kaikilta osin uudessa laissa vastattu.

Artikkelin julkaisun jälkeen, vuonna 2022, Suomessa tuli vireille ensimmäinen kansallinen ilmasto-oikeudenkäynti. Taustalla on hiilineutraaliustavoitteen saavuttamisen vaarantava metsä- ja maankäyttösektorin hiilinielujen romahdus. Ympäristöjärjestöt katsovat, että valtioneuvosto ei ole oikeusvaltion lainalaisuusperiaatteen mukaisesti noudattanut ilmastolakia. Mielenkiintoista on, ryhtyykö korkein hallinto-oikeus arvioimaan ilmastosuunnitelmien tieteelliseen tietoon perustuvia aineellisia sisällöllisiä vaatimuksia. Tuomioistuimet vahvistaisivat tällä tavoin artikkelin kirjoittajien mukaan merkittävästi rooliaan ilmastonmuutoksen hallinnassa. Vireillä oleva oikeudenkäynti liittyy myös kiinnostavasti juuri metsä- ja maankäyttösektoriin, jota koskeva suunnitelma lisättiin ensimmäistä kertaa uuteen ilmastolakiin.  

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Belinskij, Antti – Leskinen, Paula – Lähteenmäki-Uutela Anu – Romppainen, Seita, Ilmastosuunnitelmien oikeudellinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Oikeus 2020:4, s. 440–459.

5 facts about the EU’s goal of climate neutrality. Euroopan komissio 20.10.2022. 

https://www.consilium.europa.eu/en/5-facts-eu-climate-neutrality/ (Luettu 29.3.2023).

55-valmiuspaketti. Euroopan neuvosto 28.3.2023. 

https://www.consilium.europa.eu/fi/policies/green-deal/fit-for-55-the-eu-plan-for-a-green-transition/ (Luettu 29.3.2023).

Eduskunta hyväksyi rakentamisen päästöjä pienentävät ja digitalisaatiota edistävät lait. Ympäristöministeriö 1.3.2023. 

https://ym.fi/-/eduskunta-hyvaksyi-rakentamisen-paastoja-pienentavat-ja-digitalisaatiota-edistavat-lait (Luettu 29.3.2023).

Ilmastolaki 423/2022. Finlex 2023. 

https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2022/20220423 (Luettu 29.3.2023).

Tutkittua ympäristötietoa kestävyysmurroksen edistämiseksi. Suomen ympäristökeskus 18.1.2023. 

https://www.syke.fi/fi-FI/Syke_Info (Luettu 31.3.2023).

Hildén, Mikael et. al., Mahdollisuudet vahvistaa ilmastolakia uusilla keinoilla. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2021:5.

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa -artikkeli on tehty Finnwatch nimisen kansalaisjärjestön toimesta. Finnwatchin tarkoituksena on tutkia suomalaisen yritystoiminnan globaaleja vaikutuksia. Kyseisen kansalaisjärjestön tavoitteena on edistää muun muassa ekologista, taloudellista ja vastuullista liiketoimintaa. Finnwatch pyrkii raporteissaan tuomaan esille esimerkiksi yritysten toimintaan liittyviä ihmisoikeusongelmia ja ympäristövaikutuksia. Artikkelin tarkoituksena on mielestäni lisätä tietoisuutta vapaaehtoisten päästökompensaatioiden vaikutuksista ihmisille ja ympäristölle. Lisäksi artikkelin tavoitteena on lisätä raportoinnin läpinäkyvyyttä ja tietoisuutta hankkeiden aiheuttamista negatiivisista vaikutuksista, joita päästökompensaatioita käyttäviltä yrityksiltä on itseltään vaikea saada.

Vapaaehtoiset päästökompensaatiot

Päästöjen kompensoinnilla tarkoitetaan tiettyyn päästömäärään liittyvän ilmastohaitan kumoamista siten, että omia kasvihuonekaasupäästöjä vastaava määrä päästöjä vähennetään tai hiilidioksidia ilmakehästä sidotaan toisaalla. Tarkoitus on muuttaa päästöjä aiheuttava toiminta hiilineutraaliksi. Viimeisen vuosikymmenen aikana yksityiset henkilöt ja yritykset ovat aloittaneet vapaaehtoisesti kompensoimaan omia ilmastopäästöjään. Arvioiden mukaan vapaaehtoisten päästömarkkinoiden koko on noin 100 miljoonaa tonnia vuodessa. Edellä mainittu luku vastaa kaksinkertaisesti Suomen kokonaispäästöjä. Suosituimpia vapaaehtoisia päästökompensaatiohankkeita ovat olleet metsähankkeet, uusiutuvan energian hankkeet, jätteenkäsittelyä koskevat hankkeet sekä kotitalouksien energiatehokkuutta parantavat hankkeet. Tässä kirjoituksessa nostan konkreettisesti esille Intian Jorethangin kaupungin vesivoimalahankkeesta aiheutuneita haasteita paikalliselle väestölle ja ympäristölle. Artikkeli sopii erityisesti sellaisille henkilöille ja yrityksille, jotka ovat pohtineet omien päästöjen kompensoimista. Vapaaehtoiset kompensaatiohankkeet eivät aina todellisuudessa vastaa sitä mitä luvataan, ja tämän vuoksi myös epäonnistuneita hankkeita on nostettava esille, jotta kiinnostus yhteisten pelisääntöjen luomiselle avaisi julkista keskustelua sääntelyn tarpeellisuudesta.

