University of Turku Collegia TCSMT & TIAS

Karoliina Lummaa, Kollegiumtutkija, TIAS / Kotimainen kirjallisuus. Kuva: Sirpa Ryyppö

Puut ovat kasvaneet yhä suoremmin sekä metsissä että runoudessa 1970-luvulta alkaen. En ole suomalaisen luontorunouden tutkijana tästä yllättynyt. Tein pitkään töitä linturunouden parissa ja totuin DDT:n myrkyttämiin, pesäpuunsa menettäneisiin ja kaupungistuneisiin lintuihin. Bongasin runoudesta muutaman rengastetunkin linnun ja opin näkemään, kuinka ihmisen toiminta luonnossa näkyy myös runoteoksissa.

Tällä hetkellä tutkin suomalaisen nykykirjallisuuden metsäkuvauksia sekä luonnonvara-alan ja luonnontieteellisen kirjallisuuden tapoja jäsentää metsäluonnon kulttuurisia merkityksiä. Näen jännittäviä yhtäläisyyksiä ja risteämiä taiteen, tieteen ja luonnonvarahallinnan metsäkäsityksissä. Luonnonvarahallinnassa puhutaan kulttuurisista ekosysteemipalveluista, ja runoudessa sommitellaan säkeitä hiilensidonnasta ja biodiversiteetistä. Ikimetsän soittolista -kokoelmassaan (2021, Aviador) Janette Hannukainen riimittelee: ”Oi sinä hellin hengittäjäiseni / halutuin hapen antajaiseni”. Niin tutkimuksessa kuin taiteessakin korostetaan metsien tuottavan ihmiselle aineellista ja aineetonta hyvää.

Suomalaisessa runoudessa metsäluonnonvarojen tehostuneesta käytöstä alettiin kirjoittaa 1970-luvun mittaan yhä enemmän – katseen tarkentuessa usein suorina kasvaviin ja kaadettaviin puihin. Paavo Haavikon kokoelmassa Runoja matkalta salmen ylitse (1973, Otava) on seuraava yksisäkeinen, mutta monitulkintainen runo: ”Puut kasvavat täällä kohtisuoraan.”

Metsiä ojentava suoruuden ja suorakulmaisuuden ihanne jäljitettiin runoudessa usein kaupunkeihin. Hannu Salakka kuvasi kaupunkiluonnon luonnottomuutta kokoelmassaan Ennen kaipasin tähän (1983, Otava): ”Puiden juurille pääsee hissillä / mutta metsä on puisto, / ei kiveä tai oksaa johon kompastua”. Samassa runossa runon puhuja toteaa: ”Istun lasin takana / ja ihmettelen neliöitä, / joita arkkitehdit aina piirtävät.”

1970- ja 1980-lukujen runouden metsissä puut olivat usein vaakasuorassa, kaatumassa tai kaatuneina. Kokoelmassaan Itkevät kannot (1982, Karisto) Veikko Haakana kirjoittaa: ”Tukkiautoja täysin lastein yötä päivää / ruumisautoja / tästä ohitse Nelostietä etelään.” Vaakasuoraan ladotut puuruumiit metsäteollisuuden kuvana on toki vanha ja esiintyy esimerkiksi Pentti Haanpään novellissa ”Puolimiljoonaa puunrunkoa” kokoelmassa Karavaani (1930, Kansanvalta). Uusimmassa runoudessa puuruumiista kirjoittaa Erja Laakkonen teoksessaan Metsä vastasi minulle (2020, Kirjokansi): ”Metsä mielettä makaapi / salon sielu on sahalla / Haapa haltian hakattu / viety varjo vartijalta”.

Elävien puiden suoriin istutetut rivit komeilevat tiheinä Jouni Tossavaisen runokokoelmassa Metsännenä (1990, Kustannuskiila). Puurivit ovat ihmisen käsialaa: ”Kaikki kävelivät mutkia metsässä. Paitsi ihminen joka panee / pieniä puitaan suoraa kulmaa silmällä pitäen. [–] Niin on puiden tilalle saavutettu tasapää metsä.” Toisaalla kokoelmassa todetaan: ”Minä tiedän että metsällä on ääri, syrjä ja sivu. Minä tiedän, / minä en pelkää mitä metsän takana on. Kiitos / laboratoriotalouden minun ei tarvitse mitään yllättävää / puittesi takaa odottaa. [–] Ei ole / oravametsää, ei ole jänismetsää. En mene kalametsään. On runometsä, on rahametsä / jokaisen lukutaitoisen päässä.”

