Historiallisen ymmärryksen rakentuminen ei ole ollut itselleni täysin selvä asia. Tämän johdosta oli valaisevaa päästä kahdelle monitieteiselle opintomatkalle, joissa perehdyttiin tarkemmin myös historiaa koskevien käsitysten muodostumiseen ja muodostamiseen. Nämä matkat herättivät lopulta monenlaisia ajatuksia, joiden satoa käyn läpi tässä kirjoituksessa.

Sigmund Freud esittää niin kutsutun tosiasiatiedon muodostumisesta seuraavaa: “On olemassa opinkappaleita; ulkoisen [–] todellisuuden tosiseikoista ja olosuhteista esitetään lausumia ja kerrotaan niissä jotakin, mitä asianosainen itse ei ole havainnut, ja lausumiin edellytetään uskottavan.” (Erään toivekuvitelman tulevaisuus, suom. Markus Lång.) Hän jatkaa: “Maailma on tietenkin täynnä tuollaisia opinkappaleita, ja ne koskevat hyvin monenlaisia asiaintiloja. Jokainen koulun oppitunti vilisee niitä.” Tämänlainen tiedon kulku on ihmiselle väistämätöntä. Suuri osa tiedoksi kutsumastamme perustuu näin ollen sellaisiin asioihin, joista meillä ei ole omakohtaista, suoraa kokemusta – seikka tuntuu perin hämmästyttävältä!

Epäsuoruuteen perustuvat opinkappaleet synnyttävät tietysti epäilevää vastarintaa: missä määrin näiden sanomaan on syytä uskoa tai olla uskomatta? Eräs ratkaisu käy ilmi Freudin kokemuksen kautta: “Olin jo kypsässä iässä, kun ensi kertaa seisoin Ateenassa Akropoliin kukkulan laella, keskellä temppelin raunioita ja katselin sinistä merta. Onnentunteeseeni liittyi hämmennys, joka johti mieleeni tulkinnan: asia on todellakin niin kuin meille koulussa opetettiin!” Näin siis selkeimmissä tapauksissa epäsuoraksi tosiasiatiedoksi julistettu asia on todistettavissa suoralla kokemuksella; uskomus, Akropolis, on totta de facto ja a posteriori, tosiolojen ja kokemuksen mukaan. Kuka tahansa epäilevä Tuomas voi nyt huudahtaa Akropoliilla: “Asia on pihvi!”

The Acropolis in Athens, Greece. By Christophe Meneboeuf – Own workMore of my work on my photoblog: http://www.pixinn.net, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=17628432

Opintomatkoista ensimmäinen, Judaism and Christianity in Rome in the first millennium -seminaari, keskittyi Rooman uskonnollisen kehityksen ympärille. Ekskursiot olivat paikallisia: kirkkoja ja katakombeja, antiikin ja keskiajan muistomerkkejä. Koin monen kohteen äärellä hieman Freudin kokemuksen kaltaisen havahtumisen, ja lausuin mielessäni: kohdehan on todella olemassa! Tämä ei tarkoita sitä, että olisin epäillyt kohteiden olemassaoloa etukäteen, vaan sitä, että suora kokemus kyseisistä kohteista in situ, alkuperäisessä paikassa, yhdistettynä annettuun tutkimustietoon ja laajempaan historialliseen kuvaan läiskäsi ikään kuin kohteisiin liittyvien opinkappaleiden kylkiin “hyväksytty”-leimat – menneisyyden huudot alkoivat todellakin kuulua! Sain samalla todeta: osa historiallisesta ymmärryksestä syntyy hyvinkin konkreettisten asioiden äärellä.

Entä miten tulisi suhtautua sellaisten opinkappaleiden sisältöihin, jotka ovat saavutettavissa vain ja ainoastaan epäsuorasti? Bertrand Russell on esittänyt välillistä tietoa koskevan vaikutusvaltaisen teorian: “Siitä huolimatta, että voimme tuntea vain totuuksia, jotka kokonaan koostuvat tutuiksi kokemistamme termeistä, voimme kuitenkin kuvauksesta saavuttaa tietoa esineistä, joita emme ole koskaan kokeneet. Ottaen huomioon välittömän kokemuksemme perin ahtaan alueen tämä tulos on elintärkeä[.]” (Filosofian ongelmat, suom. Pellervo Oksala.) Russellin esittämiä “kuvauksia” ovat siis kaikki suoraan kokemukseen perustuvat epäsuorat lähteet, kuten esimerkiksi Freudin antama selonteko hänen Akropolis-kokemuksestaan. “Kuvauksiin” kuuluu lähtökohtaisesti myös kaikki historiaa koskeva aineisto.