Sääntelemättömyyden ongelmat

Ympäristöministeriön tilaaman selvityksen mukaan päästökompensaatioiden todellisia vaikutuksia tulisi tarkastella julkisella ohjauksella ja luomalla yhteiset kriteerit alalle. Selvityksen mukaan uutta kansallista lainsäädäntöä ei kuitenkaan tarvita vapaaehtoisille päästökompensaatioille. Kansallisen lainsäädännön luomista pidetään hankalana, koska EU asettaa jäsenvaltioille tarkat ehdot esimerkiksi kuluttajalainsäädännön osalta. EU:n ilmastopolitiikan muuttumisen myötä on odotettavissa tarkempaa ohjausta esimerkiksi harhaanjohtavaan markkinointiin liittyen. Päästökompensaatioihin liittyvä sääntelemättömyys on aiheuttanut negatiivisia haittavaikutuksia niillä alueilla, joissa hankkeita on toteutettu. Esimerkiksi Jorethangin kaupungissa paikallisella väestöllä ja hankkeen toteuttajilla olivat erilaiset käsitykset hankkeen ehdoista. Paikalliselle väestölle annettiin mielikuva hankkeen työllistävästä vaikutuksesta. Lisäksi asukkaille oli luvattu laaja terveydenhuolto ja ilmaista sähköä. Kompensaatiohankkeen sopimusasiakirjoista on kuitenkin nähtävissä, että mainitut edut oli tarkoitettu ainoastaan osavaltiolle. Päästöjen kompensoimisen uskottavuus horjuu, koska toiminta on sääntelemätöntä ja hankkeiden laatu vaihtelevaa. Lisäksi päästökompensaatiohankkeissa on syntynyt sellaisia ongelmia, joihin ei ole osattu varautua hanketta suunniteltaessa. Vesivoimalahanke haluttiin toteuttaa kansainvälisen rahoituksen saamiseksi, vaikka alueen soveltuvuudesta ei tehty riittäviä selvityksiä. Jorethangin kaupungin osalta hanke aiheutti muun muassa maaperän eroosiota, ekosysteemin vähenemisen, tulvia ja monia muita luonnolle ja paikalliselle väestölle aiheutuvia pysyviä haittavaikutuksia. Ongelmaksi ovat muodostuneet vastuukysymykset aiheutettujen vahinkojen osalta. 

Ihmisoikeuksien toteutuminen

Päästökompensaatiohankkeiden edellytetään noudattavan ihmisoikeuksia kaikessa toiminnassaan. On kuitenkin huomioitava se, että vapaaehtoisilla kompensaatiohankkeilla vaikutetaan aina jollakin tavalla paikalliseen väestöön. Parhaimmassa tapauksessa päästökompensaatiohankkeet työllistävät paikallisia ihmisiä ja takaavat näille yhteisöille esimerkiksi paremman energiansaannin ja puhtaamman ilman. Näiden edellä mainittujen tavoiteltavien hyötyjen lisäksi, hankkeilla saatetaan aiheuttaa ongelmia paikalliselle väestölle. Jorethangin vesivoimahankkeessa alueen maanomistajilta ostettiin maata huomattavaan alihintaan ja maanomistajat joutuivat odottamaan korvauksia kohtuuttoman pitkään. Jorethangin kaupungin kohdalla vesivoimalahanke aiheutti lisäksi joen kuivumisen, mistä aiheutui lukuisia ongelmia paikalliselle väestölle. Suurimmat ongelmat liittyivät joen kuivumisen aiheuttamaan kalakannan häviämiseen, ilmaston lämpenemiseen joen läheisyydessä ja sitä kautta paikallisten elinkeinotoiminnan häiriintymiseen. Kompensaatioita ostavat yritykset eivät ole yleensä erityisen tarkkoja siitä, millaista kompensaatiota ne hankkivat, ja usein ainoastaan sertifikaatti katsotaan riittäväksi laadun takeeksi. Kuitenkin edellä esitettyjen esimerkkien valossa voidaan todeta, että pelkästään ilmastovaikutukseen keskittyminen ei ole riittävä tapa mitata kompensaatiohankkeen onnistumista ja laatua. Jos kompensaatiohankkeen lopputuloksena on aiheutettu paikalliselle väestölle enemmän haittaa kuin hyötyä, voidaan kysyä, kenen etuja kompensaatiohankkeissa todellisuudessa ajetaan. Ihmisoikeuksien arviointiin ja toteutumiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota, jotta esimerkiksi elinkeinotoiminnan ja terveellisen ympäristön kysymyksiin suhtauduttaisiin vakavasti. 

