Varhaiskasvatuksen opettaja opettamassa matematiikkaa esikouluikäisille.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on ollut jo pitkään maamme menestyksen keskeinen tekijä. Huippuluokan oppimistuloksia vuosi toisensa jälkeen tuottanut peruskoulutus, monipuolinen toinen aste sekä sosioekonomisesta taustasta riippumatta saavutettavissa oleva korkea-aste ovat luoneet mallin, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä mielenkiintoa. Järjestelmän tuloksena maamme on viime vuosikymmeninä noussut monella mittarilla globaaliin eliittiin.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän ongelmista on puhuttu jatkuvasti laajemmin. On hyvä muistaa, että keskustelusta huolimatta systeemi on edelleen maailman parhaiden joukossa. Olemme merkittävästi paremmassa suhteellisessa tilanteessa kuin vaikkapa 1960-luvulla, jolloin rinnakkaiskoulujärjestelmämme pakotti monet nuoret itselleen väärälle uralle. Peruskoululla loimme kaikille tasa-arvoisen mahdollisuuden synnyttää itselleen riittävä osaamispohja omalle elämälleen. Monet muutokset suhteellisessa sijainnissamme liittyvätkin enemmän siihen, että muut ovat kirineet ohitsemme. Muutamilla tärkeillä mittareilla olemme kuitenkin heikentyneet myös absoluuttisesti, joten nykytilanteeseen emme voi olla tyytyväisiä.

Mitä pitäisi tehdä? Lyhyesti: muutos!

Tämän muutoksen elementeistä tulemme varmasti keskustelemaan Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan neuvottelukunnassa alkaneella kaudella, mutta tässä jo muutamia lähtökohtia pohdinnallemme:

Nähdäksemme Suomella on omissa käsissään kaikki ne elementit, joilla pystymme nousemaan takaisin osaamisen tuottamisen mallimaaksi. Koulutuspolitiikan tärkeydestä on kohtuullinen konsensus, resurssit ovat kansainvälisesti kohtuullisella tasolla ja alan ammattilaiset ovat maailman pätevimpiä. Miten sitten varmistamme, että 2030-luvulla muista maista tehdään taas opintomatkoja Suomeen?

Ensimmäinen tehtävä on pohtia, mitä koulutusjärjestelmältä aidosti haluamme. Kysymyksiä on paljon, ja ne ovat hyvin moniulotteisia, esimerkiksi:

  • Mihin asioihin varhaiskasvatuksessa tulee panostaa, jotta kaikki saavat parhaat mahdolliset eväät opintouralleen.
  • Haluammeko, että kaikilla peruskoulun päättäneillä on varmasti tietyt perusosaamiset hallussa?
  • Mitkä ne ovat ja mitä nykyisistä sisällöistä voisi jättää pois vai pitäisikö koulutuksen tuntimääriä kasvattaa?
  • Miten varmistamme kaikille oppijoille riittävän tuen ja hyvinvoinnin?
  • Mihin asioihin toisella asteella tulee keskittyä? Tähdätäänkö sieltä ensisijaisesti työelämään vai korkeakouluopintoihin?
  • Mitkä ovat ne alat ja alueet, joita korkeakoulujen tarjonnassa tulee korostaa, jotta emme menetä jatkuvasti suurempaa osuutta suomalaisista nuorista ulkomaille, kun kotimaassa tarjonnan sisältö ja paikat eivät täytä toiveita?
  • Miten tuemme läpi työuran ja elämän jatkuvaa oppimista aiempaa nopeammin muuttuvassa maailmassa?
  • Miten varmistetaan, että koulutusjärjestelmä tarjoaa kaikille mahdollisuuden saavuttaa korkein osaamistaso, jonka mielenkiinto ja omat kyvyt tekevät mahdolliseksi?
  • Millaista tutkimusta meidän on tehtävä, jotta päätökset perustuvat parhaaseen mahdolliseen tietoperustaan?

Toiseksi meidän on muutettava rakenteita tavoitteiden perusteella. Nykyinen malli on tehty eri lähtökohdista kuin missä olemme nyt. Yhtenäiskulttuuri ja tasaisesti valtion alueelle jakautunut kansa loivat systeemille erilaisen pohjan kuin nykytodellisuus. Tänään erilaiset kulttuurit muodostavat moniulotteisia ekosysteemeitä ja kansalaiset, varsinkin nuoret, asuvat hyvin keskittyneesti kaupunkialueilla. Aivan uudet tekijät ovat nousseet prioriteettilistojen kärkeen, kun tarvehierarkian alimmat askeleet on saatu noustua.

Tehtävää vaikeuttaa se, että emme voi kopioida valmista mallia mistään. Kun on huipulla – tai edes lähellä sitä – kopiointi johtaa huonompiin tuloksiin. Lisäksi monet ratkaisut ovat sidoksissa alueensa kulttuuriin ja siten vaikeasti monistettavissa. Emme esimerkiksi usko, että Suomeen olisi kannattavaa tuoda pitkiin koulupäiviin ja laajoihin kotitehtäviin pohjautuvaa äärimmäisen kilpailuhenkistä mallia – sivuvaikutukset olisivat nopeasti pahemmat kuin itse tauti, jota lääkitään. Pienessä maassa ei ole varaa päästää ketään nuorta putoamaan yhteiskunnan kelkasta.

Me tarvitsemme nyt peruskoulu-uudistusta vastaavan muutoksen. Pärjätäksemme alati kovenevassa osaamiskilpailussa meidän on uskallettava kääriä hihat ja rakentaa malli uudestaan pala palalta nykytilanteesta lähteväksi ja tulevaisuuteen kantavaksi. Meidän tulee ulottaa uudistamistyö kaikille kouluasteille, koska ne muodostavat yhden kokonaisvaltaisen järjestelmän. Meidän tulee tähdätä siihen, että ketään ei jätetä pois kehityksestä; jokainen nuori suorittaa toisen asteen opinnot ja merkittävä enemmistö valmistuu korkeakoulusta.

Me näemme, että muutos on tehtävä ja että se on aloitettava nyt. Jokainen hetki lykkää vääjäämätöntä työtä eteenpäin. Me näemme myös, että asiaan ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuita. Meidän on oltava valmiita kyseenalaistamaan koko nykyinen toimintatapa voidaksemme keskittyä siihen, mikä on olennaista. Voimaa ei kannata panna prosessiin, jonka seurauksena tuntijaossa kahden aineen viikkotuntimääriin tehdään viilausta. Nyt on meidän kaikkien vastuulla rakentaa malli, joka varmistaa maamme menestyksekkään tulevaisuuden koko vuosisadalle.

Eeva-Johanna Eloranta & Vesa Taatila
Kirjoittajat ovat Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan neuvottelukunnan puheenjohtajisto

Eeva-Johanna ElorantaVesa Taatila