Russellin “kuvaus” on ongelmallinen ja kiistanalainen teoria. Olettakaamme “kuvaus” tässä kohtaa mahdolliseksi. Historiaan liittyvä tieto olisi tällöin mahdollista epäsuorien lähteiden avulla, kunhan näiden perusteet ovat suorassa kokemuksessa. Erääksi keskeiseksi ongelmaksi nousee seuraava: kykeneekö jonkin kohteen välitön kokija välittämään tätä kohdetta koskevan tiedon totuudenmukaisesti, puolueettomasti ja ymmärrettävästi? Tämä on vaikeaa ja haasteellista, jonka johdosta historiaa koskeviin “kuvauksiin” olisi hyvä saada vähintäänkin moniääninen näkökulma ja kriittinen lähestymistapa.

Olettakaamme “kuvaus” nyt hyväksyttäväksi teoriaksi epäsuorasta tiedosta. On kysyttävä miten “kuvauksista” saadaan laajempia menneitä aikoja koskevia kokonaisuuksia. Toinen opintomatka, Crossing borders. The transmission of religious texts and the migration of scholars in late medieval and early modern Europe -kurssi, keskittyi tiedon ja ajatusten leviämiseen Euroopan historiassa. Budapest tarjosi kurssille puitteet. Eräänä kohokohtana oli pääsy satumaiseen Unkarin kansalliskirjastoon, joka sijaitsee hulppeassa Budan linnassa

Budan linna. By Cristian Bortes – Flickr: Budapest, CC BY 2.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=19516148

Tonavan varrella. Kirjasto sisältää valtavan määrän unkarilaista ja muuta eurooppalaista aineistoa, erityisen paljon historiaa koskevia “kuvauksia”: karttoja ja kuninkaita, sotia ja sukupuita, tapaturmia ja tautiaaltoja. Näiden “kuvausten” kautta päästään läheisempiin kosketuksiin historian tapahtumien kanssa, jonka myötä historia alkaa ikään kuin ilmaista itseään yksityiskohtaisemmin – huudot menneestä alkavat taas kuulua, tällä kertaa toisen reitin kautta! Tällainen menneiden aikojen henkiin herääminen mahdollistuu “kuvausten” avulla, jotka ovat tässä tapauksessa in deposito, talletettuna ja säilössä. Säilöttynä oleminen mahdollistaa “kuvausten” siirtymisen sukupolvelta toiselle ja niiden vaalimisen ja tutkimisen.

Opintomatkojen antaman keskeisen annin voisi kiteyttää edellisen perusteella seuraavasti. Koen saaneeni valaisevan kuvan siitä, miten historiallista tietämystä ja ymmärrystä rakennetaan in situ ja in deposito. Paikan päältä ja säilöstä saadaan näkymiä menneeseen, olkoon nämä näkymät sitten kirkkaita ja selviä tai hämärämpiä ja vihjailevampia. Näkymät ovat meille tietysti jo itsessään arvokkaita mutta usein myös hyödyllisiä ja ihmisymmärrystämme lisääviä.

Visa Helenius

Kirjoittaja tutkii filosofiassa riittävän perusteen periaatetta à la Leibniz et alii ja latinalaisessa filologiassa Lucretiuksen De rerum naturaa.

Jos määrittelisin oman tutkimusaiheeni hyvin laajasti, sanoisin että tutkimukseni kohteena on kirja ja sen ominaisuudet. Olen kiinnostunut kirjasta monelta kantilta: toisaalta tekstien välittäjinä, toisaalta käyttöesineinä ja ihailun kohteina. Kirja on esineenä kiehtova, sillä sen tutkimus yhdistää monia tieteenaloja ja näkökulmia. Voidaan keskittyä kirjan sisältöön ja vaikkapa sen taiteelliseen arvoon tai yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Toisaalta voidaan tutkia esimerkiksi editiohistoriaa tai yksittäisiä kappaleita ja niiden omistushistoriaa.

Useimmiten kirjantutkimuksesta tai kirjahistoriasta puhuttaessa tarkoitetaan varhaisten painettujen kirjojen tutkimusta. Niin painettujen kirjojen kuin käsikirjoitustenkin tutkimuksella on pitkät perinteet mutta tutkimusalat ovat olleet paljolti toisistaan erilliset. Askelia kohti näiden kahden tutkimusperinteen yhdistämistä on kuitenkin jo otettu. Omakin tutkimukseni pyrkii osaltaan rikkomaan rajaa käsikirjoitusten ja painettujen kirjojen välillä.