Yhteenveto

Politiikantutkija Robbie Watt on kiteyttänyt hyvin vapaaehtoisten päästökompensaatioiden ongelman ytimen. Kuluttajat sekä elinkeinonharjoittajat olettavat, että heidän maksamansa kompensaatiomaksu takaa järjestelmän aukottoman toimimisen. Lähtökohtaisesti päästökompensaatioita käyttävät tahot kuvittelevat, että kompensaatio todellisuudessa toteutuu kerrotulla tavalla. Wattin mukaan kyse on kuitenkin niin sanotusta kompensaatiofantasiasta. Kompensaatiofantasialla tarkoitetaan sitä, että järjestelmään luotetaan koska sen halutaan toimivan. Kukaan ei halua ottaa vastuuta ja kyseenalaistaa vapaaehtoisten päästökompensaatioiden todellisia vaikutuksia, sillä se voisi tuoda esille seikkoja, joita kuluttajat ja yritykset eivät halua saada selville. Onko vapaaehtoisten päästökompensaatioiden tavoite kuitenkin vain puhdistaa niiden tahojen ilmastohäpeää, jotka eivät ole todellisuudessa valmiita tekemään konkreettisia muutoksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi?

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Anekauppaa vai ilmastotekoja? Vapaaehtoisen päästökompensaation kysyntä, tarjonta ja laatu Suomessa. Finnwatch 4/2021.

Vapaaehtoisten päästöjen hyvittäminen tehostuisi julkisella ohjauksella, ei lakeja säätämällä. Edilex 12.8.2021.

Investointisuojasopimukset (”investment treaty”) takaavat ulkomaisille sijoittajille suojan kohdemaan syrjivää lainsäädäntöä, kansallistamisyrityksiä, tai muita epäoikeudenmukaisia toimia vastaan. Vastineeksi ulkomaisten investoijien on noudatettava kohdemaan lainsäädäntöä. Investointisuojasopimukset ovat yleensä osa vapaakauppasopimuksia, ja niihin sisältyy mahdollisuus ratkaista sopimuksesta syntyvät riidat välimiesoikeudesta. Välimiesmenettely tarjoaa puolueettoman, nopean ja tehokkaan reitin riidanratkaisuun. Investointisuojasopimukset ovat joko kahden tai monenvälisiä, ja lähes jokainen maailman valtioista on vähintään yhden tällaisen sopimuksen osapuoli. Perinteisesti investointisuojasopimuksia on pidetty sijoittajien turvamekanismina kohdevaltion nopeasti muuttuvaa politiikkaa vastaan. Tämän vuoksi investointisuojasopimusten on katsottu toimivan myös kestävän kehityksen ja vastuullisen yritystoiminnan hidastajana, kun riitoja syntyy räjähdysmäisesti lisääntyvän ympäristösääntelyn velvoittavuudesta. Kolme kokenutta kaupallisiin ja sijoitussopimuksiin keskittynyttä välimiestä Scherer, Bruce ja Reschke käsittelevät artikkelissaan ”Environmental Counterclaims in Investment Treaty Arbitration”, miten valtiot voivat esittää ympäristövastakanteita välimiesmenettelyssä, sekä miten jatkossa voidaan niiden kautta taata myös ympäristöllisten oikeuksien toteutuminen.

Investointisuojasopimusten välimiesmenettely tarjoaa investoijille suoran ja välittämän reitin tutkituttaa vaateensa. Tämän vuoksi investointisuojasopimuksia ja välimiesmenettelyä on kritisoitu epäsuhtaiseksi ja epädemokraattiseksi menettelyksi. Ongelmallisena on pidetty myös sitä, että valtiot ja yritykset samaistetaan toimijoina, jolloin julkisen vallan erityiseen merkitykseen liittyvät seikat jäävät huomioimatta. Menettelyt ovat lähtökohtaisesti salaisia, joten niistä saatava tieto koostuu pääosin välitysinstituuttien tarjoamasta datasta sekä harvoista julkaistuista ratkaisuista. Tällaisten tietojen mukaan ympäristöväitteiden esiintyminen ja rooli on kasvussa myös investointivälimiesmenettelyssä kansainvälisen ilmasto-oikeuden normiston lisäännyttyä räjähdysmäisesti. Huolimatta siitä, että välimiesmenettelyn aloittaminen on investoijan yksinoikeus, on valtiolla usein mahdollisuus esittää vastakanne. Vastakanne ei ole varsinainen puolustautumismekanismi, vaan itsenäinen väite, joka usein laajentaa prosessin kohdetta. Välitystuomioistuimet ovat ottaneet valtioiden ympäristövastaväitteitä enemmissä määrin tutkittavakseen, mutta vain kourallinen tapauksia on edennyt prosessia, ja sitäkin harvempi johtanut sijoittajien vahingonkorvausvelvollisuuteen. 

