Kuvittele: Olet ruokalassa syömässä ystäviesi kanssa ja yksi kertoo villeistä teinivuosistaan aiheuttaen huokauksia ja kateellisen suolaisia katseita. Ystävät ympärillä jatkavat keskustelua jakamalla omia tarinoitaan aikuistumisesta ja ”itsensä etsimisestä”. Mitäköhän he oikein tarkoittavat…
Olet hiljaa koska et pysty jatkamaan keskustelua. Olet 18-vuotias juuri ensimmäistä kertaa vanhempien nurkista muuttanut sikiö verrattuna muihin ympärillä oleviin oikeasti aikuisiin ihmisiin. Tai siltä se ainakin vaikuttaa; tarinoiden perusteella he ovat ainakin kuusi elämää sinua vanhempia.
On niin kummallista olla seurassa missä periaatteessa statuksen perusteella (ensimmäisen vuoden opiskelija) olette samalla tasolla. Kaikesta huolimatta sinulta puuttuu niin valtavasti elämänkokemusta että et pystyisi edes villeimmissä unissasi samaistumaan tai edes ottamaan kantaa asioihin joita ympärillä käsitellään. Miten voin olla näin hukassa vaikka olen olevinani aikuinen oikea opiskelija?
Olen opiskellut nyt vuoden yliopistossa Raumalla opettajaksi ja pohtinut kaikkia erilaisia polkuja joita olisin voinut kulkea sen sijaan että olisin täällä. Älkää toki ymmärtäkö väärin; olen aivan äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan opiskella opettajaksi ja kokea opiskelijaelämää sellaisena kuin olen sen aina kuvitellut. Puutarhajuhlia, etkoja, jatkoja, kallio-bileitä ja karaokea. Välillä kuitenkin poikkean pohtimaan elämää, jota olisin voinut elää sen sijasta että olisin täällä opiskelemassa ammattiin, joka vielä typerässä päässäni ahdistaa stereotyyppisten roolimallien
ponnahtaessa verkkokalvoilleni. ”Noniin oppilaat tervetuloa tunnille minä autan teitä kasvamaan samalla kun minä jämähdän paikoilleni ikiajoiksi”.
Minä valmistun oletettavasti täyttäessäni 23 vuotta. Olen siis hyvin nuori opettajanalku ja kaikki nämä villit nuoruusvuoteni olen elänyt tiukasti nenä oppikirjassa tai deadlineja odotellessa. Jäänkö jostain paitsi kun en matkustellut tai sekoillut ja oppinut elämästä niinkuin muut ympärilläni?
Vaikka en ole vielä oppinut vaihtamaan öljyjä autoon ja opin tekemään ruokaa vasta puoli vuotta sitten (makaronilaatikko uunissa onnistuu), opin ihmisenä joka päivä. Vaikka en oletkaan elänyt mitään itsensä etsiskelyseikkailuja, elän sitä nyt. Olen ihmisenä hyvin spontaani ja äärimmäisen luova. Sen lisäksi olen impulsiivinen ja kärsimätön. Tämä näkyy elämässäni esimerkiksi niin, että hain Turun kasvatustieteiden sijasta vahingossa Raumalle… Jälkikäteen pohtiessa se oli ”meant to be”, sillä tänne olen rakentanut upean elämän.
Täällä teen musiikkia ja intohimoni on kirjoittaa. Koen, että kirjoittaessani saan avattua sieluani itelleni aivan toisenlaisella tavalla kuin yrittäessäni puhua. Opin itsestäni kun kirjoitan ja saan luotua tähän maailmaan jotakin sellaista, mitä ei ole aiemmin ollut olemassa. Tästäkin syystä se, että vahingossa poikkean ajattelemaan elämääni niin kovin kauas, ahdistaa.
Opettaminen on työtä mitä en malta odottaa että saan tehdä, mutta samaan aikaan ihan mihin tahansa ammattiin valmistuminen päässäni tuntuisi lopulliselta päätökseltä.
Olenko minä Emmi, vai olenko minä opettaja-Emmi. Jos olen opettaja, voinko olla kuitenkin kirjailija? Jos olen opettaja, voinko tehdä virheitä ja mokata elämässä? Pitäisikö minun nyt alkaa mokailemaan ihan hirveästi, että saisin kaikki opit ja pirkkaniksit tämän viiden vuoden sisään?
En minä halua tietää mihin elämä vie minua eikä minun onneksi tarvitsekaan. On helppoa kulkea elämän omassa virrassa matkustajana. Niin minäkin olen tehnyt koko elämäni ajan. Minusta välillä tuntuu, että alan vasta pikkuhiljaa tulla tietoiseksi omasta tietoisuudestani ja olemassaolostani. Se, että olen nyt aikuinen asumassa yksin omassa talossa maksaen omaa vuokraa ja käyden yksin kaupassa on aivan järkyttävän ahdistava asia mutta olen silti hirmuisen innoissani. Minä aikuistun nyt vaikka muut ovat sen tehneet jo aiemmin. Olen nyt siinä iässä, missä toivoin olevani kymmenen vuotta sitten. Nyt elän niitä villejä hurjia aikoja joista äitini on kertonut eläneensä vapaana ja onnellisena. Vaikka ystäväni ovat jo eläneet useita vuosia enemmän kuin minä, ei tarkoita sitä, ettenkö minäkin tulisi elämään virherikasta ja tunteidentäyteistä elämää. Olen nyt vain ajoissa tässä koko ”opiskelu” jutussa. Minä saan mokata ja saan tehdä hölmöjä päätöksiä. Rakastua vääriin ihmisiin ja pyytää anteeksi virheitä. Saan jatkaa näiden asioiden tekemistä myös valmistumiseni jälkeen.
Olen tullut näiden pohdintojen perusteella siihen tulokseen, että oma elämäni on juuri sen laista kuin sen kuuluisikin olla. Vastedes aion hymyillä ystävilleni heidän kertoessaan tarinoita elämistään ja yrittää oppia tulevaisuuden varalle. Se että muiden elämä on erilaista, ei tarkoita sitä, että sinun elämässäsi olisi mitään vikana. Olet nuori ja ihan todella elämäsi alussa. Puhun sinulle mutta kirjoittaessani tätä ajattelen itseäni. Minä voin olla mitä vain elämässäni: opettaja, kirjailija, muusikko, ystävä, megamokailija, sekoilija ja mikä parasta- voin olla minä.
Kirjoittaja Emmi Lorentzen on megamokailija ja tuleva opettaja sekä ahdistunut aikuistuja. Kasvaminen on helppoa, mutta onko aikuistuminen