Tossavaisen runot ivaavat ihmisen vankkumatonta uskoa luonnon hallintaan, mutta ne myös vertailevat erilaisia metsien käyttötapoja toisiinsa. Edellä lainatuissa säkeissä rinnastetaan luvut ja lukeminen – siis taloudellisen hyödyn tavoittelu ja taiteellinen tunnelmointi, jotka usein nähdään toistensa vastakohtina. Metsännenässä Tossavainen kirjoittaa myös: ”Kun puun ekologinen ja esteettinen arvo ylittää sen raaka- / aineen arvon, hänet säästetään.” Raaka-aineena puu on ”sitä”, ihmisen silmää miellyttävänä tai ekosysteemin toimintaa kannattelevana ”hän”.

Talousmetsää. Kuva: Ate Tervonen

Mikael Bryggerin esikoiskokoelmassa Valikoima asteroideja (2010, Poesia) on kuvaruno, jossa kasvatetun metsän suorat rivit ja neliöt tulevat visuaalisestikin havaittaviksi. Kokoelman sivulle 35 on sommiteltu p- ja u- kirjaimista säännönmukainen kärjellään seisova neliö, jonka keskellä on kirjaimeton, neliönmallinen aukko. Sivun oikeassa laidassa on suuraakkosin ladottu otsikko ”METSÄ”. Otsikko ohjaa hahmottamaan neliössä risteilevistä p- ja u-kirjaimista ”puu”-sanoja. Bryggerin visuaalisen runon voi katsoa vastaavan näkymää istutetussa ja hakatussa metsässä, vaikka runossa tapahtuu ja on tietysti paljon muutakin.

Runous välittää esteettisiä odotuksia ja arvoja, joita ihminen metsiin kohdistaa. Puurivistöjen suoruus kiinnittää metsässä huomiota, koska sellaista suoruutta ei koeta luonnolliseksi. Metsäalan tietoa yksiin kansiin kokoavassa, muutaman vuoden välein uudistettavassa Tapion taskukirjassa (2018, s. 209) Luonnonvarakeskuksen tutkijat Tuija Sievänen ja Liisa Tyrväinen kirjoittavat: ”Eniten pidetään luonnonmukaiselta näyttävästä metsästä, jossa ei näy suoraan intensiivisen metsätalouden jälkiä, kuten laajoja avohakkuita, kantoja, hakkuutähteitä tai maanpinnan käsittelyä.” Metsän kauneuskriteerejä pohtinut ympäristöestetiikan professori emeritus Yrjö Sepänmaa (2006, s. 244) puolestaan on todennut: ”Vieraimmaksi koetaan puupelto: geometrisiin muodostelmiin istutetut samanikäiset puut.”

Geometrisyys kiusannee metsänkävijän silmää siksi, että metsässä ihminen odottaa näkevänsä ja kokevansa luonnon omaa järjestymistä. Puiden olisi sijoituttava niiden omien tarpeiden ja taipumusten mukaan, tuloksena lajienvälisistä prosesseista, joihin ihminen ei ole puuttunut. Suoriin riveihin istutetuissa puissa ei näy metsän vaan ihmisen kädenjälki.

Runouden puiden suoruus viittaa kuitenkin aina tavalla tai toisella ihmisiin. Kaadetun puun vaakasuoruus vertautuu ihmisruumiiseen, ja suoriin riveihin istutetut puut kertovat ihmisen vallasta luontoon. Puiden oman toiminnan kuvitteluun suorat ja neliöt taipuvat huonommin. Puiden suhteet muihin lajeihin ovat kierteisiä ja verkottuneita, ja niiden biofysikaalinen elämä haarautuu juurina ja oksina ja hajaantuu kaasuina, hiukkasina ja siemeninä sinne tänne.

Ehkä puu on suora lopulta aina vain ihmiselle?

Tutkimuslähteet:

Sepänmaa, Yrjö 2006. Millainen metsä on kaunis? Teoksessa Riina Jalonen, Ilkka Hanski, Timo Kuuluvainen, Eero Nikinmaa, Paavo Pelkonen, Pasi Puttonen, Kaisa Raitio & Olli Tahvonen (toim.) Uusi metsäkirja. Helsinki: Gaudeamus. 241–246.

Sievänen, Tuija & Liisa Tyrväinen 2018. Metsän virkistys- ja matkailukäyttö. Teoksessa Satu Rantala (toim.) Tapion taskukirja. 26. uudistettu painos. Tapio Oy & Metsäkustannus Oy, Helsinki. 203–212.