Ympäristövastakanteet pohjautuvat väitteeseen siitä, että sijoittajat ovat epäonnistuneet noudattamaan ympäristöoikeudellisia velvoitteita. Kolme yleistä edellytystä ympäristöväitteiden liitynnälle ovat välitystuomioistuimen toimivalta, vastakanteen hyväksyttävyys ja hyväksyttävä kanneperuste. Se onko vastakanne ylipäätään käytettävissä mekanismina prosessissa, riippuu osapuolten sopimuksesta. Vastakanteiden sallittavuus voi perustua esimerkiksi välitysklausuulin sanamuotoon, nimenomaiseen ilmaisuun välityssopimuksessa, erilliseen sopimukseen, tai välityssopimuksien tulkintaan. Pääsääntönä voidaan pitää, että vastakanteet ovat käytettävissä. Se missä määrin vastakanteet taas voidaan ulottaa koskemaan ympäristöväitteitä, on vaihdellut tapauksissa, mutta toistaiseksi tulkintatrendi on ollut laajentava. Välityssopimuksissa on myös mahdollista jättää tietyntyyppiset kanteet välitysklausuulin ulkopuolelle. Osa välitystuomareista on pitänyt vastakanteiden sallittavuutta prosessiekonomian, tehokkuuden ja päällekkäisyyden vuoksi tarkoituksenmukaisena, sillä hylkääminen johtaisi todennäköisesti rinnakkaisiin toimiin esimerkiksi kansallisissa tuomioistuimissa. Tuomioistuimen päätettyä toimivallasta, tulee vastakanteen täyttää vielä muut prosessuaaliset edellytykset. Ensinnäkin vastakanteen on oltava liitettävissä varsinaiseen kanteeseen. Tämän yhteyden puuttuminen on usein johtanut ympäristövastakanteiden hylkäämiseen, ja sitä onkin osin kritisoitu liian tiukaksi. 

Toinen prosessiedellytys, joka tuottaa haasteita on asianosaiskelpoisuusuus. Tähän valtioiden on kiinnitettävä erityistä huomiota ympäristöllisiin seikkoihin vedotessa. Välitysmenettelyyn soveltuvassa laissa voi olla esimerkiksi edellytyksenä, että valtio itse on kärsinyt vahinkoa, eikä esimerkiksi sen kansalaiset. Viimeiseksi valtiolla on oltava jokin normi, suojeluntaso tai velvoite, jota investoija on rikkonut. Uuden sukupolven kansainvälisissä investointisuojasopimuksissa on nähtävissä trendi, jossa kansalliset tai kansainväliset velvoitteet tai vapaaehtoiset yhteiskuntavastuun standardit sisällytetään investointisuojasopimuksiin. Tämä auttaa tulevaisuudessa tulkintaongelmien välttämisessä, sekä edistää ympäristötavoitteiden toteutumista. Kansallisten velvoitteiden rikkominen yksinään harvemmin riittää vastakanteen menestymiselle. Kansallisten oikeusnormien velvoittavuus tulisi olla joko täsmällisesti ilmaistu välityssopimuksessa tai tulla velvoittaviksi sateenvarjoklausuulin (”umbrella clause”) kautta, jolloin kansallisen normin rikkominen tarkoittaa myös kansainvälisesti velvoittavan normin rikkomista. Esimerkiksi tapauksessa Aven v Costa Rica välimiesoikeus totesi, että kansalliset ympäristölait olivat vapaakauppa sopimukseen liittämisen perusteella sijoittajia velvoittavia.  Kansainvälinen oikeuden rikkominen menestyksellisenä kanneperusteena on myös haasteellinen, koska muut kuin valtiot ovat harvemmin kansainvälisen oikeuden oikeussubjekteja. Siitä huolimatta, että kansainvälisen oikeuden positiiviset toimintavelvoitteet eivät ole ulottuneet muihin kuin valtiollisiin toimijoihin, on katsottu, että muilla voi olla kuitenkin negatiivinen velvoite olla harjoittamatta toiminta, joka aineellisesti heikentää kansainvälisen oikeuden tavoitteita. Tällöin erilaiset ympäristölait, periaatteet ja standardit voivat tulla kyseeseen. 

Lopulta ympäristövastakanteet ovat usein kaatuneet valtion näyttötaakkaan. Valtiot eivät ole pystyneet näyttämään investoijien loukanneen sellaisia velvoitteita, jotka ovat olleet investoijia sitovia investointisuojasopimuksista johdettavalla tavalla. Todellisuudessa tapauksissa, joissa yritysten vastakanteet ovat menestyneet, ovat korvaussummat olleet vai murto-osa siitä, mitä valtiot ovat joutuneet maksamaan. Tuomioilla on kuitenkin muutakin kuin rahallista merkitystä. Esimerkiksi vastakanteilla valtiot voivat viestiä poliittisia ja markkinasignaaleita. Investointisopimusten tulkinnassa on nähtävissä muutoksia siihen suuntaan, että ympäristönsuojelulliset seikat halutaan paremmin integroida sopimustekstiin ja soveltamisalaan. Muutos on hidasta, koska se lähtee käytännössä uusien sopimusten laatimisesta, joista syntyvät riidat näkyvät tuomioina vasta vuosien päästä. Uusien sopimusten laatimisessa ympäristöllisten ulottuvuuksia huomioiminen on tärkeää oikeudellisen varmuuden ja prosessuaalisen laadun turvaamiseksi. Sosiaalisen ja ympäristövastuun laajeneminen kansainväliseen investointioikeuteen tulee jatkossakin lisääntymään. Näitä muutoksia tulee ennakoida valtioissa, investoinneissa sekä välitysinstituuteissa. 

