Kuulunko minäkin tänne?

”Kyllä ne kenet tahansa näköjään yliopistoon sitten vaan ottaa!” Noin muistan ajatelleeni, kun vihdoin ja viimein oli minun vuoroni klikata opiskelupaikka hyväksytyksi Opintopolussa. Tätä edelsi kaksi välivuotta, jotka vietin enemmän tai vähemmän ympärivuorokautisesti töissä. Ensimmäinen työ, se jota tein rahan takia, kulutti minua nopeasti loppuun, niin fyysisen kuin henkisenkin rankkuutensa takia. Minua ei oltu vain veistetty oikeasta puusta. Toinen työ, se josta minulle ei ainakaan rahassa maksettu, oli jatkuva murehtiminen ja huoli siitä, että varmasti pääsisin opiskelemaan. Pelko siitä, että minulla olisi edessäni vielä kolmas samanlainen vuosi raskaassa työssä painoi yöllisinä sydämentykytyksinä ja pian kaikki väri oli kadonnut kasvoiltani. 

Huomasin itse liian myöhään sen, että olin tosiaan antanut kaikkeni. Täysi työviikko, jonka ohessa opiskelin ties monetta kuukautta ylioppilaskirjoituksiin, olivat tosiaan tehneet tehtävänsä. Olin hukkunut töihin. Tuntui, ettei minua enää ollut. Olin unohtanut niin pitkäksi aikaa kaiken, joka teki minusta minut, että jouduin etsimään vihjeitä entisestä itsestäni. Siitä itsestäni, jonka olin hylännyt johonkin kotini nurkkaan ties kuinka kauaksi. 

Sillä aikaa, kun keräilin palasia taas kasaan, täytin ja päivittelin hakemuslomakettani netissä. En ole koskaan ollut kauhean taitava antamaan armoa itselleni, joten töitä ja murehtimista oli kaikesta huolimatta vaikea vähentää. Huomasin kuitenkin tuloksien pikkuhiljaa ilmestyneen ja varasijojen armottoman hitaan etenemisen Opintopolussa. Kesäkuu kääntyi heinäkuuksi, ja minä otin opiskelupaikan vastaan. 

Vuosien odotus kulminoitui alikuormittavaan tunteeseen siitä, että enhän minä ansaitse tätä. En tunnistanut sitä työtä ja panosta, jonka olin laittanut opiskelupaikan saavuttamiseen. Pidin tätä kaikkea korkeintaan pelinä, jossa minä olin jotenkin onnistunut hölmön tuurilla voittamaan. 

Vaikka minä en vieläkään anna itselleni ihan tarpeeksi armoa tai anteeksi, pystyn kuitenkin nyt, kahden opiskeluvuoden jälkeen tunnistamaan, että se tosiaan olin minä, joka teki työtä tämän eteen. Olen aina ollut yksi niistä, joille unelmat ovat suurin motivaattori. Jos haluan jotain, teen kynsin ja hampain sen, mitä minun on tehtävä saatavani sen. Vuosia sitten ylioppilasjuhlissani äitini piti puheen, jossa mainitse ihailevansa sitä, kuinka rohkeasti olen aina lähtenyt seuraamaan unelmiani. En silloin täysin ymmärtänyt, mutta nyt tiedän mihin todella pystyn. 

Ovet unelmien opiskelupaikkaan aukeavat suuren työn saattelemana. On kohteliasta kiittää, jos joku pitää sinulle ovea auki. 

Kirjoittaja on vuoden 2023-2024 opiskelijalähettiläs. Tutustu Elinaan