Georges Kazan, DPhil (Oxon) Senior Research Fellow TIAS (Archaeology) University of Turku

“All knowledge begins with a question”
Neil Postman 

Today’s world is increasingly facing complex challenges, from Climate Change to Covid-19, and beyond. Historically, interdisciplinary research has served as an approach (not an end) to a problem that cannot be fully embraced by any single discipline. New disciplines, such Neuroscience or Biochemistry, have emerged as a result, enabling the complex problems to be studied more effectively and in greater depth. But what exactly is interdisciplinarity? This is a word that Microsoft Word, at least, does not recognise. Definitions of interdisciplinarity and transdisciplinarity are currently diverse and contested. Similarly, the structures supporting interdisciplinary research have not been extensively studied. The reason for this may be that most definitions focus on what interdisciplinarity is, rather than how it is performed, and that explorations of best practices for interdisciplinary research often require the reassessment of university models themselves.

Most university research originates within a discipline-based research environment, prevalent since the 19^th century. This enables scholars to deepen knowledge in specific fields. This process can, however, result in increased distance between disciplines, fragmenting the research landscape and reducing efficiency. Those who dare to reach across the divide and incorporate data and/or methods from other disciplines in order to enhance their research can face a number of barriers:

1. Existing disciplinary structures do not provide a ready fit for interdisciplinary research
2. Assessment of research publications and funding often dominated by disciplinary expertise
3. Not always possible to explain the future output of research that is exploratory in nature
4. Lack of a common epistemic frame of reference to connect separate disciplines

As a result of points 1-3, interdisciplinary research often lacks the funding and freedom it needs to proceed effectively. Point 4 tends to particularly affect researchers in qualitative fields within the Social Sciences and Humanities (SSH), where there tends to be less conceptual overlap between (and even within) fields. However, if an interdisciplinary concept and framework can be established successfully, there is then an opportunity to integrate the new research into existing disciplinary structures by establishing it as a field in its own right. To develop and undertake interdisciplinary research, therefore, scholars require the time, facilities, flexibility and autonomy to take risks in pursuing potentially unproductive research for its own sake.

The Institute for Advanced Study (IAS) model offers the only established platform in academia for ‘bottom-up’, interdisciplinary research. While universities are increasingly managed using market-based models, with a strict focus on academic and societal impact, the IAS concept was established in Princeton almost a century ago to enable curiosity-driven pursuit of knowledge with no view to its immediate utility or the expectation of meeting predetermined goals. Since 2000, the number of IASs has grown significantly, part of a general trend of increasing support for environments without a specific research focus. Many of these more recent IASs, such as Turku Institute for Advanced Studies, are situated within universities, where they serve to enhance excellence and increase institutional prestige. In China, the transformative potential of IASs has been recognised as an important starting point for the reform of Higher Education Institution (HEI) research, with a network of 15 IASs now integrated into China’s HEI landscape (China Network of Institutes for Advanced Studies 2018).

Due to cultural similarities and a strong commitment towards public investments in social welfare and education, Nordic societies are often grouped together as exponents of the ‘Nordic Model.’ Such approaches have resulted in unique levels of social capital and trust.  At the same time, if the Nordic Model of public investment is to survive complex, existential, threats (e.g. aging populations, changing working models, global competitiveness), it must evolve and adapt to changes in its surroundings. This is directly relevant in the Nordic Higher Education Institution (HEI) sector, which is at present mostly state-funded. Within the Nordic HEI sector therefore, there is both an opportunity and a necessity for separate research institutions to connect and collaborate on a shared basis of mutual trust. Bringing down barriers to knowledge exchange also provides new possibilities for disciplinary and interdisciplinary research in a range of areas, on issues of high societal significance.

IASs present an ideal environment for such an initiative. Within the Nordic region, eight IASs exist at present. However, these generally operate in isolation of each other, are based on a range of different operating models, and participate in different international IAS networks or consortia. At the instigation of Professor Martin Cloonan (Director, TIAS), I conceived and developed, on TIAS’s behalf, a three-workshop series, Beyond Advanced Studies, in partnership with the Swedish Collegium for Advanced Study and Aarhus Institute of Advanced Studies. Funding for this was provided by the Joint Committee for Nordic research councils in the Humanities and Social Sciences (NOS-HS). The purpose of this series is to explore a co-ordinated approach to the IAS concept in the Nordic region by exploring the core question of “What is the Nordic approach to IAS and interdisciplinary research?” By building critical mass and concentrating expertise, it seeks to provide a platform within the Nordic region for disciplinary, sectoral and international dialogue in an important area – interdisciplinary research.

