Koulun uskonnonopetus tasapainottelee suomalaisessa järjestelmässä kahtalaisen luonteensa kanssa. Opetuksen ei ole tarkoitus kasvattaa uskovaisia, mutta kuitenkin opettaa tietyn uskonnon ymmärrys omasta opistaan, historiastaan ja uskovan elämästä. Opetettavaa uskontoa ei saa vapaasti valita. Miten opetussuunnitelmat onnistuvat määrittelemään oppilaan henkilökohtaisen uskonnonvapauden kunnioittamisen tässä kahtalaisessa tilanteessa?
Tarkastelin perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelmia diskursiivisesta näkökulmasta ja vertasin niitä rippikoulun opetussuunnitelmiin. Vaikka rippikoulun tehtävä on koulua selkeämmin sitouttaa tiettyyn uskoon ja sen harjoittamiseen, näin laajasti ikäluokkaa tavoittava toiminta ei nykyaikana voi perustua nuorten ajatusten vahvaan ohjailuun.
Esimerkiksi viimeisimmässä, vuonna 2014 julkaistussa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa uskonnonvapauden käsitettä ei käytetä lainkaan. Perusopetuksen opetussuunnitelma tekee eroa uskonnollisesti sitouttavaan opetukseen puhumalla ”uskonnollisesta ja katsomuksellisesta yleissivistyksestä”. Näin opetuksen tavoitteeksi määritellään kasvattaminen sivistyneiksi tarkkailijoiksi eli varsin passiiviseen rooliin. Jäljempänä opetuksen sanotaan kannustavan kunnioittamaan ”omaa ja toisen pyhää” sekä antavan ”aineksia oman identiteetin, elämänkatsomuksen ja maailmankatsomuksen rakentamiseen”. Ainesten antaminen on avointa: oppilas voi valita, mitä aineksia käyttää ja mitä niistä rakentaa. Identiteetillä sen sijaan on sekä yksilöllinen että yhteisöllinen ulottuvuutensa, ja perinteisesti suomalaisen uskonnonopetuksen tehtäväksi on nähty yhteisöllisen uskonnollisen identiteetin rakentaminen erityisesti pienryhmäisissä uskonnoissa. Jos puheen ”omasta pyhästä” ymmärtää pelkästään uskonnollisena pyhänä, tavoite ei ole täysin avoin. Jos sen taas ymmärtää hieman laajemmin luovuttamattomana ja arvokkaina pidetyiksi asioiksi, uskonnollisuus ei määrity opetuksen lähtökohdaksi eikä tavoitteeksi.
Uusimmassa rippikoulusuunnitelmassa vuodelta 2017 läpileikkaava käsite on osallisuus. Kun rippikoulusuunnitelmassa sanotaan osallisuuden olevan ”kokemusta siitä, että saa itse määrittää oman roolinsa, toiveensa ja tarpeensa”, käsite luo opetukselle avointa tavoitetta. Sen sijaan kun sanotaan osallisuuden kokemuksen olevan tärkeä myös hengellisessä mielessä, koska kristitty on osa pitkää ketjua ja tuhansia vuosia vanhaa perinnettä, tavoite on selvästi suljetumpi: osallisuuden tavoittelu on yhteisöllisen identiteetin muodostamista.
Vertailu herätti useita kysymyksiä. Miksi perusopetuksen opetussuunnitelmassa ei käytetä osallisuuden käsitettä uskonnonopetuksen tehtävän kuvauksessa, vaikka osallisuus esiintyy saman asiakirjan yleisissä osissa toistuvasti? Onko uskonnonvapaus niin itsestään selvä periaate, että sitä ei haluta mainita koulun opetussuunnitelmassa? Jos osallisuus, tarkoittaessaan sekä päätöksiin vaikuttamista että joukkoon kuulumista, on kaksiteräinen miekka uskonnonvapauden määrittelijänä, mikä sopisi sen tilalle?
Itse ehdottaisin vastaukseksi viimeiseen kysymykseen toimijuuden käsitettä. Se kohdentuisi selvemmin päätöksentekoon, ja keskiöön voitaisiin ottaa oppijan katsomukseen ja identiteettiin liittyvät kysymykset. Sekä perusopetuksen uskonnonopetukselle että rippikoululle toimijuuden käsite tarjoaisi aktiivisempia ja kasvatuksellisempia näkökulmia kuin käsitteet osallisuus, yleissivistys tai vapaus.
Opetussuunnitelmat, joihin tekstissä viitattiin
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus 2014.
Suuri Ihme: Rippikoulusuunnitelma 2017. ”Elämää Jumalan kasvojen edessä”. Kirkkohallitus 2017.
Lue koko tutkimus:
Kimanen, A. (2022). Vapaus – sivistys – osallisuus: Opetuksen avoimuuden ilmausten vertailua koulun uskonnonopetuksen ja rippikoulun opetussuunnitelmissa. Usko, katsomus ja kasvatus, 2(1), 58–73.
Kirjoittaja Anuleena Kimanen on opettajankoulutuslaitoksen uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori.