”Tieto kihelmöi kehossamme, kun oivallamme jotain.” (Heikkilä & Satama 2022, 93)
Miksi tutkijat tutkivat? Maailmaan ja päätöksenteon tueksi tarvitaan uutta tietoa tärkeistä asioista ja ilmiöistä. Kriisejä pitää ratkaista, väärinkäsityksiä oikoa ja yhteiskuntien kehittyä, jotta elämisen arvoinen elämä ylipäätään voisi säilyä tällä planeetalla. Toisaalta syyt tutkimuksen tekemiseen voivat olla myös hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä. Tutkijalla voi olla polttava tarve ymmärtää jotain asiaa tai ilmiötä, joka koskee häntä itseään.
Minulla kasvatustieteiden opiskelu aikuisiällä sekä alan tutkimus kulkivat alusta saakka käsi kädessä. Olin kymmenen vuotta sitten elämässäni suuressa murroskohdassa, kun olin vaihtamassa juristin uran kasvatustieteisiin. Opiskelemalla kerrytin toisaalta itselleni uutta asiantuntijuutta, jota voisin hyödyntää työelämässä ja yhteiskunnassa. Toisaalta yllätyksenä kuitenkin tuli, kuinka valtavasti opin myös itsestäni. Varmasti siksi opinnot kiinnostivatkin minua niin paljon, ja aloitinkin heti valmistuttuani väitöskirjatutkimuksen. Kasvatustieteellisten käsitteiden kuten ammatillisen identiteetin ja toimijuuden avulla pystyin hahmottamaan omaa muutostani ja ihmisenä kasvamistani sekä jäsentämään elämääni.
Keväällä 2022 julkaistu väitöskirjani käsittelikin ammatillista toimijuutta. En varsinaisesti tutkinut itseäni, vaan luokanopettajia ja alalle opiskelevia. Kuitenkin mahdollisuus kehitellä tätä omakohtaisesti innostavaa käsitettä eteenpäin nosti toimijuuden tunnettani uudelle tasolle. Toisaalta se vasta inspiroivaa onkin, että teoretisoinnistani voi olla iloa muillekin.
Hiljattain olen tutkinut myös itseäni. Olin tutustunut organisaatiotutkija Suvi Satamaan, jonka kehollisuuteen ja autoetnografiaan painottunut työelämän tutkimus innosti minua. Ehdotin, että yhdistäisimme voimamme ja lähtisimme yhteiskirjoittamisen avulla tutkimaan, miltä tiedon tuottaminen eli olennaisin osa tutkijan työtämme tuntuu kehoissamme. Itsen tutkiminen oli kutkuttavaa mutta myös ristiriitaista: Saako näin tehdä? Pian kuitenkin huomasin, että autoetnografia on vakiintunut tutkimusperinne. Itseä tutkimalla on mahdollista löytää ymmärrystä ilmiöihin, jotka koskevat muitakin. Artikkelimme kehollisista haavoista ja niiden voimaannuttavista piirteistä on juuri julkaistu Aikuiskasvatuksen 54. vuosikirjassa.
Tällä hetkellä en tutki itseäni, vaan suomalaisten tiedepääomaa. Kuitenkin oma minuus on aina jollakin tavalla läsnä tekemässäni tutkimuksessa. Uuden käsitteen avulla huomaan miettiväni, millaisia asenteita minulla itselläni on tiedettä kohtaan ja millaisia tieteeseen osallistumisen mahdollisuuksia pystyn tarjoamaan lapsilleni.
On myös paljon sellaista, mikä vielä odottaa tutkituksi ja ymmärretyksi tulemista. Elämässäni on meneillään monenlaista, mihin kaipaisin tueksi tutkittua tietoa ja mistä voisi toisaalta kummuta uutta tietoa muillekin jaettavaksi teoriapohjaan perehtymisen avulla ja tutkimusmenetelmiä hyödyntämällä. Minusta onkin melko kaunis ja kestävä motiivi työlleni, että viime kädessä tutkin, jotta voisin ymmärtää elämääni.
Kirjoittaja Mirva Heikkilä on Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opettajankoulutuslaitoksen erikoistutkija.
Heikkilä, M. & Satama, S. 2022. Keholliset haavat akateemisessa työssä. Kahden tutkijan voimaannuttava vuoropuhelu. Teoksessa E. Laakkonen, T. Sotkasiira, I. Lehto & M. Heikkilä (toim.) Haavoilla – käsite ja kokemus. Aikuiskasvatuksen näkökulmia rikkoviin elämäntilanteisiin. SoPhi, 80–107.
>> Avoimena verkossa oleva julkaisu