Kansainvälisessä ympäristöoikeudessa ei ole kyse valtioiden yksipuolisesta mielivaltaisesta puuttumisesta, jota varten investointisuojia on alettu laatia. Sen sijaan kansainvälinen ilmasto- ja ympäristöoikeus on luonteelta yhteisiä arvoja ja päämääriä toteuttavaa. Huolimatta siitä, että ympäristövastakanteista vain muutama on tiedettävästi menestynyt, osoittavat tuomiot positiivista kehityssuuntaa. Lisäksi niistä voidaan oppia, miten vastakanteet tulisi vastaisuudessa rakentaa, jotta ne menestyisivät paremmin. Samalla se osoittaa investointivälimiesmenettelyn kehittymistä symmetrisempään suuntaan. Tämä myös pakottaa investoijat huomioimaan kestävään kehitykseen liittyvän sääntelyn. 

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Investointisuoja osana vapaakauppasopimusta. Elinkeinoelämän keskusliitto 1.6.2015. https://ek.fi/wp-content/uploads/taustamuistio_ja_QA_Investointisuoja_01062015.pdf (Luettu 3.4.2023)

Resolving Climate Change Related Disputes through Arbitration and ADR. ICC Commission on Arbitration and ADR, 2019. https://cdn.iccwbo.org/content/uploads/sites/3/2019/11/icc-arbitration-adr-commission-report-on-resolving-climate-change-related-disputes-english-version.pdf (Luettu 3.4.2023)

Scherer, Maxi, Stuart Bruce, and Juliane Reschke, Environmental Counterclaims in Investment Treaty Arbitration. ICSID review 36, no. 2 (2022): 413–440.

Artikkelissaan ”Environmental Displacement in European Asylum Law” (julkaistu European Journal of Migration and Law -lehdessä) vuodelta 2009 silloinen Norway Refugee Council:in oikeudellinen asiantuntija Vikram Kolmannskog sekä silloinen The Brussels Office:n vanhempi konsultti Finn Myrstad valottavat Euroopan unionin turvapaikkalainsäädännön soveltuvuutta ilmastonmuutoksesta aiheutuneeseen muuttoliikkeeseen. Uusimmassa, keväällä 2023 julkaistussa raportissaan kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC toteaa, että ennustetut ilmastonmuutoksen pitkän aikavälin vaikutukset saattavat olla jopa moninkertaisia tällä hetkellä havaittaviin. Tulevina vuosikymmeninä myös ilmasto- ja ympäristösyihin perustuvaa muuttoliikettä on oletettavasti siis odotettavissa entistä enemmän, ja ilmastosiirtolaisten oikeudellinen asema ajankohtaistunee entisestään. 

Ilmastonmuutoksesta aiheutuvana rajat ylittävänä muuttoliikkeenä pidetään yleisesti valtioiden rajojen ylittävää ihmisten siirtymää, joka johtuu pitkälti ympäristön heikkenemisestä tai ympäristökatastrofeista. Ympäristöllisiä taustatekijöitä ei kuitenkaan sellaisenaan ole sisällytetty kansainväliseen, vuoden 1951 pakolaisten oikeusasemaa koskevaan yleissopimukseen – vaikka ne teoriassa voivatkin osaltaan liittyä johonkin yleissopimuksen ensimmäisen artiklan tunnistamaan vainon syyhyn – eikä ympäristötuhon vuoksi kotimaastaan lähtenyt siten voi vastaanottaa kansainvälistä suojelua pakolaisen asemassa. Oikeusoppineet ovat myös argumentoineet keskustelunavausten yleissopimuksen laajentamisesta sisältämään ilmastomuuttoliikkeen johtavan mahdollisesti pakolaisten kansainvälisen suojelun yleiseen heikkenemiseen, mikäli yleissopimus otettaisiin kokonaisuudessaan uudelleenkäsiteltäväksi. 

Vaikka kansainvälisestä pakolaisoikeudesta ei löydykään oikeudellista perustetta ilmastonmuutoksesta aiheutuvan muuttoliikkeen mukana rajat ylittävien henkilöiden oikeudelliseen suojeluun, eikä näin ollen esimerkiksi ”ilmastopakolaista” voida pitää juridisesti pätevänä terminä, kuuluu kyseinen ihmisryhmä usein alueellisen sääntelyn alaan. Näin on myös Euroopan unionin kohdalla: vuonna 2001 annettiin direktiivi tilapäisestä suojelusta (2001/55/EY) ja vuonna 2004 kansainvälisen suojelun vaatimuksia koskeva niin kutsuttu määritelmädirektiivi (2004/83/EY), jotka ovat molemmat tietyin edellytyksin sovellettavissa ilmastosiirtolaisiin. 