Ennen kaikkea olen kiinnostunut kirjojen fyysisistä tai materiaalisista ominaisuuksista. Materiaalivalinnoilla ja kirjan sekä sen sisältämän tekstin ulkoasulla on merkittävä rooli siinä, miten lukija lähestyy kirjaa, tai siinä, kuka ylipäänsä päätyy lukijaksi. Kuten missä tahansa tuotteessa, ulkoasu herättää mielikuvia. Ostopäätöksemme perustuvat usein mielikuviin todellisen tiedon sijaan. Samoin mielikuvilla ja ennakko-odotuksilla on tärkeä rooli kun valitsemme vaikkapa kirjastosta mieleistämme luettavaa tai silmäilemme tieteellistä julkaisua arvioidaksemme, sisältääkö se omalle tutkimusaiheellemme hyödyllistä tietoa.

Arvioinnin apuna käytämme esimerkiksi otsikoita, kirjan kansia, abstraktia tai esipuhetta, sisällysluetteloa ja muita niin kutsuttuja paratekstejä. Pienikokoinen tai vaikealukuinen fontti voi olla jollekulle syy jättää kirja hyllyyn, samoin kun kiinnostava kansikuva tai tuttu kirjailija voi toiselle olla peruste valita jokin kirja luettavaksi. Uutta tietoa etsiessämme yritämme edellä mainittujen elementtien avulla saada selville, miten kirjan, artikkelin tai vaikka nettisivun sisältö suhteutuu aiempaan tietoomme eli kannattaako käyttää aikaa koko tekstin lukemiseen vai etsiä jotakin hyödyllisempää.

Tekstin fyysistä muotoa ei useinkaan tule ajatelleeksi, vaikka viestin välittämiseksi se on miltei yhtä tärkeä osa tekstiä kuin se, mitä tekstissä sanotaan. Toisinaan kuitenkin esimerkiksi typografiset valinnat kiinnittävät huomiomme, eivätkä aina hyvällä tavalla: esimerkkinä voisi mainita Comic Sans -fontin, jonka vastustamisesta on kehkeytynyt kokonainen ilmiö internetissä. Avatessamme kirjan antavat sivun asettelu, värit ja kirjasinvalinnat jo ensivilkaisulla viitteitä ensinnäkin tekstilajista: onko kyseessä runo- vai proosateksti, kaunokirjallisuus vai tieteellinen teksti jne. Vielä kirjoja tärkeämpää asettelu on esimerkiksi erilaisissa asiakirjoissa ja hakemuksissa.

Ensisijaisesti tietoa välittävissä teksteissä tekstin rakenne vaikuttaa sisällön omaksumiseen: tekstin jako pienempiin kokonaisuuksiin kuten lukuihin ja kappaleisiin tai vastaaviin yksiköihin periytyy jo antiikin ajalta. Kautta historian kopioitsijat ovat pyrkineet

Koristeellinen initiaali. London, British Library, Burney MS 216, f. 32v

kehittämään tekstien asettelua sivuilla lukuprosessin helpottamiseksi sekä luomaan välineitä oikean tekstinkohdan löytämiseen. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi hakemistot ja juoksevat otsikot sivun ylälaidassa. Koristeelliset alkukirjaimet ja reunukset kaunistivat tekstiä ja lisäsivät kirjan arvoa, mutta ne myös ohjasivat lukijaa tekstin rakenteen hahmottamisessa.  On kiehtovaa selvittää, miten vastaavat elementit siirtyivät tekstin kopiosta toiseen ja muuttuivat tämän prosessin aikana, sekä miten ja miksi tekstin ulkoasu muuttui, kun alun perin käsikirjoituskopioina levinnyt teksti saatettiin painettuun muotoon.

Comic Sansia ja hienolaatuista vasikannahkapergamenttia yhdistää siis se, että niillä molemmilla on mahdollisuus vaikuttaa lukijaan ennen kuin tämä on lukenut ainoatakaan sanaa tekstistä. Tekstien ja kirjojen materiaalisten ominaisuuksien tutkimus tarjoaa tärkeää tietoa paitsi tuotantoprosesseista myös niiden kulttuurisesta kontekstista: ajatusten, aatteiden ja informaation välityksestä ja levittämisestä, lukutapojen ja niiden myötä kenties ajattelutapojen muutoksista. Eivätkä nuo muutokset ole vain historiaa, sillä erilaiset tekstit ja niiden muuttuvat käyttötavat ovat yhä enenevässä määrin osa ympäröivää kulttuuriamme.

Aino Liira