Photo: Beyond Advanced Studies – Workshop I, Swedish Collegium for Advanced Study

In November 2021, the first workshop in the series took place in Uppsala, Sweden, arranged and hosted by the Swedish Collegium for Advanced Study. Directors and Fellows of Nordic Institutes for Advanced Studies (IASs), plus expert guests from inside and outside academia, met in-person and via video conferencing for an exploratory discussion of interdisciplinarity, researcher careers and applications of the IAS concept. In addition to presentations by directors of Nordic IASs, the workshop was addressed by experts on the IAS model and on interdisciplinary research practices, as well as representatives of the Swedish Research Council and other interdisciplinary units. Swedish Collegium fellows, including members of its Erik Allardt fellowship scheme and early-career programme, Pro Futura Scientia, also shared their experiences. The participation of French, British and German IAS directors was especially valuable, helping to establish common ground internationally and throw light onto aspects specific to Nordic IASs. An online open innovation tool was used to capture ideas and perspectives throughout. The next workshop will take place in Aarhus (8-9 March 2022), with the series concluding in Turku at the final workshop. After this, conclusions will be compiled and summary findings published.

The increased emphasis being placed on interdisciplinary research at institutional level (e.g. Horizon Europe and NordForsk) provides significant opportunities to establish, within a disciplinary context, the new approaches developed within Nordic and European IASs, for example as larger research projects or research units. By facilitating closer co-operation between IASs, and collaborative refinement of IAS mechanisms, Beyond Advanced Studies seeks to consolidate and stimulate Nordic approaches to the IAS model, for the benefit of interdisciplinary researchers and research alike. 

Please feel free to follow us on the website and Twitter link below:

Beyond Advanced Studies

Website: https://sites.utu.fi/beyond-ias/

Twitter: @StudiesBeyond

Reima Välimäki is a Postdoctoral Researcher at TIAS and the Department of Cultural History, as well as an Adjunct Professor of Medieval History

When writing this, my child is having a cold. Again. Once again, cancelled meetings. Again, a time reserved for concentrated reading and data collection is interrupted by wiping a runny nose and pleas to put Peppa Pig on. Peppa Pig (incarnated as a balloon) was also floating behind the back of my colleague while we had a Zoom meeting. He wisely pointed out that we have a certain disadvantage compared to the medieval intellectuals we study. Peppa hardly broke Bernard of Clairvaux’s contemplation – but of course, Bernard had chosen what we hadn’t: a life in celibacy.

Bernard of Clairvaux, who was not interrupted by Peppa Pig. However, in 1146 he saw a vision of lactating Virgin Mary, but that is another story.

The first comparison that occurs to most researchers with family is not, however, cloistered medieval men but our colleagues without children. In the horrible Academic September in Finland (our very special purgatory with the start of the semester and major funding calls overlapping) such a comparison becomes acute and frustrating. How are we to compete with colleagues conversing with Kant while our heads are filled with the opening tune of Caillou? How is one supposed to produce a paradigm shift when sometimes it is a challenge to shift all the puzzles and children’s books that have invaded one’s desk? The “career breaks” line in the academic CV does not quite cover all the everyday interruptions that come with the package.

Yet, I still manage to believe that children can enrich also our research in addition to the obvious enrichment of our personal lives. At least in the humanities, where the focus is the wonderfully messy human condition. In the past decades, the array of subjects covered by academic history has expanded immensely: workers, women, family, children, minorities, everyday life, sexuality, disability, to name but a few. Behind this development are not only paradigm shifts but the increased diversity of academic historians.

While personal experience does not guide our research methods, it very much affects what we pay attention to in the first place. I noticed this when re-reading the Stettin inquisition protocols from 1392-1394, a group of documents I’ve been used in various studies since my MA thesis. However, only after becoming a father myself, I spotted this piece of information:  (I have written about it before in Finnish)

In her interrogation, a 24-year-old woman Grete Joris told that both she and her husband Mathias had been summoned by the inquisitor. Mathias had been unable to answer the summons because after walking a mile, he had had to turn back home carrying their son. Probably it was a small child getting tired – or a father realising that he cannot carry the child for the whole journey, dozens of miles. A very human moment, and familiar to anyone trying to walk with a toddler. And one I only paid attention to after struggling with my own kid.

So while taking care of our children – or elderly relatives – inevitably occupies our research time, we can perhaps cherish the thought that those frustrating moments make us more aware of the fragility, imperfectness, exhaustion, and support given and needed that are an essential part of humanity past and present.

I am yet to discover how to frame that in a grant application.