Tilapäisen suojelun direktiivi koskee tilanteita, joissa siirtymään joutuneiden henkilöiden maahantulo on joukottaista. Direktiivin toisen artiklan ensimmäisen momentin c-kohdan mukaan sen soveltamisalaan kuuluvat kolmannen maiden kansalaiset tai kansalaisuudettomat henkilöt, jotka eivät voi palata kotimaihinsa ”turvallisesti ja pysyvästi maassa vallitsevan tilanteen vuoksi”. Lisäksi painotetaan kohderyhmään kuuluvan erityisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat ”suuressa vaarassa joutua tai ovat joutuneet järjestelmällisten tai laajojen ihmisoikeusloukkauksien uhreiksi”. Erityisesti luonnonkatastrofien yhteydessä paikallisten asukkaiden ihmisoikeudet ovat usein uhattuna sekä itse tapahtumien että ihmisoikeuksien turvaamisen kannalta riittämättömän humanitaarisen avun seurauksena. Tällöin tilanteissa, joissa valtion sisäinen siirtolaisuus ei ole varteenotettava vaihtoehto esimerkiksi ympäristön tuhon laajuuden vuoksi, tällaisista olosuhteista lähteneet ilmastosiirtolaiset kuuluvat myös direktiivin soveltamisalaan. 

Määritelmädirektiivin mukaista toissijaista suojelun antamista sen sijaan voidaan arvioida myös muissa kuin joukottaisen maahantulon tilanteissa. Direktiivin toisen artiklan ensimmäisen momentin e-kohdan mukaan toissijaista suojelua voidaan antaa sellaiselle kolmannen maan kansalaiselle tai kansalaisuudettomalle henkilölle, jolle ei voida myöntää pakolaisasemaa, mutta jonka kohdalla on ”merkittäviä perusteita uskoa”, että alkuperämaahan tai entiseen pysyvään asuinmaahan palauttaminen asettaisi hänet todelliseen vaaraan kärsiä direktiivin 15 artiklassa määriteltyä vakavaa haittaa. Vakavalla haitalla voidaan tarkoittaa muun muassa epäinhimillistä tai halventavaa kohtelua, jollaiseksi voinee määritellä esimerkiksi valtion haluttomuuden tai kyvyttömyyden puuttua ympäristösyistä aiheutuneeseen, kansalaisten merkittävään elämänlaadun heikkenemiseen, jota ei kuitenkaan voida pitää yleissopimuksen pakolaisten oikeusasemasta mukaisena vainona. Viidennen artiklan mukaan ”todellinen vaara joutua kärsimään vakavaa haittaa” voi johtua myös alkuperämaasta lähdön jälkeen tapahtuneeseen, mikä osaltaan antaa joustoa direktiivin soveltamisalaan. 

Pakolaisasemaan kuuluu olennaisesti sen oletusarvoinen lopullisuus, elleivät henkilön alkuperämaan olosuhteet muutu radikaalisti. Ilmastosiirtolaisten, kuten muidenkin, joille ei voida myöntää pakolaisasemaa mutta jotka ovat oikeutettuja alemman tasoiseen kansainväliseen suojeluun, kohdalla sen sijaan mahdollista pidempiaikaista tai jopa pysyvää suojelun tarvetta ei ole huomioitu. Määräajoista on säädetty tarkemmin kansallisella tasolla, ja esimerkiksi ulkomaalaislain (301/2004) 109 §:n mukaan Suomessa tilapäisen suojelun kesto on yhteensä enintään kolme vuotta, kun taas Maahanmuuttoviraston mukaan toissijaista suojelua voidaan myöntää henkilölle neljäksi vuodeksi kerrallaan. 

Kaikkiin siirtolaisiin siirtolaisuuden syystä riippumatta sovelletaan kuitenkin määritelmädirektiivin 21 artiklassakin mainittua palautuskieltoa eli non-refoulement-periaatetta. Palautuskiellon periaatteen mukaan henkilöä ei saa palauttaa alueelle, jossa hän todennäköisesti joutuisi epäinhimillisen tai ihmisarvoa loukkaavan kohtelun uhriksi. Palautuskiellon turvin maahan jääneelle tulevaisuudennäkymät ovat kuitenkin epävarmat, sillä alkuperämaan olosuhteiden kehitystä ja palautuskiellon soveltamisaikaa voi olla vaikeaa ennustaa, eikä siirtolainen tällöin kuulu myöskään erinäisten, esimerkiksi toissijaista suojelua vastaanottaville kuuluvien, oikeuksien piiriin.

— Ilmastoryhmä 2

Lähteet:

Kirjallisuus

Kolmannskog, Vikram – Myrstad Finn, Environmental Displacement in European Asylum Law. European Journal of Migration and Law 11 (4) 2009, s. 313-326.

Virallislähteet

Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus 77/1968

Neuvoston direktiivi 2001/55/EY. Vähimmäisvaatimuksista tilapäisen suojelun antamiseksi siirtymään joutuneiden henkilöiden joukottaisen maahantulon tilanteissa, ja toimenpiteistä näiden henkilöiden vastaanottamisen ja vastaanottamisesta jäsenvaltioille aiheutuvien rasitusten tasapuolisen jakautumisen edistämiseksi

Neuvoston direktiivi 2004/83/EY. Kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelyä pakolaisiksi tai muuta kansainvälistä suojelua tarvitseviksi henkilöiksi koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä myönnetyn suojelun sisällöstä. 

Ulkomaalaislaki 301/2004

Internetlähteet

AR6 Synthesis Report: Climate Change 2023, Synthesis Report of The IPCC Sixth Assessment Report (AR6), luettu 4.4.2023

Lauri Mälksoon artikkeli Russia, Stasbourgh and the paradox of a human rights backlash on hänen toimittamansa artikkelikokoelman Russia and the European Court of Human Rights – The Strasbourg Effect johdantokappale, jossa taustoitetaan Venäjän suhdetta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Tarton yliopistossa Virossa, ja hän on erikoistunut Venäjä-kysymyksiin suhteessa kansainväliseen oikeuteen. Artikkeli on kirjoitettu vuonna 2018, jolloin tilanne Euroopassa oli hyvin erilainen kuin nyt, mutta on tärkeää tarkastella Venäjän suhdetta kansainväliseen oikeuteen jo ajalta ennen hyökkäystä Ukrainaan. 

Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi vuonna 1996 ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen vuonna 1998. Artikkelissa tätä kuvataan sanoilla oikeudellinen vallankumous, sillä ensimmäistä kertaa Venäjä suostui olemaan ulkomaisen ihmisoikeusvalvonnan kohteena ja vieläpä niin että omien kansalaisten lisäksi myös muut Euroopan neuvoston jäsenvaltiot voivat tehdä valituksia Venäjän ihmisoikeusrikkomuksista. Artikkelissa myös nostetaan esiin se, ettei Venäjä varsinaisesti täyttänyt Euroopan Neuvoston jäsenyyden kriteerejä, mutta jäsenyyden hyväksymistä perusteltiin sillä, että inklusiivisuuden kautta ihmisoikeudet voisivat kehittyä Venäjällä parempaan suuntaan ja ulkopuolinen tuki olisi välttämätöntä oikeudellisten uudistusten aikaansaamiseksi kansallisesti. Eurooppa oli toiveikas sen suhteen, että Venäjästä voisi tulla eurooppalaisen oikeusyhteisön jäsen ja se voisi kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittavaksi, demokraattiseksi oikeusvaltioksi, jota se ei koskaan aikaisemmin ollut ollut. Etenkin jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapahtui jonkin verran positiivista kehitystä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja Euroopan ihmisoikeussopimusta sovellettiin Venäläisissä tuomioistuimissa ja EIT:n langettavista tuomioista määrätyt sakot maksettiin. 

Artikkelin kirjoitushetkellä oli kulunut 20 vuotta siitä, kun Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi. Jo tuolloin on ollut nähtävissä muutos, niin sanottu backlash Venäjän demokratia- ihmisoikeuskehityksessä, esimerkiksi EIT:n päätösten puutteellisen tai olemattoman täytäntöönpanon, lainsäädäntömuutosten ja Venäjän perustuslakituomioistuimen päätösten muodossa. Esimerkiksi vuonna 2015 Venäjän perustuslakituomioistuin päätti ratkaisussaan, etteivät EIT:n tuomiot ole täytäntöönpantavissa Venäjällä ennen ”perustuslaillista tarkastusta” ja ettei perustuslain kanssa ristiriidassa olevia tuomioita voida panna täytäntöön Venäjällä. Tämä ratkaisu sinetöi jo aikaisemmin Venäjän perustuslakituomioistuimessa käytössä ollutta tulkintalinjaa, kuten Mälksoo tuo artikkelissaan esiin. 

Artikkelin julkaisemisen jälkeen kyseinen doktriini on myös kirjattu Venäjän perustuslakiin vuonna 2020. Muutos tehtiin vankien äänioikeutta koskeneen EIT:n langettavan tuomion Anchugov & Gladkov v. Venäjä jälkimainingeissa. Tätä kehitystä on mielenkiintoista tarkastella peilaten sitä nykytilanteeseen, sillä hyökkäyssodan alettua Venäjä ei ole enää Euroopan neuvoston jäsen ja ihmisoikeustilanne on Venäjällä monella tapaa huonontunut, esimerkiksi kokoontumisvapauden osalta. Jälkiviisaana voimme ehkä nähdä EIT:n kyseenalaistamisen ja perustuslakimuutokset ikään kuin enteinä yhä rajummille ihmisoikeusloukkauksille.

Artikkelissa nostetaan esiin myös koko teoksen suuria teemoja, kuten kysymys siitä, kuinka paljon kansainvälisillä/alueellisilla tuomioistuimilla kuten EIT:llä ylipäänsä mahdollisuutta vaikuttaa Venäjän kaltaisiin uppiniskaisiin valtioihin ja puuttua niiden huolestuttavaan ihmisoikeus- ja oikeusvaltiokehitykseen. Monet valtiot, kuten Venäjä, arvottavat valtion suvereniteetin korkeammalle tai vähintään yhtä korkealle kuin kansainväliset ihmisoikeussopimukset kuten EIS:n ja sen vuoksi väheksyvät ihmisoikeussopimusten velvoittavuutta ja laiminlyövät EIT:n tuomioiden täytäntöönpanon. Kuten Mälksoon artikkelissa mainitaan, Venäjä on korostanut sitä, ettei se ole Euroopan ihmisoikeussopimusta hyväksyessään sitoutunut mihinkään ”Eurooppalaiseen perustuslakituomioistuimeen”. Kansainvälisen oikeuden velvoittavuus suhteessa valtioiden suvereniteettiin onkin eräänlainen ikuisuuskysymys. Huomionarvoista on myös se, että valtioiden maksamat sakot ihmisoikeusloukkausten uhreille EIT:n langettavan tuomion jälkeen voidaan nähdä tietynlaisena anekauppana, jos tarvittavia muutoksia lainsäädäntöön ihmisoikeusloukkausten toistumiseksi ei tehdä, kuten Mälksoon artikkelissa kuvataan. Tällöin valtio ikään kuin lunastaa paikkansa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten osapuolena ja näennäisen kuuliaisesti maksaa sakot sitä loukkaavista toimista, mutta jatkaa silti loukkausten tekemistä.

Nämä kysymykset liittyvät mielestäni kiinnostavalla tavalla myös teemoihin kuten kestävään kehitykseen ja ympäristövastuun kysymyksiin. Mikäli EIT:n kaltaisen, suhteellisen vahvan kansainvälisen oikeuden toimijan mahdollisuudet vaikuttaa valtioiden ihmisoikeusloukkauksiin ja huolestuttavaan oikeusvaltiokehitykseen ovat lopulta kuitenkin suhteellisen rajalliset, kuin Venäjän tapauksen tarkastelu antaa ymmärtää, onko mahdotonta edes haaveilla siitä, että esimerkiksi luonnontuhontaa (eng. ecocide) koskevasta sääntelystä saataisiin kansainvälisesti velvoittavaa oikeutta esimerkiksi Rooman perussäännön kautta? Kansainvälisiin ihmisoikeuksiin viitataan artikkelissa myös sulkeissa alueellisina ihmisoikeuksina, mikä osaltaan tuo esiin sen, etteivät ihmisoikeudet ole globaalisti tarkasteltuna samansisältöisiä joka paikassa, ja ihmisoikeuksien universaalius on myös yksi kansainvälisen oikeuden suurista kysymyksistä. Tästä syystä globaalisti velvoittavia ihmisoikeusnormeja ei ehkä ole koskaan mahdollista saavuttaa, mutta miten on globaalin ilmastosääntelyn laita? 

Artikkelissa nostetaan esiin myös se, että kansainvälisen oikeuden kentällä on keskenään vastakkaisia näkemyksiä siitä, ovatko ihmisoikeussopimusten käytännön merkitys yliarvioitu vai ei. Konservatiivisen koulukunnan mukaan on, kun taas liberaali valtavirta näkee ihmisoikeussopimuksissa suurta potentiaalia. Mälksoon mukaan yleinen näkemys on, että niin kauan kuin yksittäinen kansalainen hyötyy siitä, että Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen, on sen jäsenyys järkevää. Artikkelin ja koko teoksen pääsanoma kuitenkin on, että on oltava realistinen arvioitaessa sitä, kuinka hyvin kansainvälisillä sopimuksilla ja tuomioistuinten päätöksillä pystytään sosiaalistamisen kautta vaikuttamaan sellaisten valtioiden oikeuskulttuuriin, joiden antiliberaali historia ja ideologia edesauttaa ihmisoikeussopimusten periaatteiden kyseenalaistamista. Sosiaalistaminen on Mälksoon mukaan Venäjän tapauksessa ollut hyvin maltillista siksi, ettei liberaalia Eurooppaa ja sen arvoja nähdä Venäjällä ihanteellisena. 

Nykyään tiedämme, että Venäjän jäsenyys Euroopan Neuvostossa päättyi 16.3.2022 ja tilanne Euroopan ja Venäjän välillä on hyvin erilainen kuin artikkelin kirjoitushetkellä. Vaikka jäsenyyden alkuvuosina ja mahdollisesti vielä artikkelin kirjoitushetkellä oli toivoa siitä, että venäjästä voisi vähitellen kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio, nykyisessä tilanteessa se tuntuu hyvin epärealistiselta. 

— Murharyhmä

Lähteet:

Mälksoo, Lauri. Introduction: Russia, Strasbourg, and the paradox of a human rights backlash. Kokoelmassa Russia and the European Court of Human Rights: the Strasbourg effect. Cambridge University Press 2018.

Mälksoo, Lauri. International law between universality and regional fragmentation. The historical case of Russia. Research Handbook on the Theory and History of International Law. United Kingdom: Edward Elgar Publishing, 2011. s. 456–477.

Petman, Jarna. Venäjä ihmisoikeussopimuksen osapuolena: ensimmäiset kymmenen vuotta. Lakimies 2/2007 s. 269–297